Trooppinen juustokakku

Löysin kinuskikissan blogista tämmöisen kivan kevyen juustokakkureseptin. Alkuperäinen resepti on sitruunainen, halusin kuitenkin trooppista makua tällä kertaa. Laitoin passionhedelmiä juustotäytteeseen sitruunan lisäksi ja ne toivat minusta sopivasti sitä kaipaamaani trooppisuutta.

Jos kakkua haluaa tuunata pääsiäiseen sopivaksi keltaisen pinnan lisäksi, pintaa voisi koristella vaikkapa piirrellen siihen suklaalla tipuja ja pääsiäismunia. :)

Jäin miettimään, että kiilteen voisi tehdä kyllä hyytelösokerillakin. Minun mielestäni tämä liivatteen ja nesteen määrä teki kiilteestä vähän liian "kimmoisan", se olisi voinut olla vähän pehmeämpi, vähentämällä liivatteen määrää tai käyttämällä hillosokeria pinnan "kimmoisuutta" voi säätää.

Kakku onnistui kuitenkin hyvin ja oli aika helppo tehdä. Tarjosin kakkua illanistujaisissa ja ainakin se näytti maistuvan vieraille. ;)

Trooppinen juustokakku

Pohja
reilu 200g Digestive-keksejä
100 g voita

Täyte:
6 liivatetta
3-4 passionhedelmää
1 sitruunan kuori ja mehu (n. 1 dl)
200 g maustamatonta tuorejuustoa (esimerkiksi philadephia)
2 dl rasvatonta passion-persikkajugurttia
1 prk rasvatonta maitorahkaa
2 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
4 valkuaista

Kiille:
3 liivatetta
2 ½ dl appelsiinitäysmehua tai esimerkiksi jotakin trooppistamehua

Koristeet:
- suklaapursotukset

Hienonna keksit ja yhdistä keksimurska sulan voin kanssa. Levitä keksimuru-voiseos jauhotetuin sormin leivinpaperilla vuoratun, halkaisijaltaan 24 cm vuoan pohjalle.

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Raasta sitruunan kuori ja purista mehu. Sekoita keskenään tuorejuusto, jugurtti, rahka, sitruunankuori, sokeri ja vaniljasokeri. Lisää myös passionhedelmien hedelmäliha täytteeseen, määrää voi säätää makunsa mukaan, taisin itse laittaa 4 kappaletta ja se oli minusta sopiva määrä. Vaahdota valkuaiset. Kiehauta sitruunamehu ja sulata liivatelehdet siihen. Sekoita täytteeseen. Lisää lopuksi valkuaisvaahto nuolijalla varovasti sekoittaen. Kaada vuokaan ja hyydytä jääkaapissa 3-4 tunnin ajan.

Laita kiillettä varten liivatteet likoamaan kylmään veteen. Kiehauta n. ½ dl appelsiinimehusta ja sulata liivatteet siihen. Yhdistä sitten muun mehun kanssa. Jos mehun pintaan meinaa muodostua sakkaa, poista se lusikalla. Jäähdytä kiilleliemi huoneenlämpöiseksi ennen täytteen päälle kaatamista. Kaada kiille vuokaan lusikan kautta. Anna hyytyä jääkaapissa.

Tein suklaakoristukset sulalla Pandan tummalla suklaalla. Jos ei ole pientä suklaakoristeiden tekoon sopivaa pursotinta niin muovipussillakin voi koristeet tehdä. Laita sula, vähän jäähtynyt suklaa muovipussiin, tee pieni reikä pussin kärkee ja pursota.

Omarmuhveleita!

Merituuli kutsui minut sunnuntaikaffeelle extempore viime sunnuntaina. Onneksi kutsui, sillä olin jo tylsistynyt melkein kuoliaaksi sairaslomallani yksin kotona, kun V:kin on reissussa. Vaikka Poirot onkin hyvä, niin silläkin on rajansa, montako niitä jaksaa katsoa. Sitäpaitsi, sain vihdoin viimein loistavan tekosyyn leipoa niitä muffinsseja, joiden perään olen viikolla huokaillut moneen kertaan! Muffinsseja, muffineja, cupcaksesia tai muhveleita - ihan miten haluatte, rakkaalla lapsella on monta nimeä. ;) Päässäni oli viikolla kehittynyt ajatus, että voisin kokeilla uudelleen aikaisemmin tekemiäni Not Quite Nigellan donitsimuffinsseja uudella twistillä ja koristaa ne niillä hempeillä pähkinätäytteisillä M&M - karkeilla, joita sain tuotelahjaksi jo tovi sitten.






Olin jo suunnitellut, että ihan viimeistään saisin leipoa muhveleita tällä viikolla tuliaiseksi eräälle toiselle ystävälleni, jonka kanssa on pitänyt nähdä pitkän aikaa. Kuukausi sitten saimme vihdoin viimein viimein sovittua ja kalenteriin kirjattua, että meillä on treffit vielä tässä ennen pääsiäistä. :) Mutta nyt sainkin jo mahdollisuuden kokeilla ideaani kun Merituuli heitti tämmöisen extempore - kutsun. ..Sillä vaikka olinkin liikkumiskiellossa niin pitäähän sitä nyt olla jotain viemisiä ;) (minä ja olemisen sietämätön keveys)

Käydessäni viikonlopun ruokaostoksilla bongasin Sellossa tuollaista hauskaa huopanauhaa. Pyörittelin sitä käsissäni ja mietin, mihin ihmeeseen se oikeastaan on tarkoitettu. Sitten keksin sille käyttöä... :)



Koska siihen ikean muffinssipeltiin ei ole löytynyt mitään soveltuvia muffarivuokia, suunnittelin, että voitelen pellin sulalla voilla ja sitten laitan jokaisen pikkuvuuan reunoille palasen leivinpaperia. Näin vältän ehkä muffinssin hajoamisen ja jokainen muffinssi saa hauskan tötterön ympärilleen. Koska muffinsseista tulee pellillä aika korkeita, voisin kokeilla jos tuosta huopanauhasta saa kakkusen ympärille koristeellisen pannnan.



En ole mikään taitava leivosten tai kakkujen koristelija, enkä jaksa paneutua siihen tuntitolkulla. Mutta minä tykkään kyllä pienestä askartelusta. Olen aina tykännyt.



Näistä muffinssien vyötteistä olisi saanut oikein kauniit, jos olisi jaksanut leikata nauhasta sopivan kokoiset pätkät kukkasten reunoja pitkin ja sitten ommellut sauman neulalla ja langalla. Mutta minulla oli kiire, kellojen siirto pääsi ehkä vähän yllättämään ja olin jo myöhässä. Etsin siis työhuoneesta nitojan (let's talk about au brutal...)

Jälkikäteen melkein harmitti, kun Merituuli ideoi, jotta noita koristepantoja voisi käyttää myöhemmin lautasliinapidikkeinä. Hitsi, olisi pitänyt ajatella aikaisemmin ja tehdä vähän siistimpää jälkeä... ;) No, eipä tullut itselleni mieleen noin nerokas uudelleenkäyttöidea koristuksia tehdessäni!

Muffinssien sisään pilkoin omareita, jotka ihanasti hieman sulivat kakkusen sisään uunituksen aikana. Vaikka näistä tulikin ihan hyviä, en ollut täysin tyytyväinen: omareita olisi saanut olla enemmän ja pilkoin ne ehkä liian pieniksi paloiksi. Karkkien puolittaminen olisi varmaan riittänyt ihan hyvin. Toinen juttu, mikä ei ehkä ollut ihan täydellisesti sellainen, kuin oma mielikuvani oli muffarin rakenne. Omenahillon lisääminen teki taikinasta enemmän perinteisen muffinssin oloisen. Taikinasta ei tullut ihan niin murustuvaista kuin toivoin. Kakku murtui ihan hyvin ja oli makeaa ja juuri sopivan kosteaa, mtta kun en kuvitellut sitä sellaiseksi:)



Ajattelin kokeilla tästä toista variaatiota uudelleen ehkä jo tällä viikolla, mutta jätän omenahillon pois taikinasta. Teen taikinan kuten niissä alkuperäisissä donitsimuffinsseissa ja laitan nesteeksi öljyä ja ranskankermaa. Lisäksi ajattelin, että voisin itse keittää vähän kermatoffeeta, jonka palastelisin muffinssin sekaan, saattaisi olla vielä parempaa kuin omar.... Tai sitten ostan niitä fudgetyynyjä irtokarkkihyllystä... Hmm. Katsotaan, mitä keksin:)

Näillä mentiin kumminkin tällä kertaa. Kakkusten päälle sekoitin perinteisen tomusokeri-sitruunakuorrukkeen jota laitoin jokaisen kakun päälle n. reilun 1 tl. Sitten ripottelin kakkusen päälle karkkeja. Valmis!




Omarmuffinssit (Muffinssipellillinen ja muutama yli)

300g jauhoja eli karkeasti n. 5 dl
1,5 dl hienoa ruokosokeria
200g creme fraichea
0.8 dlsulaa voita
1 dl pirkan omena-päärynähilloa
2 rkl öljyä
1 muna
1 tl vaniljasokeria
1 tl soodaa
80g omareita (olisi voinut olla enemmän sattumia, voit hyvin laittaa vaikka tuplamäärän)

Kuorrutteeseen (joka ei riittänyt ihan kaikkiin kakkusiin, joten kannattanee tehdä puolitoistakertaisena)

100g tomusokeria
1/2 sitruunan mehu
2 tippaa vihreää karamelliväriä
+ lämmintä vettä sen verran, että saat seoksesta leviävää massaa

Sekoita kuivat aineet keskenään toisessa kipossa ja kosteat toisessa. Lisää karkit kosteaan seokseen. Yhdistä sitten seokset mahdollisimman vähällä sekoittelulla.

Jos käytät syvää muffinssipeltiä, vuoraa reunat ohuella leivinpaperisuikaleella ja laita jokaiseen muffinsikuppiin pari ruokalusikallista taikinaa.

Paista 180 asteeseessa (ei kiertoilmaa) n. 16-18 minuuttia, tai kunnes kakkuset ovat kypsiä. Paistoaika riippuu muffinssin koosta.

Sekoita tomusokeri, sitruunan mehu ja karamelliväri keskenään ja lisää teelusikalla seokseen lämmintä vettä, kunnes saat massasta paksua, mutta leviävää massaa. Sipaise sitä jäähtyneen muffinssin päälle, ripottele pintaan karkkeja ja sujauta huopakangasrenkaaseen. Kiikuta kaverille!

p.s. Vaikka A tykkää noista pähkinällä varustetuista m&m's - karkeista, kaikki lapset eivät sitten välttämättä tykkää. ;) Onneksi en sekoittanut niitä varsinaiseen taikinaan...



p.p.s: ainiin, kun sitä taikinaa jäi vähän yli, koeilin piruuttaan sekottaa osaan taikinaa karkkeja, nähdäkseni miten ne kestävät paistamista. Tuossa lopputulos, eli kyllä ne hajoavat sinne semmoisen vartin uunituksella. Tulipahan kokeiltua

Pieniä tortillalettuja, kanaa ja guacamolea eli dekkarievästä lauantai-iltaan

Nyt on selvästi joku meksikokausi. Ja sitten tietysti kun ei saisi paljon töpsötellä jalkojen päällä keittiössä, on hyvä tehdä ruokia, jotka vaan hautuvat kypsäksi itsestään, eikö? :)

Tästä tuli kyllä varsinainen lauantain pelastaja ja koska olin ostanut lidlistä kaksi pakettia tarjouskanasuikaleita, tein tätä sellaisen kasan että riittää vielä ainakin täksi illaksi.


Osittain inspiroiduin tähän kun löysin Sellosta minikokoisia tortillalettuja. Muistatte varmaan, kun sanoin miten V aina hehkuttaa meksikon kadunvarren pikaruokapaikkoja, joissa pieniin, vastapaistettuihin lettuihin kahmaistaan kaikenlaisia ihania täytteitä. No, minä kyllä lähinnä lastasin lettuni täyteen täytettä kahmaisun sijaan ja onnistuin syömään ihan liikaa ;) Jos sopiva määrä isojen lettujen kanssa sinulle on yleensä 2 lettua voin kertoa että' näitä ei kannata yrittää syödä viittä;) Kolmekin riittää - ei ne niin minejä ole. Etenkin jos tunget ne tähän malliin täyteen täytettä ;) Tuolla ihanasti kuvitetussa Omenaminttu - blogissa muuten oli tehty tortillalettuja itsekin, kannattaa kokeilla - jos aikaa ja viitseliäisyyttä on, lettujen teossa voi säästää vähän rahaakin. Ja ainakin letuista saa juuri niin isoja tai pieniä kuin haluaa:)

Tein kanasta pitkään hautuneen kastikkeen kuten taannoin jauhelihasta. Nyt käytin kanatäytteelle tomaatin sijaan pohjana pirkan hedelmäisen salsan ja kovaa vauhtia pilaantumassa olleen omenapäärynän. Pirkan hedelmäinen salsa on aika mietoa, joten ihan hyvin voit korvata sen vaikka tuoreilla hedelmillä ja yhdellä-kahdella tomaatilla. Pilkot vain pari tomaattia ja jotain hedelmää: ananasta tai vaikka annasmurskaa/mangoa/persikkaa/tai mitä sinulla sattuu olemaan, lisäät etikkaa pari ruokalusikkaa ja tarkistat, pitääkö mausteita lisätä.

Mutta tällä kertaa oli vaan tarkoitus päästä helpolla (ja vähällä keittiössä seisomisella), joten otin valmiin purkin hedelmäistä salsaa, mötkäisin sen ruskistettujen kanojen päälle ja sitten pitkää hauduttelua...


Guacamolen ohje löytyi alunperin Simply recipes - sivustolta. Siitä tein vähän yksinkertaistetun version: minulla oli ihan täydellisen kypsiä kirsikkatomaatteja kotona, joten en vaivautunut kalttaamaan tomaatteja vaan pilkoin niitä kirsikkatomaattejani ruuan sekaan. Chilit olivat kaikki menneet pilalle jääkaapissa (ihme mätäkuu, kaikki menee jotenkin helposti pahaksi) joten käytin vaan ripauksen chilisuolaa. Hyvää oli niinkin. Tuore korianteri on kyllä ihan älyttömän hyvää tähän, jos sitä on saatavilla.

Ja mikäs sen ihanampaa lauantai-iltana kuin saunan jälkeen koota kaikki tarvikkeet isoon isoon uunivuokaan ja roudata se telkkarin ääreen. Sitten kaivetaan esiin pino dekkareita ja käperrytään mukavasti soffaan. Näin retrospektiivissä voi tosin todeta, että sunnuntaina sitten osasin jo pitää varani ylensyönnin suhteen: tein valmiiksi itselleni kolme lettua, laitoin ne leikkuulaudalle ja menin vasta valmiin annokseni kanssa telkkarin ääreen. Eipä tule syötyä liikaa ainakaan niin helposti... ;)


Meksikohenkinen kanatäyte Nellen tyyliin ( 4-6:lle, muista lisäkkeistä ja nälästä riippuen)

n. 600-800g kanasuikaleita
1 iso sipuli
1 sellerinvarsi
1 prk pirkan hedelmäistä salsaa
1 omenapäärynä (kun sattui olemaan ylimääräinen)
1/3 purkkia chilimarinoituja valkosipulinkynsiä (öljyineen)
8 mustaa oliivia, kivi poistettuna
1/2 habaneroa
2 tl korianterinsiemeniä murskattuna
1/2 tl garam masalaa
1/2-1 tl savustettua paprikajauhetta
2 tl sinapinsiemeniä
2 valkosipulinkynttä
cayannepippuria
chilisuolaa
mustaa pippuria
viimeistelyyn korianterisilppua

Guacamoleen (voi tehdä kaksinkertaisena isommalle porukalle)

1 avokado, kypsä
8 kirsikkatomaattia/pisaratomaattia
1/2 normaalista punasipulista tai yksi pieni punasipuli
reilu 1 rkl korianterisilppua
1/2 limen mehu
(chiliä)
suolaa
pippuria

Pilko sipuli ja selleri ja kaada isoon kasariin öljyä. Kuullota sipulit, chilit ja mausteet (paitsi cayanne, jota ripotin kanoille suoraan) pannussa, kunnes mausteet alkavat tuoksua. Lisää inkivääritahna. Lisää kana erissä - jos sinulla on kaksi pakettia kanaa, kannattaa paistaa se neljässä erässä, jotta kana jaksaa ruskistua. Siirrä aina ruskistettu erä sivuun. Muiden erien kanssa voit käyttää sitä marinoidun valkosipulin öljyä pannulla, jotta kana ei jää kiinni. Lisää joka annokseen kanaa hieman cayannea, suolaa ja pippuria.

Kun kanat on ruskistettu, lisää kaikki kanat, salsa ja mahdolliset hedelmäkuutiot samaan kasariin. Lisää oliivit, joista olet poistanut kivet sekä tuore valkosipuli ja marinoidut valkosipulin kynnet. Kun seos alkaa kiehua, peitä se kannella ja jätä hiljaiselle tulelle n. 3h hautumaan. Sekoita välillä.

Juuri ennen ruokailua tee guacamole: pilko tomaatit pieniksi ja kaavi avokadon hedelmäliha huhmareeseen tai muuhun kippoon, missä sinun on helppoa muussata kaikki aineet yhteen. Lisää limen mehu ja muut aineet. sitten muusaa seosta niin, että avokado mössööntyy.

Raasta juustoa tai jos jaksat, voit tehdä juustokastiketta sulattamalla cheddaria kermaan...

Sitten letut kuumaksi mikrossa, uunissa tai vaikka paistinpannulla käännellen ja kokoa herkku: ensin creme fraichea, sitten kanatäytettä, juustoa ja guacamolea. Ruokajuomavalinnan ehdoton ykkönen tämän kanssa on corona limesiivulla. Varo ähkyä.

Pyörähdys Tampereella: Punjab, Keittiöelämää ja Aino ja Ilmari

Sairastumiset eivät koskaan satu sopivaan aikaan. Minulla oli kuitenkin tampereella yksi sovittu meno 26. päivä, jota en mitenkään kehdannut peruuttaa niin lyhyellä varoitusajalla. Niinpä sitten hurautin Tampereelle ja päivän sovitun ohjelman jälkeen bongasin Mimmun kyytiin ja lähdimme lounaalle.

Joskus 90-luvun alkupuolella kun muutin Tampereelle, kaupungissa oli yksi kebabpaikka joka oli ylitse muiden; sen annokset olivat suurempia kuin kenelläkään muilla, sen kebabissa oli paljon lihaa, itsetehty leipä ja runsaasti kastiketta, jossa oli aavistus makeutta. Kuulin muutama viikko sitten, että Punjab kebab ei ole pelkästään olemassa, vaan sen ruoka on edelleen samanlaista kuin opiskeluaikojeni alussa.

Kun sitten olimme päättäneet, että Mimmunkin olisi päästävä kokemaan tämä opiskeluaikojeni kultti-ihme, mietin mahtaisinko Punjabin kebab maistua enää niin hyvältä? Makukin muuttuu vuosien varrella ja huolimatta kaikesta todistelusta olin valmistautunut jonkinasteiseen pettymykseen: miten mikään paikka voisi pysyä muuttumatta yli 10 vuotta?

Punjab oli paikallaan, joskin sisustuksensa (webissä kuvia vanhasta sisustuksesta) uudistaneena. Sen ruoka maistui juuri siltä kuin muistinkin: annos oli iso, kastiketta oli paljon ja se oli hyvää ja aavistuksen makeaa. Leipäkin oli tehty itse, kuinkas muuten. Mimmukin tykkäsi ja sanoi, että tulee varmasti käytyä toistekin. Vaikka annos on aika erimakuinen kuin muissa kebabmestoissa, se oli minusta edelleen aidosti hyvää. Minä toki saatan olla korruptoitunut jo teininä: kun olin 19 punjabin kebab oli se ainoa ja oikea. Ehkä se on vaan syöpynyt mieleeni lähtemättömäksi teesiksi.

Keittiöelämää - keittiötarvike- ja herkkukauppa on vaarallisen lähellä Punjabia. Se oli suorastaan matkalla autolle ja kun parkkiaikaakin oli, mitenkäs me olisimme voineet pysyä sieltä poissa? :)


Mennessämme kauppaan omistaja esitteli uutuustuotteita parille asiakkaalle: Hän kertoili asiantuntevan oloisesti käyttövinkkejä uudelle vadelmaviinietikalle: "tämä kävisi varmasti paistetun maksan tai miksi ei vaikka ankanmaksankin pariksi." Hän tarjosi maistiaisia myös uudesta chilikastikkeesta: "tämä sopisi hyvin vaikka espanjalaisten munakkaiden kanssa, siellä päin polte ei ole niin kuuma. tämä on miellyttävä." Ja toden totta, se muistutti todella paljon V:n meksikosta raahaamaa cholula- kastiketta, joka tosiaan sopii munakkaiden ja muiden kanssa hyvin.

Kauppa ei ole suurensuuri, mutta kotoisa ja herkkuhyllystä löytyi montakin hauskaa juttua. Minulle jäi mukaan sen uuden vadelmaviinietikan lisäksi Puljongin vasikkalientä ja lamamsfondia (pääsiäinen tulee, kyllä vaan) sekä pieniä vihreitä ranskalaisia linssejä (Lentille verte du puy). Nuo linssit ovat kuuleman mukaan juuri niitä, jotka pysyvät paremmin koossa ilman mitään kummempia temppuja. Uskoisin, että ovat juurikin samoja, mitä siihen gran delicaton paljon kehumaani linssikeittoon on käytetty. Kokeilen ja kerron sitten, miten kävi: toistaiseksi minulla on vain nippu toiveita ja mielikuvia linssien keittelystä ;)

Se etikka oli muuten hauskaa: Siinä oli tarpeeksi etikkaisuutta, että se varmasti jaksaa tuoda ruuan makua esiin, mutta se ei ollut häiritsevä: etikassa oli mukana hedelmälihaa ja vadelman maku oli vahva - melkein kuin paseeratussa vadelmassa. Tuosta tullee aivan loistavaa kastiketta salaateille ja ajatus maksan kanssa käyttämisestä oli hauska... Katsotaan, mitä siitä syntyy. Tuo kyseinen etikka soveltuisi myös niille, jotka etikkaa normaalisti pelkäävät. Ainoa miinus on tietysti tuotteen melko arvokas hinta: pullollinen maksoi 9 eur ja risat. Mutta välillä elämä on...


Mimmu löysi myös jotain pientä itselleen ja päätin sponssata siskolle sen delicious - lehden uuden numeron, josta olen vouhkannut jo monta kertaa täällä... ja Maison Bellen ihanaa keittiöpuhdistusainetta. Eikös vaan tunnu paljon kivammalta pyyhkiä tasoja kun on appelsiinin ja rosmariinin tuoksuista putsariainetta? Joo! ;)

Paikallisesta ihanan kotoisasta Waynesista jäi mukaan vielä kaksi isoa lattea ja sitten suunistimme Mimmulaan.

Sen verran tuli vatsa täyteen siitä Punjabin lihapläjäyksestä, että vielä illallakaan ei ollut kunnolla nälkä. Olimme matkalla lähellä sijaitsevaan kauppaan hakemaan "jotain pientä" kun saimme päähämme käydä katsomassa kauppaa vastapäätä olevan ravintolan "Aino ja Ilmari" - ruokalistaa. Suurin osa ruuista näytti herkullisille, mutta aivan liian raskaille tällaiseen pikkunälkään. Ravintola ei ollut varsinaisesti huippukallis, mutta pääruuat olivat kuitenkin parin-kolmen kympin hujakoilla. Listan mukaan perunoiden vaihto maksaisi euron lisää. Kevyempinä vaihtoehtoina löysimme listalta lohikeittoa ja "Bortshkeittoa" ja päätimme mennä kokeilemaan.

Ravintola oli perjantaina kuuden jälkeen vielä melkein tyhjä. Paikalla meidän lisäksemme oli vain yksi seurue, joka teki lähtöä. Me istuimme alas ja tilasimme jo etukäteen päättämämme keitot sekä ruokajuomaksi pienen oluen ja mimmu otti lasin valkoviiniä. Paikan isäntä innostui kovasti juttelemaan kanssamme kun huomasi meidän olevan kotoisin etelä-pohjanmaalta.

Menu oli tosiaan minusta ensivaikutelmaltaan hieman hintavahko. Tarkemmin tutkittuna rahalleen saa kyllä varmasti vastinetta, jos on haluaa syödä runsaasti: itsessäänkin runsaalta kuulostavien pääruokien hintaan kun sisältyy oikein monipuolinen salaattipöytä. Jos salaattipöydän arvoksi laskee n. 6 euroa, pääruokien hinnat tuntuvatkin äkkiä kohtuullisemmilta. Kauppa siis kannattaa, jos haluat syödä alkusalaatin ja pääruuan. Juomat olivat muuten kohtuullisesti hinnoiteltu, valkoviineistä laseittain saatavat pyörivät siellä 4-5 eur paikkeella. Pieni olut oli 3.90€.

Keiton hintaan (10.50€) salaatti ei sisältynyt. Salaatin olisi kyllä voinut ostaa 6 euron lisähintaan, mutta me tuumasimme, että keitto riittää meille ihan hyvin. Jutellessamme isännän kanssa mainitsin, että jäin kaipaamaan ruokalistalta vähän kevyempää annosta - esimerkiksi salaattia tai lämpimien vihannesten kanssa tarjottua kalaa/kanaa tai lihaa. Isäntä selitti meille, että heillä salaattipöydän idea on juuri se: jos joku ei halua syödä perunaa ruokansa kanssa, lisukkeen voi käydä sitten ottamassa salaattipöydässä. Konsepti on haluttukin pitää selkeänä ja yksinkertaisena eikä erillisiä lisäkesalaatteja tai vihanneksia olla haluttu ottaa listalle.

Keitto oli kuumaa ja hyvää, molemmilla. Vaikka ravintola oli tyhjä, keiton saapuminen kesti jonkin aikaa. Odotteluajasta päätellen keitto varmaan tehtiin tilaamisen jälkeen. Annoskin oli riittävän iso pienen ja keskikokoisen nälän sammuttamiseen. Jäin vain miettimään, että jos annos on alkupalaksi tarkoitettu se on sellaiseksi lähinnä valtava. :) En tullut ottaneeksi kameraa mukaan (olimmehan menossa alunperin vaan kauppaan...), mutta ravintolan sivulla tarkkasilmäinen saattaa huomata keittolautasen kuvan.

Vaikka kokemus rajoittui nyt keittoon, minulle jäi sellainen kuva että ruoka on varmaan huolella tehtyä läpi linjan. Kaikenkaikkiaan Aino ja Ilmari on aika rehellisen oloista suomalaista ruokaa tarjoava paikka. Omistajalle itselleen on selvästi hyvin tärkeää, että ruoka on hyvää ja tuoretta. Ujompia omistajan vahva näkemys ruuanlaittoon ja sen filosofiaan voinee jopa hämmentää; tietysti me nyt uteliaina kyselimmekin ummet ja lammet, mutta omistaja myös mielellään toi esiin huumorilla säväytettynä oman näkemyksensä ruuasta ja sen tekemisestä.

Voisin kuvitella, että paikka olisi viikonloppuisin etenkin miesten suosiossa: annokset ovat selkeitä ja runsaan oloisia. Salaattipöydässäkin on puolensa: sieltä voi jokainen ottaa sitten ihan mitä mielii ja jättää ottamatta mitä ei mieli. Salaattipöytä papusalaatteineen, pastasalaatteineen ja hedelmineen täydentää kyllä annoksen kuin annoksen isoon nälkään sopivaksi. Sanoisin, että paikka sopii hyvin perheiden ja iloisten, isompien seurueiden illanistujaisiin, koska oikeastaan pääruuan hintaan on leivottu mukaan valmiiksi jo se pitkän kaavan illallinen (alkupala ja pääruoka).

Lastenannoksia en listalla nähnyt, mikä on ehkä hieman yllättävää: kuvittelisin, että krantummatkin lapset voisivat löytää sunnuntailounaalla salaattitiskistä itselleen sopivaa purtavaa. Ai niin, mutta suomessahan lapsiperheet eivät syö ravintoloissa... Etenkään sunnuntaisin;) (toim. huom. tämä oli sitä niinkutsuttua sarkastisesti virittynyttä vitsihuumoria) Mutta oikeasti, tuonne varmaan kannattaisi mennä kokeilemaan. Ravintola on auki myös sunnuntaisin, 13-18. Luulisi, että lapsille saa tilattua sitten vaikka puolikkaita annoksia.

Väsyneinä mutta onnellisina laahauduimme vesisateen keskellä kohti Mimmulaa. Olimme saaneet vatsamme täyteen ja viemisiksi vielä hurjan kasan ravintolavinkkejä, joita voimmekin käydä sitten läpi seuraavalla Tampereen keikalla. Hellaan ja huoneeseen pitää kyllä vielä joskus päästä fiinimmin illastamaan ja sampokadun kebabpaikoista voimme mennä etsimään haastajaa Punjabille.

Tofua ja palsternakkaa kookosmaidossa

Pari viimeisintä ruokahaastetta on jäänyt minulta välistä. Kaikenlaista kiirettä on riittänyt, siitä huolimatta että olen päättänyt vakaasti osallistua. Niin vakaasti, itse asiassa, että ostin jo paketin tofua herkun ja koukun tofuhaastetta ajatellen, samoin pussin palsternakkaa kädenvääntöä - haasteen tiimoilta. Mutta mutta, enpä ehtinyt ajoissa ja lopputuloksena minulla sitten oli kotona sekä palsternakkaa, että tofua eikä ajatustakaan, mitä niistä syntyisi.

Olen onnistunut kipeyttämään lonkkani ja lääkäri on vahvasti neuvonut minua olemaan paikoillaan ja kävelemättä niin paljon kuin mahdollista. Tämän vuoksi on ollut oiva aika tyhjentää kotoista jääkaappia kaiken maailman ruuista. Ja miettiä, mitä näistä kummallisista kerääntymistä oikein saisi aikaan. Dynastyssä taannoin lounaalla käydessäni söin aivan mainiota kookos-kanacurryä, jossa oli käytetty tuista curryä aivan vähän. Koko ruoka oli miellyttävästi tulista, inkivääristä ja suorastaan kermaista. Vähän tuohon tyyliin lähdin kehittelemään tätä menneiden haasteiden kombinaattiruokaa: tofua ja palsternakkaa kookosmaidossa ;)


Tofu on pakko marinoida, ainakin minusta. Ilman marinointia se on suoran sanoen mautonta ja aika krhm... kaameaa... Ja voihan se olla, että siihen tofun makuunkin tottuu, mutta ainakin ensikertalaisten kannattaa upottaa tofunsa johonkin soijapohjaiseen tai muuhun vahvan makuiseen marinadiin hyväksi toviksi ennen syömisyritystä. Erilaiset tofut ovat muuten aika eri makuisia keskenään. Tämä minun tässä käyttämäni tofu on ihan sitä tavallista, perustofua. Se hienojakoisempi, usein kiinalaisissa tarjoiltava silken - tofu on paljon pehmeämmän makuista. Se muistuttaa rakenteeltaan ehkä vähän uunijuustoa ja saattaa olla helpompi aloituskohde, jos et ole koskaan tofua syönyt. Joskus tykkäsin siitä kovin ja voit ehkä kokeilla myös sitä tähän tarkoitukseen. Jos käytät silken - tofua, kannattaa se paistaa ensin ja siirtää sitten syrjään odottamaan, kun kuullotat muut rehut. Silken menee helpommin rikki kuin tuo tavallinen tofu.

Siitä on muuten tovi kun olen viimeksi tofua laittanut. Ajattelin, että en tekisi tällä kertaa mitään hurjan jyräävää soosia vaan koitan jotenkin nostaa tofun makuun pähkinäisiä aromeita. No, se marinointi ei mennyt ihan nappiin... Itse marinadi oli kyllä hyvää, mutta jotenkin se ei riittänyt maustamaan tofua sen n. 8h aikana, mitä tofu ehti jääkaapissa odotella. Joko minun olisi pitänyt laittaa siihen marinadiin ihan reippaasti enemmän makua (esim. currytahnaa tai enemmän soijaa ja jotain happoa, vaikka sitruunan mehua) tai sitten minun olisi pitäyt kuutioida tofu jo valmiiksi marinointiin mennessä, että marinadi olisi helpommin päässyt jokaiseen palaan, yltympäri. Jokatapauksessa, tofu ei ehtinyt kokonaisena kuutiona maustua tarpeeksi sisältä asti.

Nyt selvästi osa paloista oli maukkaampia ja toiset maistuivat edelleen sille itselleen - eli tofulle. Sinänsä ruoka oli ihan ok ja kun tajusin, että jotain lisämakua tarvittaisiin, sekoitin lähes valmiiseen ruokaan vielä puolisen teelusikallista inkivääritahnaa ja murskasin pari kaffirlimetin lehtä lisää. Se auttoi paljon. Kaffirlimetti leikkaa aika loistavasti tofun makua ja kun sitä lisää valmiiseen ruokaan, sen maku on vahva ja hyvä. Ja luulen, että ruoka on vaan parantunut, kun se on saanut odotella yön yli uudelleenlämmitystä.

Ensi kerralla taidan kumminkin laittaa tofuuni jotain chiliöljypohjaista marinadia, johon laitan sekä soijaa että ketjap manisia (makeaa soijaa). Pähkinäisyyttä voisi hakea vaikka voimakkaamman makuisesta maapähkinätahnasta. Ehkä.

Ihan hyvää tästä sitten lopulta tuli, kun lisäsin sitä inkivääriä ja kaffirlimeä. Ei kylläkään ihan yhtä herkkua kuin se kanacurry, joka tähän ruokaan inspiroi. Palsternakkakin osoittautui selvästi kookosmaidon kaveriksi. Jos innostutte tämän pohjalta kokeilemaan, pilkkokaa tofu marinadiin, jotta se marinoituu helpommin ja laittakaa marinointikastikkeeseen enemmän soijaa. Ehkä se siitä.


Kookoscurryä tofulla ja palsternakalla (3-4:lle)

Tofun marinointiin:
1 paketti tofua (250, käytin alpro - soijaa)
3 rkl manteliöljyä (tai chiliöljyä)
1 rkl soijaa (kannattanee laittaa ainakin tuplamäärä tätä, ehkä jopa ketjap manisia vähän lisäksi)
1 tl inkivääritahnaa
3 kaffirlimetin lehteä
1 jamaikan pippuri, jauhettuna
(sitruunan mehua)

Ruokaan:
2 palsternakkaa
1 prk (400g) kookosmaitoa
2 isoa sipulia
1 prk valutettuja säilykeherneitä (tai sulatettuja pakasteherneitä 1 pss)
2 valkosipulin kynttä
2 tl inkivääritahnaa (+ lopuksi ehkä 0.5 tl)
4-5 kaffirlimen lehteä
2 tl punaista curryjauhetta
1 rkl soijaa
hieman rouhittua korianteria
3-4 kuivattua linnunsilmächiliä (saattoivat olla jo vähän vanhoja-> aika mietoja)
lehtipersiljaa

Ensin marinoi tofu: kannattaa kuutioida se ja laittaa kuutiot pakastuspussiin. Sitten sekoita marinadin ainekset keskenään ja kaada pussiin. ei haittaa, vaikka palat marinoituisivat ainakin seuraavaan päivään.

Leikkaa sipulit suikaleiksi. Kuori ja pilko palsternakka kuutioiksi. kuori ja silppua valkosipuli valmiiksi.

Laita sitten pannulle loraus jotain mautonta kasvisöljyä, esim. rypsi- tai auringonkukkaöljyä. Kuumenna öljy ja lisää siihen curryjauhe, korianteri, inkivääri, murustetut linnunsilmächilit ja lopuksi valkkosipuli. Kun mausteet tuoksuvat, lisää tofupalat ja paista niihin vähän kaunista pintaa ja kääntele niin, että mausteet tarttuvat joka puolelle. Lisää palsternakkapalat ja jatka paistamista n. 2-3 min.

Lisää tarvittaessa vähän öljyä ja lisää seokseen sipulisilppu. Kääntele seosta, niin että sipulit vähän kuullottuvat pannussa. Lisää sitten kookosmaito ja pienennä tuli niin, että ruoka hautuu hiljalleen. Kun palsternakkapalat alkavat olla kypsiä, valuta säilykeherneet ja lisää keitokseen. Kuumenna hetken niin, että herneet lämpenevät. Jos käytät pakasteherneitä, muistathan sulattaa ne etukäteen siivilässä, ettei ruoka vety. Tarkista maku ja lisää tarvittava määrä soijaa (suolaisuutta), murskattuja kaffirlimetin lehtiä ja vaikka vähän inkivääritahnaakin, jos siltä tuntuu. Lopuksi korista tuoreella lehtipersiljasilpulla.

Voit syödä ruuan esim. lisäkeohrasuurimoiden kanssa, riisillä tai vaikka ihan sellaisenaan. Kun kastikkeessa on tarpeeksi sattumia (sipulia, palsternakkaa ja herneitä), minusta se ei välttämättä tarvitse muuta lisäkettä ja söin sitä kulhosta ihan sellaisenaan. Mutta nämä ovat makuasioita.

Keväisiä m&m's cookieseja!

Sain tuotelahjana aivan ihania keväisiä m&m´s karkkeja kokkaustani piristämään! Karkit eivät ole tavanomaisten m&m's karkkien värisiä, vaan kyseessä on keväinen limited edition. Makeiset ovat pastellisävyisiä ja sopivat oikein hyvin koristamaan vaikkapa pääsiäisen herkkuja. :)

Ystäväni S, oli tehnyt ihania m&m´s keksejä ja pyysin reseptiä häneltä. Resepti oli kiertänyt ystävältä toiselle ja laitan sen nyt tänne kaikkien iloksi. Tämä onkin juuri niitä reseptejä jotka kulkevat ystävältä toiselle pienellä paperilapulla ja tarkempaa tietoa lähteestä ei ole. Reseptistä kiitos siis S:lle (ja monelle muulle sitä ennen). Kannattaa kokeilla, keksit on nopeita tehdä ja niistä tuli tosi hyviä! :)

Nämä keksit ovat minun mielestäni hyvä jättää vähän vaaleiksi, paistoaika on noin 10-15 minuuttia, 15 keksit uunista riippuen saattavat jo tummua vähän. Tykkään kuitenkin sellaisista vähän sitkeistä ja mehukkaista kekseistä enemmän kuin rapeista, joten 10-11 minuuttia on silloin sopiva paistoaika,tarkkaile uuniasi!

m&m's cookiet (noin 20-30 keksiä)

5 dl vehnäjauhoja1 tl leivinjauhetta
250 g voita
2,5 dl sokeria
1 dl fariinisokeria
2 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa
Lisäksi jos haluaa voi lisätä vähän soodaa
2 kananmunaa
1 pss m&m´s karkkeja


Vaahdota huoneenlämpöinen voi ja kaikki sokerit ja suola. Lisäsin myös hiukan soodaa, noin 1/2 tl. Sekoita toisessa kulhossa vehnäjauhot ja leivinjauhe. Lisää jauhoseos rasva-sokeriseokseen ja sekoita sähkövatkaimella. Lopuksi lisää kananmunat taikinaan ja sekoita.

Lisää lopuksi osa tai kaikki m&m's karkit mukaan takinaan ja nostele taikinamöykkyjä leivinpaperille. Ja niin, kummatkin m&m's karkit käyvät oikein hyvin tähän, pähkinällä tai ilman. Jätin osan karkeista laittamatta taikinaan ja käytin ne koristeluun. Nämä koristeluun varatut karkit siis tökitään muotoillun keksin päälle, ennen uuniin laittoa.

Keksit leviävät uunissa aika paljon, joten kannattaa jättää kunnon välit keksien välille. Paista 175° noin 10-15 minuuttia.

Valkosuklaa-karpalo-päärynäomenpiirasta

Kotona yksin ollessa alkaa aina tekemään hirveästi mieli kaikkea hyvää. Olen nyt vastustellut, etten ala leipoa mitään ja mietin, että voisin yrittää vaientaa huutavaa sokerinhimoani raportoimalla yhden piirakan, jota tein tuossa taannoin. En ole lainkaan varma, olenko koskaan aikaisemmin tehnyt mitään omenapäärynästä - tai edes maistanut sitä. Se oli paljon kovempaa kuin päärynä, muttei samalla tapaa lohjeavaista kumminkaan. Maku oli pähkinäisempi kuin päärynässä ja jotenkin omenaisen hapokas. Tässä piirakassa se meni oikein hyvin, koska valkosuklaa tuo piiraaseen paljon ihanaa makeutta ja omenapäärynä kypsyi ihan suussasulavaksi piirakassa. Mutta rehellisesti sanottuna en tiedä mihin sitä käyttäisi ihan raakana? Täytyy varmaan ottaa joskus oikein projektiksi.


Piirakka on meikäläisen vakiopohjataikinalla tehtyä. Tuon pohjan pyöräytän aina, kun haluan hyvää ja nopeasti. Oikeastaan olisi pitänyt vaan jättää pinnalta tuo mascarponemössö pois ja tajota se vaikka erikseen, kuten kesällä tein. Mutta tällä kertaa päädyin sekoittamaan joukkoon kananmunan ja levittämään sen piiraan päälle. Piirakasta tuli tosi hyvän makuista, mutta keskeltä piirakka jää tällä tavoin tosi kosteaksi, kun mascarpone ja omenapäärynöistä lähtevä mehu imeytyy pohjaan. Ellette sitten satu tykkäämään tosi kermaisesta piirakasta, niin tarjotkaa mascarponekerma erikseen.

Jos haluatte kokeilla sitä tuohon päälle levitettynä, paistakaa uunin alatasolla, niin että pinta piirakassa ei pääsisi ihan palamaan ennenkuin pohja on kypsää.
Pohjataikina on vanha tuttu viime kesältä ja pinnalle laitoin:


Omenapäärynäistä valkosuklaa-karpalopiirakkaa (1 isohko piirasvuuallinen)

1 karviaispiirakkaankin käyttämäni piiraspohjataikina
3 omenapäärynää
nokare voita
2-3 rkl rommia
n. 1 dl kuivattuja karpaloita
n. 80g valkosuklaata (vajaasti yksi levy)
pinnalle laitoin lisäksi
1 dl kermaa vaahtona
1 prk mascarponea (225g)
1 tl vaniljasokeria
1 muna

Jos laitat tuon vaahdon erikseen tarjolle, jätä munalaittamatta ja enemmän kermavaahtoa, muuten tulee liian paljon mascarponea (-> tömäkkää vaahtoa)

Pilko omenapäärynät viipaleiksi ja pyöräytä ne kuumalla paistinpannulla nokareessa voita ja lorauta päälle hieman rommia. Kiehauta ja siirrä syrjään.

levitä taikina uunivuokaan tasaiseksi kerrokseksi. Levitä sitten pohjan päälle omenpäärynäviipaleet ja pannuun jäänyt rommi, rouhi päälle suklaa ja ripottele karpaloita.
Tässä vaiheessa olisi melkein kannattanut laittaa piirakka uuniin ja paistaa sitä 200 asteessa 25-30 min, kunnes pohja on kypsää.


Mutta minä halusin niin kovasti hukata mascarponepurkin, että vatkasin ensin kerman, sekoitin siihen mascarponen ja vaniljasokerin ja munan, ennenkuin tajusin että olisin voinut tarjota tämän seoksen erikseenkin. Koska muna nyt jo meni sinne mukaan, niin levitin seoksen piiraan päälle ja paistoin n. 180 asteessa 45 min, kunnes pinta oli niin ruskea etten voinut enää pitää sitä uunissa.

Piirakka oli kosteudestaan huolimatta oikein hyvää, V tykkäsi ihan erityisesti ja hyvin näytti myös lapselle kelpaavan. Helppo piiras arkea piristämään.

GB:n jätskiuutuudet ja kurkistus tulevaan: ihania uusia magnumeita tulossa...

Maailmassa on muutama herkku, joita minun on oikeasti vaikea vastustaa. Tumma suklaa on kärkipäässä ja sitten tietysti jäätelö, joka on mieluiten kuorrutettu tummalla suklaalla... ;) Mitä tummemmalla, sen parempi.


Kun sain kutsun GB Glace:n uutuusjätskienmaisteluun, ei minun paljon tarvinnut harkita haluaisinko mennä. Vähän kieltämättä jännitti, mutta keräsin rohkeuteni ja annoin makeanhimon kuljettaa itseäni. ;) Paikkakin oli sopivasti keskustassa, kivenheiton päässä työpaikalta... Ja kun päivän palaveripuurot oli nautittu, sinne minä sitten suunnistin ihmettelemään, maistelemaan ja tällä kertaa muistin ottaa aamulla kamerankin mukaan. Kamera kyllä varmaan paljasti minut ruokabloggaajaksi. Kuka muu hullu haluaa ottaa itse kuvia paikan päältä, kummallisissa valaistusolosuhteissa kun mukaan saa lehdistömateriaalin ja kasan käsiteltyjä ja kiillotettuja tuotekuvia.. ;) Niin tai näin hurjan ystävällisiä ja avuliaita siellä oltiin. Saatoin jopa suorastaan hämääntyä kaikkien niiden ystävällisten ja auttavaisten ihmisten keskellä: mistä siis aloittaa?

vasemmalta lukien estradilla: pistaasi-suklaa, isompi freestyle - tuutti, love disc, classic ja mansikkacornetto

Tarjolla oli jos jonkin sortin tuuttia, puikkoa, mehujäätä ja mikä parasta: omia suosikkejani, magnumeita. Joukossa oli kaksi oikeasti tosi kiinnostavaa uutuutta; Magnum temptation fruit ja Magnum gold?!. Kyllä, sen nimi oikeasti on kirjoitettu kysymys- ja huutomerkillä. Vähän harmitti, että pääsin paikalle myöhässä: kaikki nämä midaan voitelemat magnumit oli jo syöty, viety ja hävinneet kuin kaste maasta.

Enkä ihmettele; enemmän tyyli- kuin ruokablogiin sopivasta ulkoasusta ja nimestään huolimatta jäätelön kuvaus on houkutteleva: bling-bling päällystetyn maitosuklaakuoren alla on vanilijajäätelöä ja merisuolalla maustettua kinuskikastiketta. Olisin kyllä kuulemma voinut tilata maistiaisia myöhempää kokeilua varten, mutta tuumasin, että eiköhän ne kesällä viimeistään tule maistettua, sen verran jäi kiinnostamaan tuo suola kinuskissa. ?! ;) Ja onhan se nyt päheän näköinen jäätelö, eikö? Kuva on napattu mainosmateriaalista, kun niitä ei ollut tosiaan yhtään jäljellä.



Mutta magnum temptation fruit - jätskiä pääsin jopa maistamaan. Arvatkaapa miten kävi? Tykkäsinkö?



Tummalla (ainakin tummahkolla) suklaalla päällystettyä bourbonilla maustettua vanilijajäätelöä jossa on karpalohippuja? Kyllä, kieltämättä osui ja upposi. Se ei ollut minusta edes liian makeaa vaan aika parahultaista ja tuommoinen pienempi jätskikoko sopii ainakin minulle.

Pahvirasia on samanlainen, kuin niissä muissakin herkkumagnumeissa. Se on vähän turha minusta mutta pitäähän se jäätelön paremmassa kuosissa ja mökille autoillessa sitä on meillä käytetty roskiksena;)




On se silti vähän jätettä... Ja magnum mantelin "uutuus" - kylttiä en oikein ymmärtänyt. Edes materiaali ei kerro mikä siinä on uutta? Muistan ostaneeni sellaisia ainakin muutama vuosi takaperin. Eihän se tietysti tuotetta pahenna...



Magnumien jälkeen pääsin tuuttiosastolle. Ihan kaikkia laatuja en maistanut, mtta se suklaa-pistaasituutti oli kyllä aika saksalaisen oloinen: päällä oli tummasuklaamousselta maistuvaa suklaajäätelöä ja haselpähkinärouhetta ja sen alla sitten pistaasijäätelöä. Ihan okei, mutta makeanpuoleista minun makuuni. Mutta jos pidät suklaajäätelöstä ylipäätään, tämä on varmaan mieleesi.

Uutuus jota en päätynyt maistamaan, mutta joka vaikutti mielenkiintoiselta oli Dulce de lechen makuista kastiketta sisältävä Cornetto love disc: hassu kerrosjäätelö, jonka päällä on Cashew - pähkinöillä ryyditetty suklaakiekko. Tämä on taatusti niin makeaa, että skippasin. Tuo kiekko on muuten aika kiva idea minusta pakkausteknisesti (olettaen että se ei mene rikki); jäätelöpursotukset kun tahtovat pakastealtaassa saada pahasti kolhuja itsensä. Tuossa ei ainakaan mikään pääse litistymään!



Solerolla oli myös uusia mehujäitä normikoossa ja lapsille oli vielä omia, krokotiilipakkaukseen laitettuja pieniä mehujäitä.



Ainakin soleron ananas-appelsiinimehujää oli ihan raikas ja kiva. Se ei ollut edes mitenkään pahasti keinotekoisen makuinen. Kiva kesäjuttu, mutta olen kyllä itse ehkä enemmän jäätelöihminen kuin mehujääihminen... Niistä soleron jäätelö-mehujääpuikoista olen kyllä aina tykännyt.



Esillä ollut lasten pienempi mehujää oli minusta kiva idea. Pienempi ihminen ehtii ehkä jopa syödä sen kokonaan, ennenkuin se sulaa käsille, vaatteille ja joka paikkaan aiheuttaen keskikokoista suuremman perhekriisin. Niin, ja lapset varmaan tykkää tuosta laatikosta, jonka kita aukeaa. :) Mutta matkustelevia kesälomaperheitä varten noista voisi olla jotain kahden tai kolmen kappaleen pikkupakkauksia... Ihan just vaan tuli mieleen kun mietin mökkimatkoja autossa...



Jos pruuvin paras jätski oli minusta se magnumin karpaloviritys niin hyväksi kakkoseksi pääsee kyllä vanhan klassikon re-make: jäätelösandwich. Se on vähän niinkuin puffet, mutta minusta se oli kivampi: keksi oli jollain tapaa tummempi, olematta kumminkaan oreo- keksin tavalla tunkkainen, se oli rapea ja jäätelö oli kermaista ja ihanaa. Jätskin paksuuskin oli minusta sopiva suhteessa keksiin: domino - jäätelön ongelma on minusta vähän liian paksu keksi joka tahtoo murtua kun sitä syö. Eri asia on sitten se, miten hyvin se keksi kestää huoltoaseman pakastealtaassa, joka jää välillä auki ja jäätelö pääsee pehmenemään... Mutta varmaan tuollainenkin tulee kesällä syötyä. Kääre oli selvästi tehty minua 25 vuotta nuoremmalle segmentille ;)


Ai niin. Sain myös mukaani muutamia jäätelöitä ja päätin ilahduttaa niillä työkavereitani. Suurin osa löysi itselleen sopivaa syötävää, mutta jäätelöissä voisi olla ehkä hieman selvemmin ilmaistu onko tuote hylaa vai ei. Lisäksi yhdelle jätskin valitsijalle jäi lyhyt tikku käteen, kun kaikissa mukaan tulleissa kookosjäissä jne oli maitoproteiinia mukana. Se oli vähän yllätys, kuvittelin että se kookostikku olisi suunnattu nimenomaan vegaanisille ja maitoproteiinin kanssa kipuileville.

Mutta oli hauska ja virkistävä pikavisiitti jätskimakujen maailmaan. Melkein pelkästään tuon bourbon-karpalomagnumin takia koko vierailu kannatti. ...Ja vaikka jaoin jätskejä ison kasan kiitolliselle yleisölle töissä, minulle jäi vielä yksi liila laatikko itselleni. Nyt se nököttää pakastimessa, akuuttia makeannälkää odottamassa. :)

p.s. A:lle on pakkasessa pari kitarajätskiä, ei hätää. :)

Braised-glazed häränhäntiä, eli ihanaa tahmahäntää!

Minä jahtaan lihatiskistä usein niitä vähemmän käytettyjä ruhon osia, koska niissä on paljon makua. Lisäksi ne ovat vielä kaiken lisäksi kohtuullisen edullisia. Edullisuudestaan huolimatta niistä tulee meillä usein ns. "parempaa" viikonloppuruokaa, koska niiden valmistukseen kuluu aikaa.


Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun laitan häränhäntiä, mutta paras kokeilu tähän asti - ihan ehdottomasti. Talven suosikkivalmistusmenetelmäni brasing oli taas vauhdissa. Tällä kertaa vaan mukana oli myös pieni loppuhuipennus, joka kyllä teki ruokaan ihan miljuunasti lisää ihanuutta.

Me tykättiin näistä tosi paljon, ruuassa ei ollut ns. "mitään vikaa". Jos haluat, voit jättää lisäämäni paprikan pois. Se tekee mausta todennäköisesti vähän paksumman, kuin alkuperäisessä ohjeessa. Jos taas välttelet hiilareita, portviinissä todennäköisesti on vähemmän sokeria kuin siirapissa, vaikka se makeaa onkin.



Meillä ei sattunut olemaan portviiniä, joten jouduin korvaamaan alkuperäisen ohjeen portin punaviinin, balsamico - etikan ja balsamietikkasiirapin avulla. Sekin toimi hyvin ja jos nyt jollakulla sattuisi olemaan balsamicosiirappia ylimäärin (niinkun allekirjoittaneella, köh) niin tähän sitä voi upottaa kivasti :) Löysin muuten sieltä uudistuneesta Stokkan herkusta ihania tuoreita laakerinlehtiä. Laitoin niitä kaksi kastikkeeseen, vaikka varmaan yksikin olisi riittänyt. Timjamia laitoin pakastimesta ison puumaisen "varvun", eli tuoretta timjamia kannattaa laittaa ihan avokätisesti. Lisäsin alkuperäisen ohjeeseen vielä yhden keittiössä ajelehtivan paprikan ja sellerin lopun jääkaapista, eli sovelsin vapautuneesti.

Koska käytin appelsiinin makuista balsamicosiirappia ruokaan tuli ihan aavistus appelsiinista makua. Se oli oikeastaan aika hauska ja jos tykkää, sitä olisi voinut korostaa lisäämällä vähän appelsiinin kuorta tai tuoda soosiin lisää ulottuvuuksia vaikka lorauttamalla mukaan vähän rommia. Itse olin jo lisäämässä pari ruokalusikallista rommia siinä kastiketta kokoon kettäessäni, mutta sekin oli loppu. Käytitpä sitten tähän portviiniä, rommia tai siirappia, kuvittelisin niiden toimivan varmaan hyvin.

Edit: 17.5.2010: tein näitä myöhemmin myös portviinillä ja tarjosin muusin kanssa, kuten epäilinkin, toimi tosi hyvin.




Käyttämämme Good food channelin reseptin juju on, että kun ruoka on kypsää uunituksen jälkeen, paistolientä siivilöidään häränhäntien kanssa kasariin ja lientä keitetään kokoon valellen sillä jatkuvasti häränhäntiä. Näin lihan pintaan ja luihin tarttuu ihana, tahmeanmakea glaze, samalla kun liemi tiivistyy (eli redusoituu).



Koska olen nyt tehnyt tällä brasing - tekniikalla yhtä ja toista, minusta tuntui vähän oudolle laittaa ihan noin paljon lientä kuin aluperäisessä ohjeessa häränhäntien kanssa. Niinpä vähensin liemen määrää siten, että kun kaadoin liemen uunikippoon, häränhännät jäivät vielä ihan vähän pinnastaan näkymään. Voit minusta ihan hyvin säätää nesteen määrää oman uunikipposi mukaan. Jos kippo on kovin pieni, kannattaa varmaan puolessa välissä uunitusta tarkistaa, että kipossa edelleen on nestettä riittävästi ja tarvittaessa lisätä sitä. Mitä laakeampi kippo on, sitä enemmän siihen menee nestettä alunperinkin.

Ohjeessa vielä neuvottiin tiivistämään uunivuoka palalla pergamiinipaperia, ettei liha kuiva uunissa. Se oli ihan hyvä neuvo. Kokeilkaa, varioikaa ja ideoikaa. Tällä tavoin siitä lihasta tulee ihan murtuvaista ja kauttaaltaan aromikkaan ja makean, hieman tahmean kastikkeen peittämää. Nam.



Braised-glazed häränhäntiä (n. 4:lle, lisäkkeestä riippuen)

1,4kg häränhäntiä (4 tosi suurta palaa)
2 isoa sipulia
1-2 porkkanaa
1 paprika (ei ollut alkuperäisessä ohjeessa)
2 sellerinvartta (ei ollut alkuperäisessä...)
140g paketti pekonikuutioita
2 dl punaviiniä
0,5dl appelsiinibalsamico siirappia
1dl punaviiniä +
0,5dl punaista balsamicoa
1 iso rosmariinioksa
2 laakerinlehteä
2 kynttä vs rikottuna
1 iso tuore timjamivarpu

1 lihaliemikuutio
1 kanaliemikuutio
7,5dl vettä

175 astetta 3h

Tähän puuhaan paras pata on sellainen teflonpintainen tai valurautapata, jossa voi ruskistaa ja kaikki häränhännät mahtuvat vierekkäin yhteen kerrokseen.

Suolaa ja pippuroi huoneenlämpöiset häränhännät. Laita pataan öljyä ja kuumenna se. Ruskista sitten häränhäntiä joka puolelta kauniin värisiksi padassa. Nosta sitten hännät syrjään odottamaan.

Lisää pataan sen jälkeen suurehkoiksi paloiksi pilkottu porkkana, selleri, sipulilohkot, paprika ja pekonikuutiot. Paista n. 1-2 minuuttia, kunnes sipuli kuullottuu ja pekoni antaa rasvaansa kasviksille.

Laita sitten häränhännät takaisin pataan, vihannesten päälle ja kaada sekaan viini ja joko (2 dl) portviiniä tai vastaava määrä viini-balsamicosiirappi-etikkaseosta, mitä sinulla nyt sattuu olemaan. Kiehuta pataa n. 2 min kovalla tulella.

Madalla sitten lämpöä ja lisää yrtit, valkosipuli ja kana- sekä lihaliemikuutiot (tai n. litran verran lientä) ja vettä. Minä kaadoin vedenkeittimestä liehuvaa vettä pataan sen verran, että käränhännät vielä vähän kurkistivat pinnalle. Minun padassani se vaati n. ohjeessa mainitun 0.75 l nestettä.

Leikka pergamiinista sopivan kokoinen pyörylä ja tiivistä sillä kansi. Laita uuniin 175 asteeseen ja kypsennä häränhäntiä n. 3h, kunnes liha vähän haarukalla nyppiessä putoaa luulta.

Nosta sitten häränhäntäpalat isoon kasariin ja siivilöi liemi mukaan. Luulen, että lientä oli n. 4 dl jäljellä. Laitoin kaiken mitä oli.

Sitten keitä lientä kasaan, nostellen sitä kauhalla jatkuvasti häränhäntien päälle. Vähitellen liemestä muodostuu vähän siirappimainen kastike, joka valuu kauniistio häntien päältä. Sitten ruoka on valmis ja voit nostaa sen tarjolle. Koristele vielä matkalla tuoreella korianterisilpulla tai lehtipersiljalla, jos korianteri ei iske.

Tarjosin ruuan aniksella maustetun cole slaw - salaatin (ja appelsiinisiivun) kanssa. Idea aniksen lisäämisestä tuli jostain marttojen salaatista, jota söin käydessäni ravintola Martassa. Ihan hyvä idea heiltä. Sinänsä kyllä luulen, että anis sopii vielä paremmin pelkän kaaliraasteen kanssa, porkkana oli tuohon vähän turha lisäys. Kannattaa kumminkin kokeilla, anis tuo uuden jännän vivahteen kaaliraasteeseen. Tällä kertaa jopa mätkin kaalisilppua vähän kaulimella, niinkuin joskus minua neuvottiin tekemään. Vähän ohuemmaksikin olisi silpun voinut tehdä, parempaa tulee mitä ohuempaa suikaletta saat aikaan.

Arista al latte - uudelleen

Kuivempaa possua tällä kertaa... Kannattaa käyttää paistimittaria.

Tein taannoin possua maidossa ja se oli niin poskettoman hyvää ja mureaa, että en voinut ollenkaan uskoa moista. Postaus kumminkin keräsi paljon kommentteja, jotkut olivat onnistuneet ohjeella ja ilmeisesti ainakin joku oli saanut lihasta kuitenkin kuivaa.
Koska olin niin tyytyväinen omaan possuumme, tiesin jo ruokaa ensikerran tehdessäni, että tulemme tekemään sitä uudelleen, ihan varmasti. Nyt V oli ostanut jonkin valmiiksi pakatun possunfileen, jossa oli ollut ainakin vähän rasvaa mukana. Ajattelin, että laitan paistiin paistimittarin sisälle, niin että voin vähän tarkkailla mitä possulle paistumisen aikana tapahtuu. Toki toivon, että kaikki muutkin pääsevät toki tästä ihmeen herkullisesta ja yksinkertaisesta reseptistä osingoille. :)

Tällä kertaa possusta ei tullut niin mehukasta ja ihanaa, kuin ensimmäisellä kertaa. Ei, vaikka lopetin paistamisen jo n. 8 minuuttia ennen h-hetkeä, kun paistimittari oli kivunnut jo 72 asteeseen. Niinpä päätin, että kerään tähän nyt lessons learned - osaston ihmeteltäväksenne.

V:n ostama pala oli 800g ja valmistimme sitä ihan ohjeen mukaan. Ensimmäinen ero ekaan kertaan ilmeni, kun purin fileen pois pakkauksestaan: ensimmäinen file oli jollain tapaa paksumpi ja isompi kuin tämä. Vaikka pituus oli melkein samaa luokkaa, file oli selvästi ohuempi. Painoero selittää myös. Valmistamani file oli n. kilon pala, tai ehkä jopa hieman yli. Se siis varmasti vaati kypsymiseen pidemmän aikaa kuin tuo 800g pala filettä. Fileen paksuus vaikuttanee myös, koska suhteellinen pinta joka pannun (ja maidon) kanssa on kosketuksissa on isommassa, tiukaksi rullaksi sidotussa fileessä pienempi. (Tiukka sitominen vaikuttaa tuohon pintaan pienentävästi)

No hyvä. Sitten preparoin fileen kuten ohjeessa käskettiin ja paistoin sitä kiltisti 20 minuuttia, kyllä ihan oikeasti 20 minuuttia keskilämmöllä kunnes rulla oli kauttaaltaan saanut kauniin värin. Sitten iskin paistimittarin keskelle rullaa ja kaadoin kasariin maitoa.

Paistimittari kiipesi tosiaan 72 asteeseen ennenkuin tunti oli täynnä. Melkein luulen, että tu tunti on hyvä aika sille kilon palalle, mutta 800g palalle riittää ehkä 50 minuuttia? Koska palat ovat kumminkin eripaksuisia, suosittelen erittäin lämpimästi sitä paistimittarin käyttöä ja kun se possun lämpö on noussut 68-69 asteeseen, nosta possu pois liedeltä. Vetäytyessä possun lämpö noussee n. 2 astetta ja on varmaan sitten ihan juuri oikea, mehukas ja ihana. Kun mittarin työntää possuun rullan päästä, se ei haittaa possun kääntelyäkään pahasti.



Sitten se soosi. V moitti viimeksi, että possusta maitoon saostuva proteiini on lähinnä inhottavaa. No, minäpä ongin sen pois tällä kertaa;) Sitä oli aika paljon, peräti yli desilitran, mutta alle puolitoista. Mutta kastikkeesta tuli ihan priimaa. Kun olin kuorinut proteiinin pois, keitin soosia kasaan, kunnes konsistenssi oli minusta sopivan kastikemaista.

Maku oli tälläkin kertaa kohdallaan, mutta kun possu oli päässyt 72 asteiseksi, se oli jo liian kuivaa. Eli: jos olisin alunperin laittanut 800g palan kuten ohjeessa käskettiin, voi olla etten olisi ihastunut tähän ruokaan ollenkaan niin, kuin alunperin ihastuin. Mutta koska pala oli isompi ja kypsyi hitaammin, siitä tuli juuri priimaa. Edelleen, tämä on loistotapa laittaa possua, mutta käyttäkää paistimittaria, jotta tiedätte koska liha on juuri, eikä melkein.

Tällä kertaa laitoin possun kanssa porkkanapyrettä, johon sekoitin pestoa ja borlottipapuja. Ei ollenkaan pöllömpää...

Kotimexistä mietittyä

Kunnianarvoisassa Pastanjauhantaa - blogissa pohdittiin texmexin ongelmallisuutta männäviikolla. Muistan kieltämättä miettineeni joskus ihan samaa: on oikeastaan aika hölmöä ostaa niitä maustepusseja, nachoja, salsoja ja muita kastikkeita. Lettuja kokeilin joskus ihan onnistuneesti tehdä itse, mutta kipuilin kovasti nimenomaan sen maustepussin kanssa. Se on kyllä ihan ylivertaisen helppo tapa saada aikaan texmexiä. Vaikka nachot ja yleensä myös tortillaletut tulee kyllä edelleen ostettua kaupasta, niitä maustepussseja en oikeastaan ole ostanut pitkään aikaan. Kimmokkeena tähän toimi, kun olin kuukauden verran töissä San Diegossa joitain vuosia sitten. Sillä reissulla kävin elämäni ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran myös Meksikon puolella: Tijuanassa ja vähän pidemmällä, Rosariton alueella. Siellä törmäsin ensimmäisen kerran salsa verdeen ja moneen muuhun nykyään jo kaupoista löytyvään texmex -herkkuun ensimmäistä kertaa. Noihin aikoihin suomessa texmex oli lähinnä sitä samaa mössöä, jonka maun määritteli oliko proteiinina kana, liha vai pavut ja montako chilinkuvaa annoksen vieressä oli. Ja kovin jätkä oli tietysti se, joka otti perjantain baarikierroksella sen kolmen tai viiden chilipalon kuvalla listasa varustetun annoksen.

En ollut koskaan aikaisemmin miettinyt sitä tosiasiaa, että texmex on (tottakai!) muiden ruokasuuntausten tavalla laajempi ruokakulttuurinen kokonaisuus. Texmex pitää sisällään paljon erilaisia ruokia, ruokia jotka myös maistuvat keskenään erilaiselle :) Itse asiassa ensimmäinen ajatus siellä Diegon paikallisessa texmex - paikassa käydessä oli, että kuinkahan tulista se ruoka on? Uskaltaakohan sitä syödä? Ja sitten se suuri hämmennys, kun se ei ollutkaan tulista. Siinä oli paljon hienovaraisia makuja, mutta tulisuus ei ollut lainkaan leimallista, ei edes siinä määrin kuin suomessa olin tottunut. Älkääkä naurako siellä, vaikka se nyt saattaakin tuntua monesta aika selviöltä, minulle tuli silloin jonkinsortin ahaa - elämys.

V on matkustellut paljon Meksikon suunnalla ja kertoili joskus, että kuten kaikilla isoilla alueilla, Meksikossakin ruoka ja sen valmistus tietysti vaihtelee sen mukaan, missä päin maata ollaan. Tuo Kaliforniaa lähinnä oleva alue on aika tavalla meikäläisen texmexin kaltaista, mutta yllättäen kuitenkin aika mietoa ja vähemmän tomaattista ruokaa. Siihen kuuluu erilaisia papuja, salsoja jakasviksia lihan ja kanan kanssa laitettuna sekä paputahnoja (refritos), joita syödään erilaisten (eri tavoin maustettujen) nachojen kanssa tai levitettynä letuille, varsinaisen täytteen lisäksi. Ja sitten ne margaritat. :) Ne ihan oikeat, sitruunaiset ja suolareunaiset margaritat joita rantaravintoloissa tarjotaan chilillä, korianterilla ja sitruunalla maustettujen rapujen kanssa...

Kuten niin monelle muullekin varmaan matkustaessa käy, minullekin on sitten iskostunut päähän ajatus siitä, että niitä reissussa maisteltuja ruokia pitää yrittää tehdä itse kotona ihan alusta alkaen. Enkä minä oikeastaan ole keksinyt hyvään texmexiin muuta lääkettä kuin muuhunkaan ruuanlaittoon: hyvät, tuoreet raaka-aineet ja aika. Jos texmexiä pitää saada heti, nyt, välittömästi niin ne kaupan maustepussit ovat varmasti hyvä valinta. Mutta jos aikaa on, muutaman tunnin hauduttelulla jauhelihakastikkeesta saa ihan loistavaa ja minusta kyllä parempaa kuin sillä pussiseoksella. Salsasta tulee itse tehtynä niin raikasta ja täysin toisenlaista kuin kaupan purkista ja niin edelleen... Mutta käytit sitten valmista mausteseosta tai et, texmexille on aina paikkansa...

Esimerkkinä nyt mainittakoon toiselle puolelle maailmaa muuttavien ystäviemme läksijäiset perjantaina. Koska ne venyivät melko aikaiseen, lauantaina juustoon ja jauhelihaan upotetut nachot tuntuivat kieltämättä houkuttelevalta vaihtoehdolta. ;) Ja kun aikaa oli, laitoin soosiin puoliskan habaneroa ja hauduttelin sitä siinä dekkareita katsellessa ja saunoessamme yhteensä varmaan lähemmäs 3h. Siinä reilun parin tunnin paikkeella habaneron tuliuus alkaa kadota ja kastikkeeseen jää miellyttävä ja vahva habaneron maku, ilman sitä hullua poltetta. Ja jauheliha tietysti keittelyn aikana pehmenee, muuttaa makuaan ja kastikkeeseen syntyy luonnollisesti sitä natriumglutamaattia joka meistä maistuu niin hyvälle.



Minusta soosiin on kivaa laittaa muutama oliivi tuomaan makua. Löysin muuten ihania Arnaudin oliiveita, jotka eivät ole säilötty liemeen. Koska liemi ei liuota niistä makua, niissä on aivan toisella tapaa intensiivinen ja hyvä maku. Ne sopivat tämmöisiin kastikkeisiin ja muihin älyttömän hyvin, sellaisenaan syötynä maku voi olla liiankin jyräävä. Ne marinoidut valkosipulit voi jättää halutessaan myös pois, mutta jos nyt (köh), prinsessoiden kengät olisi satuttu tanssimaan yön tunteina melkein puhki ja olo seuraavana aamuna hieman nuutunut, niin mikäs siihen paremmin auttaa, kuin kunnon kasa valkosipulia. ;)

Eli jos nyt koittaisin muistella miten se meni eilen illalla niin:

Texmexkastiketta ajan kanssa (ainakin n. 3-4:lle)

400g nauta-sikajauhista
500g tomaattimurskaa
400-500g kypsiä, mustia papuja (1 prk)
1 pieni purkki (40g) tomaattipyrettä
1/2 purkkia chilimarinoituja valkosipulin kynsiä (n. vajaa 1 dl ?)
8 mustaa, kivellistä oliivia kivet poistettuna
1 iso sipuli
2 sellerin vartta
2 kynttä tuoretta valkosipulia
1/2 habaneroa
1 mieto punainen chili
1 tl savustettua paprikajauhetta
1/2 tl korianteria jauhettuna
pippurisekoitusta
ripaus tai pari cayannea (sori, en mitannut mitenkään)
n. puoliskan paprikan verran edellisen päivän lisäkkeenä tarjottuja paprikapaloja

Silputtu sipuli ja selleri (ja jos käytät tuoretta paprikaa, niin paprikan palaset) kuullotetaan pannussa ja jauheliha ruskistetaan mukaan pienissä erissä. Sitten lisätään mausteet jauhelihaan, mukaanlukien kaikki chilit, tuore valkosipuli, marinoidut valkosipulit (mukaan saa tulla vähän marinointiöljyäkin) ja oliivit. Mausta hieman suolalla. Lopuksi lisätään pavut, tomaattimurska ja pyre ja soosia keitetään hiljaisella tulella välillä sekoittaen ainakin pari tuntia, meillä taisi kiehua pidempäänkin kun istuimme saunassa loppujen lopuksi niin kauan. :)

Lopputuloksessa tomaattimurska on tiivistynyt ihanaksi, melkein tahmeaksi tahnaksi jauhelihan ympärille. Soosi ei saa olla valuvaista, enemmänkin sellaista, kuin jauheliha olisi kun olet lisännyt siihen sen surullisenkuuluisan maustepussin ja purkin tomaattipyettä ;) Habanero on muuttunut polttavasta vahvaksi, mutta pehmeän makuiseksi. Jos käytät mustia papuja, ne yleensä jaksavat pysyä kasasssa vielä pidemmänkin keittelyn ja näyttävät hauskalta kastikkeessa oliivien kanssa. Voit laittaa tämän soosin nachoille ja uunittaa tai kääräistä tortillalettuun - ihan miten tykäät. Lisäksi voi tarjota niitä refritoseja, guacamolea ja creme fraichea sekä juustoraastetta. Kypsä cheddar on oma suosikkini. Ja muista lisätä iso kasa tuoretta korianteria kastikkeeseen tai uunista tulleen nacholäjän päälle.

Ja kaiken tämän keittelyn jälkeen - onko se sen arvoista? Minusta on, mutta nämä ovat makuasioita. Minä tykkään, kun voin hieman varioida makua vaikka korianterilla, habanerolla tai muilla erityyppisillä chileillä, vaihtamalla papuja toisenlaisiin, käyttämällä valkosipulia tai vaikka hillosipuleita. Joskus mukaan voi päätyä mole - tyyppisesti vähän tummaa suklaatakin. Mutta jos kuljet sudennälkäisenä kaupassa ja tykkäät, että texmexin pitää tänään olla nopeaa tehdä ja maistua taatulle tavaralle, helpoimmalla pääset ottamalla sen maustepussin vaan kiltisti mukaan kaupasta. Harrastamisen voi jättää sitten toiseen päivään.

Muuta illan mittaan mietittyä:

Miksi maustepippuri on ylipäätään nimetty maustepippuriksi tai englanniksi nimellä "All spice". Molemmissa nimissä on sellainen kaiku, ettei kukaan ole oikein keksinyt mikä nimi tälle mausteelle pitäisi antaa. Muskottikin on nimetty paikan mukaan, vaikka on samaan tapaan pehmeä mauste. Maustepippuri kun ei oikeasti ole pippuri, vaikka pieni ja pyöreä onkin. Pippuriksi nimeäminen vaan turhaan saa sille vähän "petturin" leiman. Eihän sitä tarvitse pippurina käyttää... Kaikmauste (englannista vapaasti käännettynä) taas tuntuu liian yleiseltä, ikäänkuin mausteella ei olisi lainkaan omaa luonnetta.

Toinen juttu mitä jäin miettimään kun hauduttelin soosia palaa siihen 15. pvä maanantain liemikeittelyyn. Miksi 3h hautunut ragu tai texmex - soosi on herkku, jos samaan aikaan ne hyvää makua tuovat aminohapot alkavat liemen keittelyssä hajota jo 1,5h painekeittelyn jälkeen ja liemeen syntyy sellainen "noutopöytäaromi"? Miksi niin ei käy pitkään hautuvien pataruokien tai näiden soosien kanssa? Miten pitkään ruokaa voi hauduttaa (ilman painekattilaa) ennenkuin aminohapot alkavat hajota sooseissa...