maanantai 28. syyskuuta 2015

Jeeralla ja korianterilla maustettu modernimpi tattikeitto

raikas tattikeitto


Tattikeiton tekemisessä on minulla noin kaksi salaisuutta jotka olen oppinut matkan varrella; olen jo pidempään paistanut risottoihin, keittoihin ja lisäkkeisiin paistettavat sienet kuumalla pannulla vain nopeasti, jolloin niiden rakenne jää vähän napakaksi mutta pintaan tulee ihanan paahtunut pinta. Ja toinen keiton teon salaisuus minulle valkeni Sasu Laukkosen tattikeiton ohjeen myötä, kun tajusin että tattikeittoa ei välttämättä tarvitse suurustaa jauhoilla, jos löytää paljon tatteja. Sasun keittoon verrattuna olen oikaissut tässä rajusti, ohittanut siivilän ja muutenkin häärännyt keittiössä taas ihan oman mieleni mukaan, mutta jotain Ahaa- elämystä kieltämättä hieroutui meikäläisen aivoon sitä  Sasun keittoa taannoin paseeratessa.
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on

Me olemme oikeastaan aika kranttuja sienikeiton syöjiä; kukaan perheessämme ei erityisesti pidä sellaisesta paksusta, muljahtavasta ja kermaisen jauhoisesta sienikeitosta mitä joskus saa lounasravintoloissa. Edes parempi kotiversio kermalla lisättynä ei nyt ole ihan se meidän juttu vaan jos keittoa aikoo tarjota tälle ryhmälle, siihen pitäisi saada makua, raikkautta, tekstuuria ja särmää.

Väittäisin, että tässä on nyt vähän kaikkea sitä . Keitto on ihan parahultainen tapa hukata se sekalainen seurakunta voitattia, kangastattia ja herkkutattia joita ei oikeastaan jaksaisi kuivatakaan kun viimevuotisen tattipaljouden jälkeen kaapit ovat jo täynnä kuivattua herkkutattia. Parhaat, napakoimmat herkkutatit ja kangastatit voi paistaa sattumiksi ja muista, huonommin paistamista kestävistä (esim voitatti) tateista syntyy maanmainio keiton pohja josta ei puutu kuitua ja toisin kuin sienimäärästä voisi kuvitella, keiton yleistuntuma on intensiivinen, mutta silti vivahteikas ja kepeä.

Mutta jotta sieni ei jyräisi koko makuaistia, tein setistä mielenkiintoisemman viemällä sitä vähän välimeren eteläisemmälle suunnalle. Keiton juju piili jeerassa ja korianterissa, joita paahdoin keiton makupohjaan tuomaan hieman raikkautta ja nostamaan sitä semmoista pehmeän pähkinäistä syvyyttä jota tällaiseen keittoon parhaimmillaan tulee. Syksyisyyttä ja ruokaisuutta lisäsin vielä kunnon lorauksella kermaa. Pienessä jämäpalassa tummaa koskenlaskijaa molskahti mukaan myös semmoista kypsyneen kermajuuston kaikua, joskin sen voi jättää myös pois jos haluaa keitosta vielä raikkaamman.

Tämä soppa maistuu ihan oikeasti sienelle, mutta taittuu mukavasti pähkinäiseksi mausteiden ansiosta. Kermasta huolimatta yleisvaikutelma on kevyempi kuin perintaisessä tattikeitossa ja vaikka jeera sekä korianteri uivatkin mukaan näihin syksyisen metsäisiin tunnelmiin, sopivasti lisättynä ja rakkaudella paahdettuna nämä kaverit kunnioittavat tattien omaa makua.


Lisäksi tarjosin Keisarin Levain - leipää, jota löysin viikolla Töölön torilta kahvia hakiessani. Jos meillä olisi ollut vieraita, olisin varmaan leipaissut jotain tuoretta, mutta näin omalla porukalla meillä syödään välillä aika kuivaakin leipää. Ja on oikeastaan hämmentävää, että leipä kesti niin hyvin kuivumista; ilmeisesti kunnon juuri mahdollistaa leivän syömisen paahdettuna vielä viikon lopulla vaikka ostin sen jo puolivälissä viikkoa. Olimme niin vaikuttuneita Keisarin Levain-leivästä, että V oikein googlesi että mikä tämä keisari oikein on ja selvisi, että yrityshän on vanha tuttu. Kyseessä on aiemmin Kakkukeisarin nimellä tominut leipomo joka brändäsi itsensä uudelleen jotta ihmiset tajuaisivat että heiltä saa myös erinoamisia leipiä ja hyvää kahvia kakkujen lisäksi. Lähin Keisari sijaitsee Kauniaisissa; olimmekin kuulleet huhuja kunnollisesta leipomista Kauniaisissa ja nyt kyun tämä kupletin juoni selvisi pitääkin suunnistaa sinne tässä jonain päivänä.

Mutta niin tai näin; jos löysitte jostain tatteja viikonloppuna, kokeilkaapa tätä. Ihan erinomainen soppa jonka jämät voisi varmaan käyttää myös sienipiirakan täytteeksi (kananmunien, kerman ja juustoraasteen kanssa tai sämpylätaikinan pohjaksi hävikistä herkuksi - periaatteella.

Modernimpi tattikeitto (ainakin neljälle)

öljyä ja voita paistamiseen

n. litra pilkottuja sekalaisia tatteja keittopohjaan
2-3 keskikokoista, napakkaa herkkutattia sattumiksi paistamista varten
1 iso tai 2 pientä sellerin vartta
1 pienehkö keltasipuli
1,5 tl jeeraa
1,5 tl korianteria
n. 7-8 dl kana- tai kasvislientä (+ tarvittaessa vettä)
n. 3-4 dl kermaa
n. 50g voimakasta koskenlaskija - tuorejuustoa (tai esimerkiksi vahvaa kermajuustoa raasteena, voi jättää myös pois)
timjamia
lehtipersiljaa
suolaa
pippuria


Pilko keittopohjaan tulevat sienet paloiksi ja laita ne erikseen. Pilko sattumiksi tulevat tatit sopiviksi suupaloiksi ja laita ne omaan kippoonsa.

Pilko sipuli ja selleri piehenköksi silpuksi ja laita ne kuullottumaan kattilaan öljytilkkaan.

Paahda kuivalla pannulla mausteita niin, että ne alkavat antaa tuoksua ja hieman poksua. Jauha mausteet ja lisää ne kuullotettujen sipulien ja sellerien sekaan. Lisää kanaliemi.

Laita kuumalle pannulle tilkka voita ja öljyä ja paista kuumassa rasvassa keittopohjaan tulevat sienet ja kaada ne keittokattilaan kanaliemen ja sipulien joukkoon.

Vinkki: Jos haluat, voit huuhtoa paistinpannun tilkalla valkkaria ja kaataa liemen sopan sekaan. En tehnyt niin tällä kertaa kun ei ollut sopivaa valkkarijämää, vaan käytin vesitilkkaa mutta loraus valkoviiniä ei pahenna keittoa. :)

Lisää muutama oksa timjamia (maun mukaan). Anna kiehua hiljalleen n. 20-30 min kunnes sienet, sipulit ja sellerit ovat pehmentyneet.

Paista sillä aikaa sattumiksi tulevat sienet. Se tehdään niin, että kuumennetaan pannu, laitetaan sille tilkka öljyä ja reipas rkl voita. Annetaan voin sulaa ja kun kiehumienn alkaa hiljentyä, lisätään sieniä pienissä (n. 2-3 erässä sienten määrästä riippuen) jotta sienet ruskettuvat nopsasti eivätkä ala kiehua. Jos sieniä laittaa liikaa kerrallaan, ne vain kylmettävät pannun, lötkistyvät eivätkä rusketu. Mausta tuoreella timjamilla, suolalla ja pippurilla, siirrä syrjään ja paista kaikki sienet samoin.

Kun keittopohja on kiehunut, ota pois timjamin oksat ja soseuta keitto sauvasekoittimella tai blenderillä. Lisää juusto ja kerma (tarvittaessa vettä), mausta suolalla ja pippurilla sekä tuoreella timjamilla sekä lehtipersiljasilpulla. Kun keitto on kuumaa, lisää sattumiksi tarkoitetut sienenpalaset keittoon ja tarjoa hyvän leivän kera.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Karamellisoitunut pannarivanukas ja päivähoitoa




Olen nyt tässä miettinyt tätä asiaa muutaman viikon, tarkemmin sanottuna siitä lähtien kun istuimme monen muun vanhemman lailla päiväkodin vanhempainillassa. Mutta lopullisesti päätin, että asiasta voisi muutaman sanan kirjoittaa kun luin ylen uutisen jutun "Kipurajalla mennään" jossa kerrotaan, että tiukassa taloustilanteessa päivähoito järjestetään matalimman laatustandardin suhteen. Jutussa kerrotaan miten tärkeää laadukas varhaiskasvatus on ja vedotaan henkilöstön koulutuksen tärkeyteen laadun mittarina. Lisäksi todetaan että jos resursseja kiristetään, työstä tulee suorittamista. Se, mistä ei mainittu mitään oli, että kuntaa, joka päivähoitopalvelut meille Espoossakin ostaa, ei kiinnosta tippaakaan a) vanhemmilta saatu palaute/päivähoitohenkilöstön onnistuminen työssään, b) päivähoitoa tarjoavien yritysten painotukset sekä miten ne toteutuvat ja c) millaisia taitoja ja virikkeitä lapsille päivähoidossa annetaan.

Meille vanhempainillassa istuville aikuisille kerrottiin, että vuoden vaihteessa Espoo kilpailuttaa ostopäiväkotien sopimukset ja kilpailun sijaan lopulta kyseessä on arvonta. Kyllä, arvonta, jossa ei ole mitään väliä sillä, millaista hoitoa lapset ovat palveluntuottajalta aiemmin saaneet tai tulisivat saamaan jatkossa. Arpalipun saa jokainen toimija joka tarjoaa palvelua 1) tiettyyn kaupungin määräämään hintaan ja 2) täyttää henkilöstön määrä- ja minimikoulutusvaatimukset. Kuulemma jostain syystä kaikki tarjoajat täyttävät nämä esiehdot. Onko siis ihme, jos varhaiskasvatusta ei jakseta kehittää kentällä laadullisesti; työn tilaajaa kun ei moinen kiinnosta edes teorian tasolla.

En oikein tiedä mitä ajattelisin tai mistä aloittaisin. Ehkä siitä, että I:n ihana perhepäivähoitaja jäi kesäkuun lopussa eläkkeelle ja minun piti anoa lapselleni päivähoitopaikkaa syksyksi. Alueellamme on nolla perhepäivähoitajaa joten ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi jäi päiväkoti. Eikä siinä mitään, mietin - onhan I jo iso poika ja nelivuotias nauttii selvästi kaverien kanssa puuhaamisesta. Muiden vanhempien suosituksesta kävin tutustumassa moniin alueen päiväkoteihin ja lopulta löysinkin pari päiväkotia jotka olivat minusta aivan ihania.

Toisessa niistä oli liikuntapainotteinen teema; lapsia viedään metsään retkille, polkupyöräpäivä on keskiviikkoisin ja vanhempien niin halutessa lapset pääsevät päivähoidosta uimakouluunkin. Liikuntapainotteisuus tarkoittaa näin pienillä lapsilla aktiivista touhua ja perinteisten pihaleikkien ottamista mukaan ulkoiluhetkiin sekä leikkimielistä kisailua, kiipeilyä ja puuhailua. Ihan mahtihomma meidän pikku puukiipeilijälle, tuumaiin.

Toinen päiväkoti joka erityisesti sykähdytti oli täysin yksityinen Montessoripäiväkoti, missä asioita opitaan lapsentahtisesti. Lapsi on etusijalla ja ympäristö on kodinomainen. Juteltuani päiväkodin johtajan kanssa huomasin, että oma tapani ottaa I mukaan arjen puuhiin istuisi hyvin montessori-ideologian kanssa yksiin. Aivan ihana päiväkoti, jonne olsiin ollut valmis I:n laittamaan siitä paikasta. Mutta kuten varmaan arvaatte, samaisessa keskustelussa todettiin päiväkotiin olevan niin pitkä jono, ettei sinne ole toivoakaan päästä ainakaan tänä syksynä.


Niinpä sitten rustasin netissä lapselleni hakemusta kunnalliseen päiväkotiin. Merkitsin ensimmäiseksi toiveeksi liikuntapainotteisen ostopalvelupäiväkodin juuri liikuntapainotteisuuden ja kuulemieni vanhempien positiivisten arvioiden vuoksi. Henkilöstön vaihtuvuus oli ollut suhteellisen vähäistä ja lapset tyytyväisiä. Minua oli päiväkotivisiiteilläni ohjeistettu kirjoittamaan hakemukseen KAIKKI olennainen minkä haluan vaikuttavan päätöksentekoon lapseni asiassa. Ja kun sitten tulin kohtaan huomioon otettavaa ja ryhdyin kirjoittamaan nettilomakkeelle niitä tärkeimpiä asioita, huomasin hyvin nopeasti että tilaa oli kokonaiset 225 merkkiä. 225 merkkiä, johon olisi pitänyt mahduttaa että olisi kiva jos lapseni voisi päästä sen ainoan toisen samassa hoitopaikassa olleen lapsen kanssa samaan päiväkotiin, sillä nuo kaksi olivat ehtineet jo kasvaa ihan kiinni toisiinsa. Siihen piti mahduttaa flunssakierteet, astmalääkekokeilun aloitukset ja siihen liittyvät toiveet sisäilman laadusta ja vielä mielellään jotain siitä, että lapsi on aktiivinen ja liikuntapäiväkoti olisi ykkösvaihtoehto monesta syystä, eikä vähiten uimakoulun takia - vietämmehän kaikki kesät meren äärellä.

Oli kuin olisi twitteriin yrittänyt lapsestaan huudella; jollei olisi itkettänyt ja harmittanut niin paljon, olisi kyllä lähinnä naurattanut.

Paljon puhutaan siitä, miten Suomessa naisten työllisyys mahdollistuu paljolti laadukkaan, tuetun kunnallisen päivähoidon ansiosta. Mutta tuo fraasi kuulostaa tällaisten illanistujaisen jälkeen aika julmalta vitsiltä ainakin tämän korkeakoulutetun mamman korvaan. Tottakai sitä vanhempana haluaisi ideaalimaailmassa lapselleen laadukkaan, oman lapsen tarpeisiin sopivan hoitopaikan jossa olisi tutut, motivoituneet hoitajat ja monipuolista tekemistä. Äitinä jopa vähän yritin nähdä vaivaakin hoitopaikan valinnassa ja uskottelin itselleni että kyllä se siitä, kun tutustuu hoitajiin ja oppii luottamaan. Jotenkin missään vaiheessa ei tullut esiin, että vuoden päästä on todennäköistä että vain hoitopaikan seinät lasten ympärillä ovat samat.

Koska kilpailutus on arvonta, liikuntapäiväkodin sijaan I saattaa olla vuoden päästä ihan toisentyyppisessä ostopäiväkodissa. Vaikka kuulemma henkilökunnalle tarjotaan mahdollisuutta jäädä, ainakin edellisellä kilpailutuskierroksella kukaan vanhasta henkilökunnasta ei jäänyt uudelle palveluntarjoajalle töihin. Lisäksi hoitajamäärä nyt sitten putoaa yhdellä; tämän kuluvan lukuvuoden loppuun asti hoitopaikassa on vielä se yksi käsipari enemmän, määrä jolla edellinen kilpailutus tehtiin.

Pannarin voi vetää överiksi, mutta silloin siitä tulee pullavanukkaan tavoin ihanan tutunoloinen jälkiruoka.

"Kokopäivähoidon kustannukset ovat keskimäärin 1100 eur/kk/lapsi." lukee saamassani maksulapussa. Tästä minulle jää ensimmäiseen laskuun maksettavaa 148,28 eur joka on noin puolen kuun hinta. Kun nyt olen ihan rehellinen niin voisin kyllä maksaa enemmänkin kuussa I:n hoidosta jos se tarkoittaisi että I:n ei tarvitsisi syksyllä opetella tuntemaan aivan uusia hoitotätejä ja jotta lasten rakastamat metsäretket, urheilukenttäkisailut ja uimakoulu jatkuisivat seuraavana vuonnakin. Ainakin minun olisi paljon helpompaa jättää lapsi sinne hoitoon jos voin luottaa siihen, että lapsella on siellä mielekkäitä virikkeitä, turvallisia aikuisia jotka ehtivät ottaa välillä syliinkin ja lapseni saisi oikeasti sitä laaduaksta varhaiskasvatusta. Ei ihme, että yksityisiin päiväkoteihin on sellainen tunku kuin on.  Samalla tähän touhuun nyt tutustuneena pidän vähän ihmeenä että yksityisiä päiväkoteja ei ole enempää. Ehkä kyse on sopivien tilojen puutteesta?

Ymmärrän toki, että kunnan omistamat tilat on kilpailutettava, jotta uusillakin yrittäjillä on mahdollisuus päästä niihin kiinni. Se mitä en kertakaikkiaan ymmärrä on, että kilpailutuksen kriteereinä ei ole rahan lisäksi varhaiskasvatuksen laatu, monipuolisuus, mahdollisuus lisäpalveluihin (kuten uimakoulu, muskari tai vaikka kuvataidekasvatus) ja kehitys. Vanhemmilta (eli loppuasiakkailta!) saatu palaute voisi olla yhtenä onnistumista mittaavana tekijänä muiden mukana. Koko touhua voisi verrata lounasravintolan valintaan joka olisi tehty arpomalla kaikkien toimijoiden joukosta, jotka lupaavat tarjota lounarin hinnalla tietyn kalorimäärän. Siinä voi sitten miettiä kuinka paljon palveluntuottajaa ja keittiötä jaksaa kiinnostaa se, että ruoka olisi vaihtelevaa ja herkullistakin.

Aika moni varmaan käy työssä ainakin siksi, että voi tarjota perheelleen hyvän elämän. Jos siitä näkökulmasta mietitään, tällaisia kaltaisiani koulutettuja mammoja voisi olla helpompaa saada töihin jos lastenhoidossa olisi enemän valinnanvaraa.  Ainakin kotiinjäämisen halukkutta merkittävästi lisää jos ei ole luottamusta että lapsi aidosti hyötyy siitä paljon puhutusta varhaiskasvatuksesta.

Voihan tässä tietysti sanoa että valitus seis, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Mutta jos saisi valita, niin olisihan se kiva syödä muuallakin kuin lounasruokalassa. Ja juuri siksi niin monet koulutetut naiset valitsevatkin töiden sijaan kotiin jäämisen jos se suinkin on mahdollista; silloin asioihin voi ainakin vaikuttaa itse.

Jäin vähän miettimään, mitä kävisi jos mustikat korvaisi omenilla ja antaisi seoksen akramellisoitua jo hieman ennen taikinan lisäystä...
Ja samassa valinnan hengessä jatkan vielä siihen pannarivanukkaaseenkin. Sen keksin sattumalta toissaviikonloppuna rapujulien jälkeisenä päivänä kun halusin tarjota vieraille jotain helppoa ja hyvää lounaan jälkeen. Tottakai olisin voinut tehdä tavallisen pannarin, mutta koska minulla oli jääkaapissa rasiallinen pensasmustikoita ja teki mieli jotain syntisen hyvää, rupesin tuumailemaan. Lopulta sain aikaan jotain, mikä on syntisellä tavalla vähän kuin perinteinen pullavanukas mutta jonka reunoissa on karamellisoituneen keikauskakun herkullista sokeritahmaa ja pannarin rapsakkaa reunaa. Ja silti se oli ihan yhtä helppoa tehdä kuin pannari. Ja jos oikein vaativaksi ryhtyy, tämän kanssa voisi tarjota pallon vaniljajäätelöä.

Karamellisoitunut pannarivanukas (n. 22 cm alumiiniseen kakkuvuokaan)

vuuan pohjalle
250g rasia pensasmustikkaa
n. 40-50g voita
n. 4-5 rkl fariinisokeria

Pannaritaikinaan
5 dl maitoa
2 munaa
1 dl kaurajauhoa (voit myös käyttää ohrajauhoa tai vehnäjauhoa, kaurasta tuli minusta kuitenkin hyvä maku. )
2 dl vehnäjauhoa
3/4 dl sokeria
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
0,5 dl sulaa voita

Lisäksi:
Vuuan voiteluun voita
ja tarjolle jäätelöä (jos haluaa)

Laita uuni päälle 180 asteeseen. Voitele kakkuvuoka kunnolla. Laita pohjalle marjat, fariinisokeri ja 40g voita palasina.

Sekoita pannaritaikinan aineet. Kaada kakkuvuokaan. Paista uunissa 45-50 min tai kunnes pannari alkaa olla hyytynyt kokonaan. Mikäli pinnasta alkaa tulla liian tumma, voit peittää vuuan leivinpaperiarkilla. Minulla oli n. 22 cm vuoka, mutta jos käytät laakeampaa vuokaa, paistoaika lyhenee.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Härkäpavuista ja ruokajournalismista

härkäpapu


Mä olen tässä miettinyt näitä härkäpapuja ja kirjoittamiseni laatua nyt parisen vuotta. Härkäpapu on hallaa kestävä, omassa tukevassa varressaan kasvava virnalaji, jota Suomessakin on viljelty jostain 600-luvun alkuhämäristä.

1960-luvulla viljely väheni lähes olemattomiin, mutta viimeaikoina näitä suuria, peukalonpään kokoisia papuja on alkanut näkyä vähitellen uudelleen; Niittulan tilan myynnissä viime kesänä, kaupallisina rouheina kuiva-ainehyllyissä ja nyttemmin satoaikaan markettien hyllyssä. Mutta harvassa se on vieläkin ja onnekas saa olla, jos tuoreita härkäpapuja jostain aikoo löytää.

Ja vaikka härkäpavun kirkkaan keväänvihreä sydän on äärimmäisen herkullinen, niiden vähäinen käyttö ei oikeastaan hämmästytä lainkaan ketään härkäpapuja joskus valmistanutta.

Kaupassa tuore härkäpapu asuu suuressa, n. 20 cm pitkässä ja melkein kolme senttiä leveässä palossa, jonka lähes satiinisen pehmeässä ja paksussa sisustassa itse papu istuu siihen uponneena kuin parhaassa mummulan plyyssisohvassa. Suurestakaan, 2-3 litran pussista ei tule kovin montaa desiä papuja, kun ne riivitään irti paloistaan.

Kesällä, silloin kun härkäpavut ovat ihan nuoria ja niiden nahka on ohut ne voi kiehauttaa ja käyttää sellaisenaan salaattiin, pastaan, piirakoihin tai vaikka kesäisen keiton joukkoon. Papujen ihan ohut kuori on vielä makeaa, eikä sitä huomaa ruuassa.

härkäpavun kuoriminen
Härkäpavun päältä lähtee pois kitkerä, nahkamainen kuori, mutta varovainen pitää olla. 

Mutta näin loppukaudesta kun tuleentuminen on ehtinyt pidemmälle, härkäpavun kuori paksuuntuu ja siitä tulee kumimainen ja kitkeränmakuinen. Samalla työmäärä siihen, että härkäpavusta saa herkullista ruokaa, vähintäänkin tuplaantuu. Jotta pavun herkullinen sisus saadaan käyttöön, pavut pitää ensin keittää ja sen jälkeen kuoreen tehdään pienenpieni reikä, josta pavun sisus puristetaan hellän hellästi ulos, sillä muuten kypsä, makea ja herkullinen sisus rikkoutuu ja muuttuu epämääräiseksi muusiksi.

Lopulta, arviolta reilun tunnin käsityöurakan jälkeen valtavasta pussillisesta härkäpapua tulee vatkauskulhollinen palkoja biojätteeseen, pari desiä papujen kuoria ja suurin piirtein saman verran loistavanvihreitä smaragdeja; niitä valmiita, syötäviä härkäpapuja. Ja jos nyt ajatellaan tätä kiireisen, ruuhkavuosissa tarpovan yrittäjä-äidin elämää, eihän tuoreiden härkäpapujen laittamisessa ole mitään järkeä.

Paljon enemmän järkeä olisi ostaa jotain muita papuja tai vihanneksia, kustannus- ja hävikkimielessä ehkä jopa pakasteena jolloin pussin voi avata saksilla ja kaataa herneet suoraan ruuan sekaan. Prosessisa palotkin on varmaaan käytetty johonkin eettisesti kestävään jatkojalostukseen.

Mutta siinä riipiessä ja kuoriessa tulee miettineeksi kaikenlaista. Tulee miettineeksi miksi kirjoittaa. Kipuilee sitä, miten harrastuksessaan pääsee eteenpäin. Siinä tehdessään näkee ja kokee, kuinka työ tekijäänsä opettaa ja toisaalta, kuinka herkkiä, hauraita ja näennäisen mitättömiä ne elämän suurimmat, mieleenpainuvimmat ja rakkaimmat asiat ovat.

Eihän niissä ole mitään järkeä, kun asioita puhtaasti järjen kantilta tarkastelee.

härkäpapu, kuorittu, salaatti

Olen viimeisen vuoden aikana saanut muutamia sellaisia yhteistyötarjouksia, joita olen vakavasti harkinnut. Ja vaikka se saattaa hämmästyttää joitain, en ole harkinnut niitä niinkään rahan takia, vaikka viimeaikojen trendi tuntuu olevan, että blogeissa suurimpia tunteita kulissien takana on aiheuttanutkin raha. Ensin kuului painokkaita juttuja siitä, miten laadukkaasta työstä kuuluu saada palkka, sitten kaikelle alkoi olla hinta ja nyt monet yritykset eivät edes ala yhteistyöhön jos blogilla ei ole jonkinlaista mediakorttia.  Jollei jutulla ole hintaa, sitä ei voi ostaa. Yrittäjänä ymmärrän tämän oikein hyvin.

Eikä tämä ole päivätyössäni mikään ongelma. Olenhan ihan ylpeä jokaisesta asiakkaasta joka tekee jotain, mikä on minustakin hienoa. Toisaalta, pääsen myös tekemään niitä hienoja juttuja ja käytettävyysammattilaisena vaikuttamaan siihen, että asiakkaan järjestelmät ovat innovatiivisia, helppokäyttöisiä, miellyttäviä ja palvelevat sitä tarkoitusta johon ne on tehty. Toisinaan se onnistuu paremmin, toisinaan taas reaalielämän rajoitteet kuten budjetti, aikataulu tai muu resurssien niukkuus pakottaa leikkaamaan villeimmiltä visioilta siivet ja tekemään jotain turvallista, ehkä jopa hieman tylsää mutta taatusti toimivaa. Siihenkin ammattilaisen pitää työssä tottua.

Jos luulitte, että nyt jutussa tulee jokin räväkkä mielipide, erehdyitte. Luulen, että olen jonkinlaisessa risteyksessä jossa moni asia vaikuttaa toisiinsa ja kuva ei ole vielä selkeä. Syy, miksi olen harkinnut etenkin yhtä pidempää yhteistyökuviota on, että se antaisi mahdollisuuden ottaa enemmän aikaa kirjoittamiselle. Ehdot vaikuttavat vapailta (saisi tehdä aika pitkälle mitä haluaakin, omalla tyylillään) ja suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin positiivisesti työn tilaajaan; toimija näkyy blogissa jo nyt monin tavoin ilman minkään sortin aiempaa yhteistyötä tai rahan liikkumista. Aika hyvä paketti tarjolla, johon olisi vain järkevää tarttua, eikös?

Tavallisissakin herneissä on paljon hävikkiä. 

Yliopistolla järjestetään kurssi turhasta tiedosta, joka "ei kuitenkaan sovellu liian uratietoisille tai kovin kiireisille". Kurssilla ei ole mitään kaupallista tai innovaatioon tähtäävää tavoitetta. Vaikka hetken houkuttikin, en kuitenkaan ilmoittautunut sille kurssille, vaan kirjoitin motivaatiokirjeen Haaga-Helian järjestämän ruokajournalismikurssin pitäjille. Siinä kirjeessä puhuin lähinnä härkäpavuista, vaikkakin toisin sanoin. Perjantaina, 4.9 kuulin, että tulin valituksi 53 hakijan joukosta yhdeksi niistä 21:stä jotka tänään aloittavat ruokajournalismin teoreettiset pohdinnat Hotelli- ja ravintolamuseossa. Mukaan otetaan kuohuviinilasi.

Ja vaikka siinä ei ehkä järkeä olekaan että tämmöinen harrastaja istuu ruoka-ammattilaisten kanssa samalla kurssilla toivon, että tämä on yksi niistä keinoista, joilla herätetään ajatuksia, tuetaan kirjoittajan omaa ääntä ja jossa tekeminen opettaa tekijälle myös jotain itsestä ja omasta tyylistä.

Riippumatta siitä tuleeko tämän ralliauton kylkeen vielä sponsoriteippejä vai ei, koen tärkeäksi että ajan sitä itse. Ja koska tämä on harrastus, investoin myös sellaisiin asioihin, jotka eivät tiukasti ottaen ole lainkaan järkeviä vaan nimenomaan herkkiä, hauraita ja näennäisen mitättömiä.


Marinoidut härkäpavut salaattiin

Iso pussi tai kulhollinen härkäpapuja

marinadi
n. 0,5 dl öljyä
1 luomusitruunaa (kuorta ja mehua)
n. 1-2 tl appelsiininkukkahunajaa
pari-kolme oksaa minttua
suolaa
pippuria

Riivi härkäpavut paloistaan.

Jos härkäpavut ovat aivan muoria, riittää että kiehutat niitä suolalla maustetussa vedessä 5-10 min papujen kosta riippuen.

Sekoita marinadi aineksista kastike kulhoon. Nuoret, kypsät pavut voi marinoida suoraan keittämisen ja huuhtelun jälkeen.

Jos pavuissa keitettäessä alkaa näkyä kuori (tuleentuneemmat pavut syksymmällä) keittämisen jälkeen kuori pavut hellästi ja laita papujen sydänosa marinoitumaan kastikkeeseen.

Anna marinoitua jääkaapissa puolisen tuntia. Käytä esimerkiksi salaatin tai kala-annoksen koristeluun.

torstai 3. syyskuuta 2015

Meikäläisten suomenruotsalaisemmat pizzat eli jämistä herkkua

pizza, jämäpizza


Sisareni huokaisi että "nää on aika suomenruotsalaisia, mutta näyttää TO-SI hyvälle". Johon taisin sanoa siihen tyyliin että jaa, en tiedä pitäisikö kaikki hyvä ja innovatiivinen leimata suomenruotsalaisiksi ja ketä kaikkia loukkaan jos suomalaisena kutsun jämäpizzojani suomenruotsalaisiksi?

hernepestopizza
Marinoituja raakoja punajuurisiivuja, mallasmultaa ja hernepestoa. Kovempi vuohenmaitojuusto olisi ollu mozzarellaa parempi makupari tähän, mutta ankarat saaristolaisolosuhteet! 

Suomalaisia, koska ne oikeasti olivat ihan sikahyviä ja ruotsalaisia, koska niissä on kotimaisia jämiä saaristossa ja ne kieltämättä tuovat vähän mieleen ruotsalaiset ruokalehdet vaikkakin nämä syntyivät suomalaisen mamman duunaamina.

hävikki, butter chicken pizza

Nämä kuvat ovat lomalta ja olen tässä töihinpaluun hulluudessa lykännyt kaikkea eteenpäin määrättömästi niin että nyt onkin yhtäkkiä jo syyskuu. Mutta koska ensi viikolla on hävikkiviikko, sain oivan tekosyyn julkaista ideat nyt. Kuten tuolla twitterissä tuli sanottuakin, teen usein jämistä pizzaa, pastaa tai jonkin muun hiilarin kanssa tehtyjä "pannuja" esimerkiksi bulgur-pannuun tai cous-cousiin voi käyttää melkein mitä vaan hyviä jämiä. Ja niin, puuroista tulee sämpylöitä ja vanhasta perunamuusista pikakropsua.

vuohenjuusto-raparperipizza


Viikonlopun lohkoperunoista ja paahdetuista  kasviksista olen tehnyt aivan maanmainiota perunapizzaa, sillä kun perunalohkot on jo maustettu yrtein ja valkosipulilla, makua riittää. Näissä tämänkertaisissa kuvissa jämähyödynnykseen ovat päässeet Veeran tuliaisina tuomat herneet, butter chikenin tyyliin tehty papu-possukastike, loppu isosta vuohenjuustopalasta, loput marinoidut punajuuret sekä mallasmultaa ja vielä kasa tomaatteja jotka alkoivat lähestyä statusta "ylikypsä".

jämät pöydällä, pizza, hävikistä herkuksi
Sivelin vuohenjuustosiivut inkivääri-raparperisiirapilla, mutta hunaja käy yhtä hyvin. 


Herneet riivin paloistaan, blanchasin eli kiehautin nopeasti kuumassa vedessä ja silppusin karkeasti mintun. öljyn ja sitruunan sekä tietenkin suolan ja pippurin kanssa. Ta-daah: hernepesto!

Sitä voi käyttää vaikka keitettyjen uusien perunoiden maustamiseen kuten kesällä Farmors Caféssa näin tehdyn ja miksipä se ei kävisi vaikka paistetun vaalean kalan kanssa. Herkkää, herkkää ja herkkää.

butter chicken pizza, vuohenjuustopizza

Mutta etenkin tuo raparperichutney-vuohenjuusto-punasipulipizza mäkimeiraminkukilla ja vuohenjuusto "butterpork"-tomaatti-sipulipizza korianterinkukilla olivat omia suosikkejani. Suosittelen vaan rohkeasti kokeilemaan; pienistäkin jämistä saa herkullisen pizzan.


Pohjan teen jotakuinkin yksikertaisella perusreseptillä; vettä, kuivahiivaa, suolaa ja ripaus sokeria, durumjauhoa ja tilkka öljyä. Joskus käytän vanhasta taikinasta jääkaappiin jättämäni "juuren" mukaan jos sellainen on. Mutta se, mikä oli tämän kesän kotikutoinen innovaatio oli kirpparilta löytämieni alumiinivuokien voitelu yrttiöljyllä.

alumiinivuoka, pizza
Alumiinivuuissa syntyy ihan käsittämättömän rapsakka pohja. Vuoka kannattaa öljytä ja suolata pientä ekstraa saadakseen. 

Idea on pummittu focaccian teosta. Minä rakastan yrttistä, hieman suolaista focacciaa ja mietin, miksi ideaa ei voisi hyödyntää tämmöisiin over-the-top jämäpizzoihin. Ja tietenkin voi, kukas kotiköksää kieltäisi? Niinpä sitten silppusin öljyyn yrttejä, sivelin sillä pizzavuuat ja pellin ja ripottelin vielä vähän sormisuolaa päälle.

vuohenjuustopizza, mökki
Raparperi-vuohenjuustopizza ja mäkimeiramin kukkasia

Sitten taikina vuokaan, tomaattikastike päälle ja siihen sitten raastamaan kaikki juustokannikat ja sen päälle varsinaiet täytteet. Sairaan hyvää tuli. Tämä vuohenjuusto-raparperichutneypizza oli ehkä kaikista paras. Raparperichutneyn sijaan voisit kokeilla karviaischutneytä tai omenachutneytä jos omppupuusi tuottavat ylipäätään mitään tänä vuonna.

hernepizza, punajuuripizza

Toinen simppeli kikka, jolla pizzaan saa eloa, on koristelu jälkikäteen. Tuoretta lehtipersiljaa, yrttien kukkia ja vaikka paahdettua sipulia tai oikein hyvää oliiviöljyä, maustettua majoneesia tai chilikastiketta  voi lisätä vielä paiston jälkeenkin. Niistä saat pizzaan yhden tuoreen makukerroksen lisää. Joten jos jääkaapissa on hyviä jämiä, käyttöön vaan. Tässä vielä suurin piirtein mitä täytteisiin meni. Ensin aineet, ohje lopuksi.

kaikkiin ohjeisiin tarvitset:

pizzapohjataikinaa (nämä kolme syntyivät n. puolen litran nestemäärällä tehdystä taikinasta)

Vuohenjuusto-raparperipizza 
yrttiöljyä ja suolaa (vuokaan)

päällisiin:

Tomaattikastiketta
juustoraastetta (kannikoista, mukana jokin vahvempi Appenzeller-tyyppinen juusto tai vahva kermajuusto)
Vuohenjuustoa
inkivääri-raparperisiirappia tai hunajaa
Juustoraastetta (mukana myös vahvampaa appenzelleriä ja kermajuustoa)
raparperichutneytä
punasipulia

koristeluun uunin jälkeen:

mäkimeiraminkukkia

"Butter chicken" pizza

Creme fraichea ja jogurttia 50%-50% seoksena
juustoraastetta
butter chicken -kastiketta (tai vastaavaa)
keltaisia tomaattilohkoja
punasipulia siivuina
vuohenjuustoa (tai vahvaa kermajuustoa palasina)

koristeluun uunin jälkeen korianterin kukkia ja lehtiä

Hernepesto-punajuuripizza

jämät maltaalla marinoiduista punajuurista
mallasmultaa
tomaattikastiketta (ks. yllä)
juustoraastetta (miel. jotain vuohenmaitojuustoa)
mozzarellaa tai vuohenmaitojuustoa paloina
hernepestoa (minttua, öljyä, kiehautettuja tai pakasteherneitä, suolaa ja pippuria)
sipulisilppua

koristeluun uunin jälkeen:
lehtipersiljaa
(valkosipulimajoneesia)


Ohje:

Laita uuni kuumalle ja voitele vuuat yrttiöljyllä. Ripottele suolaa.

Levitä tomaattikastiketta tai creme fraichea (ohjeen aineiden mukaan) ja sen päälle juustoraastetta.

Sitten levitä täytteet, poislukien koristeet.

Paista pizza ja lisää koristeet.

Tarjoa heti.