Oliivileipä hapanjuurella ja opittua

Tästä jutusta tuli pitkä vaikka mietin juttua pitkään ja kirjoitin sitä kolme päivää systerin kanssa yhdessä jotta saadaan molempien kommentit ja kokemukset mukaan. Koitin ajatella että kerron vaan ihan perusleivän tekemisestä ja siinä opituista asioista. Silti asiaa on paljon; liikaakin. Mutta, jos jaksatte lukea loppuun siellä on myös erittäin herkullisen oliivileivän resepti. Kokeneemmat voivat hypätä siihen suoraan. Toivon kuitenkin että tästä pitkästä selostuksesta on iloa teille, jotka olette kiinnostuneita leivän tekemisestä, mutta ihan ette ole vielä uskaltaneet. Tai teille, jotka olette jo iskeneet päänne seinään tai ufoon ja kertaalleen luovuttaneet. :)

Minulle hapanjuurileivonta on ollut aika pitkälle sen perusleivän reseptin variointia ja muokkailua. Voisi sanoa että ennemminkin tekniikan ja taikinan tuntuman opettelua. siksi en voi paukutella erikoisilla keskieurooppalaisilla leivonnaisilla, joita toiset vääntävät tuolla ryhmissä. Panettonesta myönnän salaa haaveilevani, mutta se on sen luokan kuninkuuslaji että saapa nähdä. Silti leivonta on ollut palkitsevaa: aina kun olen leipää jollekulle tarjonnut, tuomio on ollut että se on ihan järjettömän hyvää. Ja se on myös henkilökohtaisesti suurin syy, miksi olen jaksanut vaivautua ja leiponut uuden leivän kun edellinen on syöty. Kaupan leipä ei vaan enää maistu kun hapanjuurileivän makuun on päästy.

Mutta vaihtelun haluisena ihmisenä leipään on tietysti pitänyt hakea vähän jotain jännää. Mun vakionikseihin kuuluu kuivattujen hedelmien ja pähkinöiden sekoittaminen perustaikinaan, valmiiksi muotoillun leivän pyörittäminen unikon tai seesaminsiemenissä ennen kohotuskoriin laittamista ja sitten tietysti se ihana, paahdettuna ihan sottaisen suklainen suklaa-pähkinäleipä. Hassua oikeastaan, miten paljon yksinkertaisesti siemenillä päällystäminen vaikuttaa makuun. Toisinaan taas korvaan 100g jauhoista jollain muulla; kauralla, ohralla, täysjyvällä/grahamilla tai mallasjauholla.

Mimmu on oikeastaan hurahtanut tähän leivontaan pahemmin kuin minä. Hän ilmoitti viime viikolla tekevänsä kokeellisia croissanteja ja tokaisin että kun hän ne oppii, saa luvan opettaa vanhempaa systeriään. Senhän se teki jo alun alkaenkin, toi mulle juurensa ja näytti mitä pitää tehdä.

Aluksi koko hapanjuurihomma oli minusta tosi sekavaa. Oli kaikenmaamilman jauhoja, välineitä, vaiheita ja käsitteitä. Niihin voi hukkua, jos ei laita ainakin aluksi lappuja silmilleen ja keskity yhteen ainoaan reseptiin. Eihän mummoillakaan ole usein kuin se yksi luottoresepti jolla leivät leivotaan.

Ei kaikkea tarvitse osata heti, päätin ja pitäydyin yhdessä perusreseptissä koittaen keskittyä lukemaan siitä kokemuksia ja oppeja. Pitäydyin ihan perusleivässä. Talven jälkeen tuntui että osaan jo jotain! Tedän mihin juuri pystyy ja miten taikina reagoi erilaisiin kohotusaikoihin ja kohotuspaikkoihin. Ihan komeita leipiä pääsi instaankin asti.

Ja heti kun luulin jotain oppineeni, tuli kesä: kuuma, kuiva hellekesä. Ja saaristomökki omalla ilmastollaan. Ja taikinat valuivat pitkin tasoa ja taas tuli lättäniä leipiä, niitä joita "piireissä" kutsutaan ufoiksi. Ei yhtään instamateriaalia. Se oli suorastaan masentavaa. Kas kun hapanjuuri on tarkka vallitseville olosuhteille. Ei se juuri siitä pilalle mene, että keli muuttuu. Se vaan yrittää sopeutua niinkuin mikä tahansa elävä organismi ja silloin kohotusajat, tekniikat ja lämmöt pitää miettiä uudelleen. "Se on sitä hapanjuurileipuriksi oppimista" mietin hiljaa itsekseni pikkuisen katkerana ufolaivueita paimentaessani.

Mutta koska hyvän leivän himo siellä keskellä merta oli kova, opin, että juuren hoito kannatti tehdä huoneenlämmössä, lyhennetyillä ajoilla mutta taikinan taittelut jääkaapissa. Ja siinäkin taikinaa piti tarkkailla, kellolla ei tehnyt tässä vaiheessa mitään. Kohotus taas huoneenlämmössä ja kylmäkohotus tietty taas jääkaapissa. Ihan outoja temppuja sen jälkeen kun koko talven olin etsinyt lämmintä kohtaa kotoa taikinan taitteluille ja kellottanut niin maan perusteellisesti aikoja ja oppinut jo vähän ennakoimaankin.

Mutta se vallitsevan ilmaston vaikutus on niin suuri. Jo se, että leivon saaristossa on ihan eri asia kuin että leipoisin kotona. Saaristossa on aina suurempi ilmankosteus ja taikinasta tulee samoilla jauhoilla ja jauhomäärillä pehmeämpää kuin kotona. Juurikin tuntuu toimivan paremmin kun saa muutaman ruokintakerran saaristossa ennen kuin leipoo. Vaikka olisi ollut kuinka pöhinöissä kotona. Mökillä on varmasti eilainen mikrobikanta ilmassa. Kun puhutaan että näppituntumalla on väliä, niin hapanjuurileivonnassa jos missä sillä oikeasti on väliä. Insinöörimielelle se on aika pelottavakin ajatus kun alkaa ymmärtää miten vähän oikeasti ymmärtää. ;) Onneksi näppituntuma kehittyy vähitellen ja siihen oppii luottamaan. Siskon kanssa leipominen on myös ollut avartavaa, hän huomaa helpoimmin myös virheitä tai erilaisia kummallisia tapojani joissa saattaa olla syy nousemiselle tai nousematta jäämiselle.

Jauhoihin en aio puuttua juurikaan tässä juurihöpinässä. Aloittelijalle riittää hyvin kaupan suomalaiset perusjauhot. Edistyneemmät etsivät luomujauhoja joissa ei ole jauhonparanteita (mm. askorbiinihappoa) ja Hifistelijät (tm) etsivät sitten alkuviljoja ja jauhavat omat jauhonsa. Minä olen leiponut Kemiön myllyn jauhoilla aina kun niitä saan käsiini ja siskoni Tampereen suunnalla on tykästynyt arjessaan Kinnusen Myllyn jauhoihin. Ja joo, niissä on askorbiinihappoa, mutta kuten kuvista instassa näette ihan hienoja ja hyviä leipiä kummallakin tulee. Enemmän leivän onnistumiseen vaikuttaa jauhojen proteiinipitoisuus ja se voi vaihdella eri vuosina ja eri paikoista tulevien jauhojen osalta. Eikä sitä usein mainita pussissa. Siksikin kannattaa alkuun pysyä siinä yhdessä jauholaadussa ja opetella mikä sille on sopiva vesimäärä. Tarvittu veden määrä on nimittäin aina riippuvainen käytetyistä jauhoista ja vaikka reseptissä lukisi mitä, taikinaa kannattaa aina tunnustella. Vakioimalla helppoja asioita saa vähennettyä muuttujia jotka voivat aiheuttaa akuuttia ufoxiaa. :)

Mutta että hapanjuurileivontaan pääsisi mitenkään alkuun, tarvitaan juuri. Sen alkuun saattamiseen kannattaa katsella Eliisan videoita. Se on ihan oma juttunsa ja mulla on aloittaminen jäänyt vuosien saatossa parikin kertaa jumiin siihen että juuren alku homehtui. Ainakin minulle toimivan juuren saaminen valmiina laski ihan hirmuisesti kynnystä aloittaa. Jos tunnet hapanjuureen hurahtaneita kannattaa pyytää juuri heiltä. Olen itsekin auliisti jakanut omaani naapureille ja kiinnostuneille, leipomoistakin saattaa saada juuren alun.  Ja jos et tunne ketään,  Eliisa Kuusela myös myy juuria netissä. Ostamalla Eliisan juurta tuet samalla hapanjuurileivonnan Suomessa uudelleen henkiin herättänyttä naista työssään paremman leivän puolestapuhujana.

Kolme eri ajan levännyttä juurta. Vasemmalla juuri jolla leivoin lauantaina, eli se on ruokittu kolme päivää sitten. Pinnalla ei vielä näkyvää nestekerrosta, joskin alkaa jo kostua että parissa päivässä nousisi siihenkin neste. Keskellä reilun viikon-parin verran seissyt juuri ja oikealla pidempään ollut juuri jossa on ihan tummaa nestettä. 

Sitten kun se juuri oli jääkaapissa, sellainen mystinen asia joka iski päin silmiä jo ekan viikon aikana oli juuren ruokinta. No, sekaannusta aloittelijan mielessä lisää että juuren kanssa toimiessa on varmaan yhtä monta tapaa kuin on juurileipuriakin. Ei tarvinnut kuin kirjoittaa tämä juttu ja huomasimme että sisareni kanssa toimimme hieman toisin juurta käsitellessä. Systeri laittaa leivonnasta yli jääneen juuren jääkaappiin ruokkimatta emojuureksi ja ruokkii siitä sitten leivontajuuren. Minä taas olen ruokkinut leivonnan jälkeen yli jääneen osan isoilla suhteilla ja jos tiedän etten leivo moneen päivään työntänyt sen vaan jääkaappiin. Jos taas tiedän leipovani huomenna, jätän ruokitun juuren lämpimään. Isolla suhteella ruokittu juuri jaksaa kohoilla jopa 12h huippuunsa. Jääkaapissa juuren kehittyminen hidastuu ja sekin vaatii seurailua ja silmää, miten juurella menee. Mimmun tapa toimii, koska silloin juuri menee nukkumaan ja mimmu sitten herättelee sen ennen leipomista. Mun täytyy taas katsoa onko juuri ehtinyt käyttää ruokaa ollenkaan vai ei, ja edetä sen mukaan. Toisinaan juuri on ihan kuohkeaa ja kelluvaa kun otan sen jääkaapista, toisinaan taas jätän sen pöydälle kehittymään, koska se ei ole vielä ehtinyt huippuunsa.  Silti ruokin sen yleensä aina ennen leipomista jäkaappilevon jälkeen.

Mutta jos nyt rajusti yksinkertaistaa, kyse on siitä, että leipäjuurta pitää ruokkia aina ENNEN leivontaa jotta se virkistyy ja jaksaa nostaa leivonnaisia. Jos et aio leipoa, sitä ruokkimista ei tarvitse tehdä joka päivä eikä edes joka viikko jos ei napeksi. Suositeltavaa juuren ruokkiminen viikottain on jotta se pysyy jotenkin hereillä eikä leipomaan ryhtyessä tarvitse niin monta kertaa sitten virkistää. Ei se juuri siitä ruokkimattomuudestakaan mene pilalle. Mutta ennen kuin leipoo, juurta pitää herättää ruokkimalla. Montako kertaa, se riippuu ihan siitä kuinka syvään uneen juuri on leivonnan välissä ehtinyt nukahtaa.

Juurta ruokitaan aina vähintään 1:1:1,  eli yksi osa juurta, yksi osa vehnäjauhoa ja yksi osa vettä. Se on minimi. Mutta etenkin jos juuri on nukahtanut välissä (eli et ole muutamaan päivään leiponut) sitä kannattaa ruokkia muutaman kerran juuri ennen leipomista, joista esim. viimeinen voi olla isommilla suhteilla. Sillä, kuinka paljon ruokaa juuri saa on merkitystä kahteen asiaan: 1) virkeyden kannalta, eli kuinka paljon juuressa on aktiivisia aineita ja 2) kuinka kauan juurella menee kohota kunnon pöhinään. Jokainen joka on joskus yrittänyt laihduttaa tietää, että kun ihminen on dietillä ja syö tosi vähän elimistö menee säästöliekille. Siksi välillä laihduttaessakin kannattaa syödä isompi ateria, jotta aineenvaihdunta herää. Sama juttu juuren kanssa. Jos aina ruokkii vaan minimit, juuri ei oikein jaksa alkaa pöhistä. Kyllä se toimii, mutta laiskanlaisesti. Siksi usein teen niin, että käytän melkein kaiken juuren leipomuksiin ja ruokin sitten purkkiin jääneet "räippeet" ihan kunnolla. Pienikin määrä juurta purkin pohjassa ja reunoilla riittää ja samalla tulee helposti tehtyä iso ruokintasuhde, jopa 1:5:5 tai suurempi vaikka vettä ja jauhoja lisäisi kumpaakin 50g. Näin suurilla suhteilla ruokittu juuri saa paljon voimaa ja saa tekeytyä huoneenlämmössäkin reilusti yön yli, jopa yli 12h.

Kun olet herättelemässä syvästi etikkamaisen nesteen alla nukkuvaa juurta, suosittelen että otat ensin ihan vähän juurta. Vaikka 10 tai 20 g ja lisäät siihen vettä (mieluusti noin 27 asteista) ja jauhoa esimerkiksi suhteessa 1:2:2. Annat sitten tekeytyä pöydällä 8h kelmun tms alla kunnes kuplii ja sitten taas otat pienen määrän ja toistat. Tällöin ylijäämää ei jää paljon ja saat suht nopealla syklillä juuren heräämään.  Lopulta ennen leipomista lisää isommassa määrässä juurta, vettä ja jauhoa jotta saat juuren määrän sopivaksi leivontaa varten (esimerkiksi 50g juurta, 100g vettä ja 100g jauhoa-> tästä määrästä tekee jo kaksi leipää helposti).

Tästä päästäänkin sujuvasti toiseen aloittelijaa hämmentäneeseen termiin eli jämäjuureen. Jämäjuureksi hapanjuuriryhmissä kutsutaan sitä juuren osaa, joka jää jäljelle leivonnan tai juuren virkistämisen jälkeen. Sehän on ihan samaa, käyttökelpoista juurta mutta koska sitä ei käytetty leivontaan, se jäi yli. siitä voi tehdä uuden juuren kaverille tai itselleen uuden emojuuren, kuten yllä on esitetty. Mutta jos sitä on silti liikaa, siitä voi tehdä jämäjuurileivonnaisia.

Kolme juurta. Vasemmalla tuorein oikealla vanhin. Tässä vasemman puoleisin juuri ruokittiin viikonloppuna jääkaappiin ja se on ehtinyt jo ohi huipusta. Ruokin siitä n. 1:2:2 uuden juuren ja leivoin leivän tätä kirjoittaessa. 

Mulla on tosiaan tapana napata osa leivontajuuresta puhtaaseen purkkiin ja ruokkia se jääkaappiin samalla kun leivon. Ja sitten mulla on kaksi tai kolme eri-ikäistä juurta jääkaapissa. Vanhemmiten juuren pinnalle muodostuu etikkainen neste, joka suojelee juurta. Se voi olla melkein mustaakin, jos juuri on seisonut pitkään, mutta juuri sen alla on silti kunnossa. Juuri voi säilyä tuon nesteen alla parisen kuukauttakin jääkaapissa. Toisille nesteen pintaan nousee hiivaa, sekään ei haittaa. Sitten vaan kaadetaan neste pois ja aloitetaan ruokinta kun halutaan taas leipoa. Säästän paria kopiota sen varalta, jos johonkin purkkiin tulisikin hometta. Home pilaa juuren. Mutta välillä pitää muistaa heittää vanhemmasta päästä pois. Mitenkään tarpeellista monen juuren säilöminen ei ole, mutta olen nyt ihan rehellinen ja pikkuisen paranoidi. Mökillä pidän kesällä omaa kopiota juuresta koska tuntuu että se sopeutuu sinne ja toimii paremmin kuin kotoa vasta tuotu juuri. Fiksumpi hätävara on leivinpaperin päällä kuivatettu aktiivinen juuri, sen pahimman hädän varalle. Kuivatun juuren voi säilyttää muovipussissa kuivakaapissa ja sitten liotella ja elvytellä jos kaikki meneekin pieleen.

Kävin tässä kirjoituksen lomassa ruokkimassa juuren. Kaadoin nyt vaan osan pois ja ruokin noin 1:1:1, illalla tuolla voi jo leipoa. Kun olen tehnyt taikinan, ruokin tuosta uuden emon itselleni jääkaappiin puhtaaseen purkkiin. 

eli tässä koottuna mua hämänneet jutut ja oivallukset juuren suhteen:

• Jämäjuuri on oikeasti samaa juurta, se on vaan ylijäämää. Siitä saa uuden emon, makua pannariin, siitä voi tehdä rieskoja ja siitä voi jakaa ja ruokkia uuden juuren kaverille. Kelpo kamaa siis. 
• Juuren päälle voi tulla nestettä ja nesteen päälle nousta myös vaaleaa villihiivaa, mutta juuri on nesteen alla kunnossa. Neste kaadetaan pois ennen kuin juuri ruokitaan. 
• Home pilaa juuren. Käytä siis puhtaita purkkeja ja laita emojuuri uuteen puhtaaseen purkkiin ainakin joka toisella tai kolmannella ruokinnalla. 
• Juuri rakastaa 27 C astetta. Vesi johon juuri tehdään on optimissaan 27C, kohotuspaikka saa olla 27C mutta jos kesällä on 27C pihalla, se on jostain syystä vaan liikaa. :) En tiedä miksi, mutta niillä keleillä oli parasta vaan taitella jääkaapissa.  
• Juuri ruokitaan ennen leipomista, sitä ei tarvitse ruokkia jatkuvasti. Emojuuren voi ruokkia samalla kun ottaa leivontajuuren tai sitten voit laittaa ruokitusta juuresta talteen oman uuden emon. 
• Kun leipoo usein esim. kolme kertaa viikossa ja emoakin on ruokittu kolme kertaa viikossa, yleensä yksi ruokinta ennen leipomista riittää. 
• Ruokittu juuri kohoaa eri tahtiin riippuen monista asioista: lämpö, ruuan suhde juureen ja juuren aktiivisuus. Kun juuri on kohonnut noin tuplaksi, se on leivontavalmista. Leivontavalmis juuri kelluu veden pinnalla kun kaadat sitä taikinakulhoon. 
• Juuri on myös herkkä niille aineille joita leipätaikinaan tulee. Makeaa juurta, ruisjuurta ja jopa suklaajuurta tehdään siksi, että niillä aiotaan totuttaa juuren mikrobikanta niihin aineisiin joita tulevassa taikinassa on. Ruisleivän saa kohoamaan myös vehnäjuurella.
• Juuri on herkkä vallitseville olosuhteille; ilmankosteus, lämpötila, käytetyt jauhot ja veden lämpö mihin juuri tehdään. 
• Juuri saattaa oikutella myös jos vedessä on klooria. Mikrobit eivät tykkää. Jos epäilet että tämä on ongelma teillä kotona, kiehauta vesi ja anna sen jäähtyä 27 C tai huoneenlämpöön, ennenkuin ruokit juurta tai teet leipää. Jääkylmä vesi ei ole hyvä myöskään, kuulemma juuren kitkeryys korostuu jos tekee kylmään veteen. 
• Digitaalinen vaaka on apuväline. Mummot säilyttivät ennenvanhaan juurta kuivaneena taikinatiinun kylkiin ja lisäsivät sille ruokaa ja jauhoja sen kuuluisan näppituntuman avulla kun suunnittelivat leipomista. Tämä ei ole urbaania legendaa vaan toimii edelleen. :) Jääkaappisäilytetty juuri on vaan nopeammin saatavissa leivontakuntoon ja tarkkuus lisää onnistumistodennäköisyyttä. Eli nykyajan hapatusta kirjaimellisesti. 
• Mun juuri ei ole agressiivinen nousija. Vain kerran olen vissiin saanut sen menemään pitkin pöytiä. Siitä huolimatta se jaksaa nostaa ihan komeita leipiä. Jokainen juuri on yksilö ja sen omistaja oppii juurensa temput kun aikansa leipoo. Virkeä juuri kuitenkin noin tuplaantuu kun se on valmista leivontaan. Tuplaantumista voi tarkkailla vaikka laittamalla kumilenkin juuripurkkiin juuren pinnan tasolle ruokinnan jälkeen. Kun juuri on noussut kumilenkin yläpuolella noin saman kokoiseksi kuin alapuolella, juuri on yleensä leivontavalmis. 
• Myös juurella jonka kohoamishuippu meni jo (oho, arki iski/unohtui!) voi vielä leipoa kunhan se kelluu vedessä. Leivässä voi maistua hieman enemmän happamuus, ja riskinä on ettei leipä kohoa ihan niin hyvin mutta jos se ei haittaa ja anna mennä vaan ja leivo. 
• Lisäoppi ei silti koskaan kaada ojaan ja kun alkaa tuntua että PYSTYY ottamaan vastaan lisää tietoa ja neuvoja leipomisen suhteen, niitä on tarjolla netissä vaikka kuinka paljon. Vertaisryhmät for the win. Esimerkiksi Eliisan ja muiden kanssaylläpitäjien ryhmä hapanjuurileipurit on tosi hyvä. 
• Älä ihmeessä vaihda joka kerta reseptiä kun saat uunista ufon. Todennäköisesti parempi vaihtoehto on tehdä vaikka 10 kertaa sama leipä ja saada se onnistumaan ja ymmärtää missä on vika. 
• Leipurinprosentit: ne tarkoittavat suhdelukuja, jolla taikinaan lisätään aineita. Jauhoja on aina 100% ja muut ainet annetaan suhteessa siihen. Esimerkiksi jos jauhoja on kilo, 75% hydraatiolla tehtävä leipä on leipä jossa on 750g vettä ja kilo jauhoa. Myös juuren määrä ja suolan määrä annetaan samoina suhteina. Klassiset suhteet ovat kai (100% jauhoa) 68 vettä, 21 juurta ja 2% suolaa. Mutta mä olen tehnyt enemmänkin 75-85% hydraatiolla koska Kemiön myllyn jauhot (ja kaikki kokeilemani kotimaiset markettijauhot) kestävät enemmän vettä helposti. Niin myös alla olevassa ohjeessa. 
• Ja lopuksi: oman kodin huoneenlämpö: taas yksi asia joka Mimmulla ja mulla vaikuttaa leivontaan aiheuttaen eroja. Meillä on selvästi matalampi huonelämpö kuin siskollani ja mun juurella kestää siksi pidempään kohota leipomiskuntoon, autolyysi voi olla hitaampi ja muotoilun jälkeinen kohotuskin saa helposti olla 1,5h. Mimmulla taas juuri pöhisee parissa tunnissa ja kohotusajaksi saattaa riittää jopa puolituntia. Eli sorry folks, kaikki ajat mitä tässä ja muissa alan teoksissa on listattu ovat vain viitteellisiä. Leipätaikinaa kannattaa tutkia, koskea ja oppia tehdessään. The Näppituntuma (tm). 

Ja sitten kun se juuri on olemassa, pöhisee ja tuplaantunut, voi alkaa leipomaan. Leipomisessa on noin kuusi päävaihetta. Jos ne ajoittaa sopivasti, saa hapanjuurileivonnan onnistumaan myös normaaliarjen ohessa. Systeri joskus sanoi hyvän nyrkkisäännön: jos taikinan teko menee kuuden jälkeen, se on helposti liian myöhään. Pyri siis ruokkimaan juuri aamulla reilusti, jätä pöydälle ja tee taikina viideistään kuuden aikaan. Silloin saat leivän ajoissa yöksi jääkaappiin ja ehdit paistaa sen vaikka aamulla. Mutta do not stress! Heh heh - naureskelee hän täällä näppiksen takana kirjoitettuaan kaiken tämän, ja muistuttaa: alkuun pääsee viikonloppuleipurinakin.

Ja sitten ne perusleivän tekemisen vaiheet niinkuin olen se sisäistänyt.

1) Tekeytyminen eli autolyysi - tässä vaiheessa monet sekoittavat vaan jauhot ja veden keskenään ja antavat jauhojen tekeytyä. Toiset, kuten minä lisään sekaan jo alusta lähtien juurenkin. Aineet vaan sekoitetaan yhteen niin että ne muodostavat kauttaaltaan kostean ehkä hieman kokkareisenkin taikinan. Ja sitten annan juuren tehdä ihmeitä gluteenille. Tässä syntyy sitkoa. Vaiheelle annetaan aikaa puolesta tunnista tuntiin, vallitsevista olosuhteista ja juuren määrästä riippuen. Taikina muuttuu ihan pehmeäksi kun se on valmista jatkoon. 

Tämä taikina on maustettu vaan oliiviöljyllä ja taiteltu jo ainakin kertaalleen. Öljy olisi hyvä saada taitteluiden aikana sekoittumaan taikinaan. Ensimmäistä taittelua tehdessä taikina antaa periksi ainakin mulla useamman taittelun kuin neljä. 

2) Esikohotus tai taitteluvaihe - tässä on tarkoituksena luoda taikinaan rakennetta ja antaa sen kohota. Kokonaisuudessaan tämä vaihe kestää kahdesta kolmeen tuntia, kunnes taikina on kohonnut selvästi. Taikinaa taitellaan neljä kertaa varovasti itsensä päälle taivuttaen. Samalla taikina jämäköityy. Ensimmäisen taittelun yhteydessä lisään taikinaan suolan ja makuaineita jos haluan jotain erityistä leipään - vaikka öljyä, pähkinöitä, hedelmiä tai oliiveita. Ensimmäisessä taittelussa taikinassa on niin vähän rakennetta että sitä voi taittaa usein kuusi-kahdeksankin kertaa. Tärkeää on että taikinan gluteiiniverkot eivät ala revetä. Nosta ja taita niin monta kertaa kun taikina helposti venyy ja kääntyy. Myöhemmissä taitteluissa neljän taitoksen tekeminenkin voi joskus olla vähän haaste. Jos kulhon ajattelee kellotauluna, käännän ensin kello kolmesta taikinan itsensä päälle, sitten käännän kulhoa neljänneskäännöksen ja toistan saman joka kulmalle. Teen yleensä noin kolme kierrosta taittelua koko esikohotuksen aikana joiden välissä taikina saa levätä kulhossaan (kostean) pyyhkeen alla 30 min. Taittelut kannattaa tehdä kohotusajan alkupuolella. Lopuksi taikina saa vielä levätä ja kohoilla ennen muotoiluihin siirtymistä. Kun tämä vaihe päättyy taikina on ollut kulhossa vaiheissa 1+2 yhteensä noin kolme-neljä tuntia ja alkaa näyttää jo vähän kohonneelta ja kuplaisalta. 

Jauhottamattomalla tasolla taikinaa käännetään käsien reunoilla kunnes muodostuu pintajännitys ja napakka pallo. Tämä jätetään sitten liinan alle lepäämään n. 20 min. Levätessä pallon kimmoisa muoto katoaa ja leipä litistyy. 

3) Esimuotoilu - taikina kaadetaan kulhosta jauhottamattomalle tasolle ja se tehdään palloksi. Minä yleensä pyöritän sen käsien reunoilla palloksi jonka pinta kiristyy ja siihen muodostuu jännitettä. Tässä on Eliisan video aiheesta, jossa Eliisa käyttää apuna lastaa. Sama onnistuu myös ilman välinettä. Sanon sen siksi, että muistatte ne mummot joilla ei ollut kuin omat kädet ja taikinatiinu. Apuvälineet ovat apuvälineitä ja tämä onnistuu ilmankin. Sitten taikina lepää, yleensä mulla riittää 20 min, mutta puolisen tuntia on varmasti riittävästi. Riippuu taas kaikesta. Taikina on valmis muotoiluun kun se on levinnyt tasolle ja äsken tehty pallomaisuus on selvästi litistynyt gluteeniverkon antaessa perään. 

Kun taikina on levännyt, se käännetään, sileä puoli tasoon päin. Rakenne on muuttunut pehmeäksi ja sen pitäisi kulmista altapäin nostaen levitä helposti neliöksi. 

Kuvassa yllä näet miten pallo on litistynyt. Sitten käännän taikinan käsillä tai leipurilastalla. Jos taikina on kunnolla levännyt ja noussut se on helppoa levittää varovasti kulmista nostamalla neliömäiseksi. Neliöstä tulee mukavasti pyöreä leipä. Tästä voi siirtyä varsinaiseen muotoiluun. 

4) Varsinainen muotoilu: Tähän on monia erilaisia tapoja, ajatuksena on tehdä taikinasta napakka paketti, joka sitten laitetaan kohotuskoriin nosemaan ennen paistoa. Tässä linkki videoon jossa Eliisa Kuusela taittelee pyöreän leivän.  Näistä Eliisan videoista minäkin aloitin, mutta ehkä helpoin taittelu johon toistaiseksi olen törmännyt on seuraavanlainen: 

Taitetaan vain kaksi reunaa toistensa päälle, sitten rullataan. Lopuksi voi vielä tiivistää sauman ja katsoa että pallero on sopusuhtainen ja nätti. 

Reunat sivuilta taitetaan sisään ja sen jälkeen syntynyt pitkulainen pötkylä rullataan hellästi kuin kääretorttu. Lopuksi tiivistän kevyesti sauman sormilla ja siirrän leivän liinalla vuorattuun, jauhotettuun kohotuskoriin. Leipä asennetaan koriin komeampi puoli alaspäin. Lopuksi jauhotetaan pinta. Kori siis jauhotetaan, jottei leipä tarttuisi kohotessaan liinaan. 

Leipä koriin parempi puoli alaspäin ja jauhoa pintaan. Viimeisessä kuvassa on jääkaapissa yön kohonnut leipä. 

Kohotuskoriksi käy myös vaikka pastasiivilä tai muu kulho jos ei ole erityistä koria. Jos teen yhden leivän saatan "jauhottaa" kohotuskorin liinan runsaasti siemenillä, jolloin ne tarttuvat leivän pintaan makua antamaan. Jos tekisi useamman leivän, kannattaisi siemenet laittaa lautaselle ja pyöritellä taikina siinä ennen koriin laittamista. Jauhotuksen voi tehdä myös pelkästään riisijauholla joka ei pala niin helposti kuumassa uunissa.  

Jos englannin kieli ei ole ongelma, netistä löytyy vaikka millaisten leipien muotoiluvideoita. Ovat addiktiivista katseltavaa. Tässä esimerkiksi tehdään muutama perusklakksikko patongista sämpylään. Muotoilun jälkeen leipä saa kohota. tämä onkin sitten se itselleni hankalin kohta. Usein riittää noin tunnin-puolentoista kohotus lämpimässä ja sen lisäksi laitan leivän vielä kylmään keräämään makua muovipussitettuna yön yli. Muovipussin laitan koko kohotuskorin ympärille, jotta leipä ei kuiva jääkaapissa pinnastaan. Niin oli myös tämän leivän kohdalla. Jotenkin kylmälepo tekee leivän rakenteelle ihmeitä eikä leivän sisälle muodostu ollenkaan niin herkästi alikehittyneisyydestä kertovia suuria kuplia.

Leivän voi toki kohotuksen jälkeen myös paistaa ilman kylmälepoa, mutta rakenne ja maku on paremmat jos maltat antaa sen tekeytyä jääkaapissa. Jos aiot paistaa leivän heti kohotuksen jälkeen kohotusaika pitää olla pidempi. Pari tuntia viileämmillä keleillä. Mutta liikaakaan ei saisi antaa kohota, muuten leivän rakenne ei kestä ja se lässähtää paistaessa.  Tunnista kahteen lämpimässä kohotus on kuitenkin aika yleisesti käytetty ja sen jälkeen paisto tai kylmälepo ja sitten kylmästä uuniin.

Kapeahko lauta tai pizzalapio jauhotettuna auttaa kohonneen leivän hellävaraisessa siirtämisessä uuniin / pataan. 

5) Viiltäminen - ennen paistoa leipä kaadetaan kohotuskorista joko pizzalapiolle tai leikkuulaudalle josta sen voi liu-uttaa uuniin pizzakivelle tai vaikka pataan. 

Tämä taikina tuntui käteen jämäkältä niin tein aika syvät viillot partakoneen terän kulmalla. Jos taikina vaikuttaa tosi kohonneelta, pinnallisempikin viiltäminen riittää. 

Mutta vielä ennen sitä leipä viilletään. Viiltämisestä toiset tekevät kädentaidetta, mutta minulle riittää rustiikkinen ulkonäkö ja teen yleensä joko pari suoraa viiltoa tai ristikkäisviillot. Viiltäminen tehdään, jotta taikina pääsee nousemaan haluttuun suuntaan. Jos taikina tuntuu kovin jämäkältä tai kohtusajan kanssa on tullut kiire, kannattaa viiltää syvemmät viillot. Jos taas taikina on tosi kohonnutta pinnallisempi viilto riittää. Viiltäminen osaltaan auttaa myös leivän kohoamista.

6) Paistaminen - leivän voi paistaa pellillä, kivellä tai padassa. Minä olen padassa paistaja. Pata tukee leivän reunoja ja vaikkei muotoilu olisi mennyt ihan nappiin, leivästä tulee ihan hyvä. Esikuumennan padan uunissa noin 20-30 min, sitten siirrän jauhotetulla leikkuulaudalla viilletyn leivän pataan ja paistan noin 250 C uunissa 25 min kannen alla ja 20 min ilman kantta. Jos uuni on kovin ärkäkkä, laske lämpöä 230C samalla kunotat kannen pois. Meidän kotiuuni on sen verran laiskahko (ja epäilen että se ei ihan pääse tavoitelämpöön) niin pidän sen koko ajan täysillä eli 250C. Mökillä taas uuni on niin ärkähhä että leipä palaa jos se on täysillä. Sinä tunnet uunisi ja sen temput, tarkkaile paistoa.  

Sellainen varoituksen sana, että pata joka toimii leivän paistossa tulee äkkiä aika kaamean näköiseksi ulkopuolelta jos et ole ihan megapuunaaja. Tai jos sulla ei ole musta pata ;) Jauho jota käsistä jää padan pintaan karamelisoituu ja palaa pataan kiinni ja sen putsaaminen on ihan oma projektinsa. Toinen juttu padoissa on, että monet valurautapadat ovat emaloitu sisältä. Jos uuni menee oikeasti yli 250 asteen, emalointi ei todennäköisesti kestä ja padan pinnoite menee pilalle. Tarkista siis a) paljonko lämpöä oma patasi kestää ja b) kuinka kuuma uunistasi oikeasti tulee. nimim. mökin uuni menee niin kuumaksi että yhdestä toolsin padasta tuli vainaa kun paistoin ekaa tai tokaa leipääni mökillä. Leivästäkin tuli, köh, runsaasti karamellisoitunut, ehkä jopa hieman tanskalaiseen tapaan bitter ;) Eli oikeasti, tarkista lämmöt. 

Kun aina en jaksa etsiä mitään ritilää leivän alle, tökkään sen pohjan alle puhtaan haarukan tai lusikan. Se irrottaa pohjan tasosta ja antaa ilman kiertää leivän ympäri. Kätevä emäntä FTW. Tämä on se leipä, jonka tein tässä kirjoittamisen ohessa. Muotoilukuvat ovat tästä yksilöstä :) 

Ja sitten vielä kun leipä on paistettu, sen pitäisi malttaa antaa jäähtyä ennen leikkaamista. Leipä karamellisoituu ja tasaantuu vielä sisältä kuumana. Lisäksi jos leikkaat sen kuumana, vesihöyry pääsee ulos ja leipä myös kuivaa sisältä. Joten anna jäähtyä ritilällä noin 45 min tai pidempään.

Tässäpä oli paljon kaikkea. Ehkä enemmän kuin oikeastaan meinasinkaan kirjoittaa. Mutta sitten siihen oliivileipään. Se syntyi kun en halunnut makeaa siemen- tai hedelmäleipää ja tavallinen vaalea leipä kyllästytti. Jääkaapissa oli avattu purkki oliiveita ja lisäsin niitä sekä oliiviöljyä taikinaan. Lopputulos oli ihana, suolaisen ja oliivin makuinen. Öljy jota lisäsin taikinaan tekee leivästä kimmoisamman ja kuoresta ehkä hieman pehmeämmän. Oikein hyvä leipä.

Tässä leivässä on muutamia isompia kuplia, se olisi saanut olla jääkaapissa vähän pidempään. 

Oliivileipä (1 leipä)

350g vettä
100g juurta (aktiivista)
500g jauhoja
2 tl suolaa
2 rkl oliiviöljyä (hyvälaatuista)
n. 1/2 prk kalamata- oliiveita (osta kivellisiä ja poista itse kivet, enemmän makua!)

Sekoita vesi, juuri ja jauhot toisiinsa. Anna tekeytyä tunnin.

Lisää suola, oliivit ja öljy. Taittele ensimmäisellä kierroksella kunnes taikina jämäköityy.  Toista taittelu kolmesti antaen taikinan levätä aina välissä noin 30 min. Myöhemmillä kierroksilla neljä taittamista riittää jämäköitymiseen.

Kun taikina on esikohonnut noin 3h ja taikinassa näkyy kohoamista tee esimuotoilu. Anna levätä 20 min ja sen jälkeen jauhota kohotuskorin liina ja muotoile leipä.

Kohota leipää noin 1,5h huoneenlämmössä. Siirrä sen jälkeen muovipussissa jääkaappiin ja paista seuraavana päivänä.

Paista leipä padassa 250C ensin kannen alla 25 min ja sen jälkeen poista kansi, laske hieman uunin lämpöä (n. 230 C) ja jatka paistamista 20 min.

Anna leivän jäähtyä ritilällä n. 45 min tai tunnin.

Kommenteista ja kuplista

Kukkahattutäti pohtii maailman menoa norsunluu... eikun näköalatornissa. 

Helmikuussa silmiini sattui somevirrassa keskustelu, jossa ruodittiin blogien negatiivista kommentointia. Kaikki ovat varmasti kuulleet joidenkin bloggaajien/julkisuuden henkilöiden netissä niskaansa saamasta somevihasta. Tässä silmiini sattuneessa ketjussa erityistä oli kuitenkin se, että useampikin bloggaaja oli sitä mieltä, että toisenmieliset kommentoijat voivat pitää suunsa kiinni ja katsoa muualle. Näin siis siitäkin huolimatta, vaikka kommentoijan tarkoitus olisi aidosti hyvä.

Mikäänhän ei ole vaikeampaa kuin palautteen antaminen. Etenkin jos palaute on työelämän termein "korjaavaa". Moni kirjoittaa blogissaan aiheista, jotka ovat niin herkkiä että niiden kommentointi rakkaalle läheiselle kasvokkainkin olisi haastavaa, puhumattakaan sitten että kommentti pitäisi saada ulos someen sopivalla tyylikkyydellä ja sen pitäisi välittää sekä aitoa huolta että tukea mahdolliselle muutokselle. Ymmärrän kyllä, tavallaan.

Siitä huolimatta mulla nousi jotenkin niskavillat pystyyn moisesta linjauksesta; onko tultu siihen, ettei asioista enää oikeasti pystytä ja haluta keskustella. Oli pakko kysyä ja kävinkin yhden talven mielenkiintoisimmista ajatustenvaihdosta tämän toisen bloggaajan kanssa maililla.

Kyse ei minusta ole nimittäin ihan niin vähäpätöisestä asiasta kuin äkkiseltään voisi ajatella. Toki - kuten totesin - someraivo, toisen mollaaminen ja julkinen ilkeily on minusta väärin. Se ei ole keskustelua vaan julkista lynkkausta. Sen sijaan oikeaa, moniäänistä keskustelua kaipaan aina.

Kommentin, jonka jättää toisen blogiin pitäisi minustakin olla jutun asiaan liittyvä, asiallinen, keskusteleva ja osoitettu aidosti kirjoittajalle eikä esimerkiksi oman agendan julistamista toisen blogissa (vastauksesta oikeasti välittämättä). Siellä blogien takana me jotka näitä kirjoitamme olemme myös ihmisiä, herkkänahkaisiakin.

Mutta totaalikielto erimielisyydelle?

Keskustelu somessa on yleiselläkin tasolla jakautunut pienempiin ryhmiin, foorumeihin ja samanmielisten porukoihin, joissa omille mielipiteille haetaan ennen muuta tukea ja vahvistusta. Jostain jutusta luin että jopa politiikassa on samoin; poliitikot keskustelevat lähinnä samanmielisten, omien kannattajiensa kanssa.

Mutta niin kivaa kuin yhteisymmärrys onkin, samanhenkisyydessäkin piilee ansa. Yhteisestä vääristymästä tulee samanmielisten yhteisössä uusi normaali; tästä on puhuttu politiikassa viimeaikoina paljon ja pahimpiin pelkoihin kaikuja haetaan historiasta.

Juuri nyt eletään aikaa jossa maailma on täynnä mahdollisuuksia mutta myös vaatimuksia. Paras menestyjähän on mukana kaikessa, lukee kaikki oppaat, on tiedostava, osallistuva, itsenäinen ja hoitaa kaiken mallikkaasti kotiin. Aivan kuin yhden ihmisen vuorokaudessa olisikin yhtäkkiä vähintään 48 tuntia 24 sijaan. Toisaalta loputtomat vaatimukset luovat ehdottomuutta. On pakko pitää kiinni jostain että jaksaa ja selviytyy. Vaatimukset elämän joka saralla ovat kuitenkin monelle liikaa ja mitä tekee ihminen joka ei jaksa? Hän piiloutuu ja vetäytyy. Moni on vanhanmallisten kyläyhteisöjen ja turvaverkkojen puuttuessa tosi yksinäinen.

Keskustelu blogeissa on hiljentynyt valtavasti, varmasti siksi ettei kukaan halua tulla teilatuksi julkisella foorumilla joka on löydettävissä myöhemmin. Voi varmaan jopa kysyä, pitäisikö blogialustoja kehittää keskustelevampaan suuntaan, jossa jokainen kommentti ei jäisi talteen vieraskirjamaisesti. Monelle bloggaajalle kommenttien palaute on kuitenkin se homman suola ja ovathan ne kaupallisella puolellakin tärkeitä myös SEO:n takia. Bloggaajan ja yhteisön yhteispelillä on väliä, kun mainoseuroja jaetaan. Varmasti näistä syistä monessa bloggaajaporukassa onkin kadonneiden kommenttien elvyttämiseksi perustettu ns. "kommenttistriimejä" joiden ideana on, että tiettyyn juttuthreadiin postataan juttu, johon halutaan kommentteja. Puuhaa seuranneena uskon, että se lähti liikkeelle ihan aidosti kadonneiden keskustelujen kaipuusta. Mutta nykyään blogeissa on tietysti kyse myös rahasta. Monelle blogista on tullut ammatti, mikä on minusta hienoa. On mahtavaa, että postauksiin voidaan käyttää aikaa ja kun blogille on aikaa parhaimmillaan luodaan laadukasta sisältöä monta kertaa viikossa ja tunnetaan ammattiylpeyttä siitä että jutut ovat korkealaatuisia. Mutta striimissä on pari juttua, joita kukaan ei varmaan ajatellut etukäteen.

Jokainen joka striimiin postaa, sitoutuu samalla kommentoimaan muita postattuja juttuja. Ja jos juttu ei nyt herätä mitään positiivisia viboja (esimerkiksi liharuoka voi olla vaikea hehkutettava vegaanille) on säännöissä sovittu että voi kommentoida jotain muutakin juttua joka sopii paremmin kommentoijan omaan profiiliin. Streami on bloggaajille win-win: kommenttia vastaan saa kommentin toiselta. Lisäksi pysyy hyvin kärryillä siitä, mitä muut aktiivit ovat kirjoitelleet kun tulee lukeneeksi paljon juttuja. Hyvä kerryttää hyvää ja positiivinen henki blogissa sataa kaikkien laariin. Mutta miten tällainen näyttäytyy lukijoille?

Ensinnäkin striimi ohjaa vahvasti sitä, mihin blogeihin toiset bloggaajat kommentoivat. Lisäksi kommentista on tullut konkreettinen vaihdon väline. Mikään ei estä kommentoimasta striimin ulkopulisia blogeja, mutta kommentointi striimiin on osallistujille velvoittava. Ryhmäpainetta sääntöjen tarkkaan noudattamiseenkin on olemassa. Lisäksi, koska kommentit ovat lähtökohtaisesti valittavissa aina positiivisiksi, striimi omalta osaltaan tukee ajatusta, että kommentit blogeissa ovat aina positiivisia.

Mielipidevaikuttajien vastuustakin on puhuttu jonkin verran; ovatko bloggaajat esikuvia joita muut seuraavat somessa? Jos ovat, miten viiden tai kymmenen suositun bloggaajan yhtäkkinen innostus kommenteissa johonkin uuteen vaikuttaa lukijoihin? Jos jotain jäi mieleen taannoiselta ruokajournalismikurssilta se oli, että jutuissa pitäisi punnita faktoja tasapuolisesti ja jutuissa pitää olla myös tervettä kriittisyyttä.

Mutta jos unohdetaan kaupallisuus ja sen vaatimat uhraukset, olen miettinyt miksi tällaista totaalikieltoa tarvitaan? Emmekö enää kestä kritiikkiä lainkaan? Eikö meidän pitäisi voida aikuisina keskustella, vaihtaa mielipiteitä, hyväksyä epätäydellisyyttä ja ehkä joissain tilanteissa jopa voida muokata omaa kantaa. Ehkäpä sekä kommentoijien että kirjoittajien pitäisi olla kaikin puolin armollisempia itselle, kaverille ja toisille. Sallivaan ilmapiiriin mahtuu myös ihan aito, oikea ja rehellinen keskustelu joka kuitenkin ottaa huomioon toisen. Kommenteissakin arvokkaimpia ovat ne, jotka ovat tulleet pyytämättä ja yllättäen, ilman mitään velvoitetta. Mutta minä uskon, että armollista hyväksyntää aidosti erilaisille valinnoille ei synny jos ei voi kuulla ja käsitellä eri mielipiteitä.

Aina voi pahoittaa mielensä, lietsoa sitä samanmielisten keskuudessa ja sanoa että ei tartte kattoa tännepäin. Mutta eikö se juuri aiheuta yksinäisyyttä?

BBQ-lintu pesii täällä!

Jos joku on ihmetellyt sitä lihapalojen määrää, joka meikäläisen instassa on rullannut tässä viimeisen muutaman kuukauden aikana, voin kertoa että sille on aika harvinaisen mukava ja jännittävä syy. :) Vaikka tätä uutista ei ole vielä virallisesti julkaistu ja jätän nyt aika inhottavan paljon leijumaan ilmaan, saan kuulemma jo vähän vihjata että minulle on tarjoutunut mahdollisuus kirjoittaa keittokirja BBQ;n ympäriltä! Niin ja harkinnan jälkeen päätin jopa ottaa sen "kesäduunikseni":)

Niinpä roudasin juhannuksena vihreän munan saaristoon ja olen pesiytynyt sen viereen I:n kanssa koko kesäksi.  Päivänä jos toisenakin savu on noussut Eggistä aamusta yöhön asti kun ollaan kokattu uudelleen hyviä reseptejä, päivitetty ohjeita ja etsitty sitä täydellistä reseptiä mm. skottilaiselle munalle BBQ:ssa. Olisikohan tuo ollut viides kerta jo kun tehtiin skottilaista viime viikolla... Tämän siitä saa kun perfektionismi kohtaa sinnikkyden.

Hmm tää munaresepti vaatii vähän säätöä vielä, sisareni ei selviytynyt näiden kuorimisesta #scotcheggs #bbq #muna

A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Jun 24, 2016 at 9:23am PDT

Tällä kertaa muna ei jäänyt liian raa-aksi niin, että se saatiin kuorittua, jauhelihataikinassa on hyvät mausteet,  jauhelihataikinan rakenne on oikea, savupuu on oikea, prosessi on ylipäätään toistettava ja taikinakerroksesta saadaan tarpeeksi ohut, kiitos Mintun joka oli nähnyt loistavan tekniikan April Bloomfieldiltä siihen puuhaan. Vielä kerran menee skottilainen muna tekoon ja silloin ei kyllä mokata.  Eikä jätetä sitä munaa yhtään liian pitkäksi aikaa sinne savustimeen niin että saadaan se kuvakin.

Ja taas, ja siis ja yks, kaksi, kolme, neljä, viis...... Vähän yli. #scotcheggs #hankala #fiddly #kuudeskerta tai #seitsemäs todensanoo...

A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Jun 30, 2016 at 6:59am PDT

Viime kerralla nimittäin halkaisimme yhden, vähän rikkoutuneen munan ja totesimme sen täydelliseksi kypsyydeltään. Mutta koska se oli vähän rikki, mietimme ovatkohan nuo kokonaan ehjät vielä yhtä täydellisiä. Päätimme että annamme munien olla lämmössä sen aikaa kun keräämme kuvaustarvikkeita. Ja arvatkaa mitä? Se oli liikaa. Keltuainen oli toki vielä kauniin kostea ja muna sinänsä herkullista, mutta keltuainen ei ollut enää valuva, niinkuin haluaisin siinä kuvassa olevan...

Tässä versiossa kuori oli liian paksu, mutta keltuainen just eikä melkein. 

Yllättäen tuo kuvaaminen on minulle tässä ehkä kaikkein haastavinta. Koska tähän blogiin olen yleensä vaan räpsinyt kuvat aika lailla siitä, mitä pöytään on kannettu niin kuvien petaaminen kirjaan on aika erilaista. Kirja on mediana täysin toinen juttu; kuvia käytetään toisin, vähemmän  ja lisäksi niiden rajaus on oltava tosi löysä, jotta ne voidaan sitten leikata halutulla tavalla lopulliseen taittoon.

Ja se vie aikaa. On ihan käsittämätön onnenkantamoinen sekin, että Minttu pystyy olemaan tässä projektissa mukana kuvausassarina ja apuna muutaman kerran kesän aikana. Me ollaan kokattu vuosien varrella niin paljon yhdessä että homma sujuu aivan kuin rasvattu kone. Ystävän kanssa kokkauksen ja kuvaamisen teko menee ihan toiseen tapaan kuin yksin yrittäen. Kaiken kukkuraksi Minttu on kova reseptiikka-ammattilainen, saan aivan korvaamatonta apua myös oikolukuun kun teksti on siinä vaiheessa.

Mutta tällainen kesäduuni tuli tosiaan otettua ja olen ihan innoissani :) Tämä menee vähän semmoiseen life goal - osastoon, sillä kai minä jossain lapsuudesta jääneessä, hyvin piilotetussa haaveessa olen vaalinut unelmaa että kirjoittaisin joskus aikuisena kirjan. Kysyttäessä silloin vuosia sitten, olisin varmaan sanonut että se on runo- tai novellikokoelma mutta keittokirjaa en jostain syystä oikein osannut ajatella. Mutta kirja se on keittokirjakin! :) Meidän savuisia taisteluita kirjan teossa voi vakoilla instagramista ja toki jotain fiiliksiä taatusti valuu tännekin.

Kirjan sisällysluetteloa on toki mietitty jo aika pitkälle. Koitan saada mukaan ainakin kaikki meille tärkeäksi muodostuneet klassikot ja parhaat niksit, mutta jos te saisitte toivoa, millainen resepti kirjasta pitäisi löytyä? Kuulisin tosi mielelläni :)

Mutta siitä puheen ollen, pitää varmaan hyödyntää tämä lounaan jälkeinen lepohetki ja kirjoittaa - sillä viikonloppuna pesitään taas Ison Vihreän ympärillä. :)

Vanhasta uus. Tai ainakin melkein. :)

Niinkuin te sitkeimmät, täällä vielä kurkkimassa käyvät lukijat olette varmasti huomanneet, olen tarvinnut vähän taukoa. Taukoa, jonka aikana vain vetää henkeä ja saada voimani takaisin.

Hieroin varovasti hammastahnaa sormenpäilläni lihaisiin kohtiin lautasen molemmin puolin, jopa loppuunkuluneen näköisestä tuli ihan kauniin valkoinen. 

Aivot ovat kuin paljon käytetyn lautasen pinta. Kaikki lika jää helposti pieniin, elämän mukanaan tuomiin naarmuihin. Ja kun lautanen on oikein harmaa, se näyttää kuluneemmalta kuin se onkaan, kenties ihan käyttökelvottomalta.

Opin viime vuonna hyvin tärkeän asian itsestäni. Opin, ettei pidä antaa kenenkään toisten määritellä sitä kuka on. On aivan turha ruoskia itseään siitä mitä ei ole, eikä kenellekään muullekaan kannata antaa siihen mahdollisuutta. Kenenkään ei pidä surra ominaisuuksia joita itsellä ei ole. Tällä mitä on annettu, on elämästä selvittävä, voitava nauttia ja pystyttävä löytämään tavat elää täysillä.

Opin myös, että vaatimukset voivat oikeasti olla kohtuuttomia. Kohtuuttomiin vaatimuksiin jatkuva kurottaminen ja itsensä kyseenalaistaminen saa 100% varmuudella aikaan stressin joka valvottaa yöt ja lopulta sairastuttaa ihan kenet vaan.

Lueskelin eilen aamusella Hesarista Maaret Kallion juttua reippaista tytöistä ja totesin, että semmoinenhan minäkin varmaan olen. 

"Reipas nainen ei jäänyt miesten jalkoihin, eikä sen koommin naistenkaan. Omiin jalkoihinsa hän sen sijaan usein jäi." - Maaret Kallio

Kun puree hammasta tarpeeksi kovaa tulee samalla kääntyneeksi sisäänpäin ja unohtaneeksi itsensä, elämänsä ja koko maailman. Meidän reippaiden pitää myös osata antaa itsellemme arvo ja asettaa tekemisellemme kohtuulliset rajat. Ilman rajoja maailma kyllä vaatii kaiken ja enemmänkin, älyttömyyksiin asti ja reipas jää tosi yksin miettimään miten riittämätön on.

Onneksi, onneksi ympärilläni on Ihania Ihmisiä. Olen onnekas, sillä pääsin kokemaan myös sen, miten lähellä olevat ihmiset voivat auttaa ja auttavatkin, kun heidän antaa niin tehdä. Reippaalle naiselle se oli pysäyttävä oivallus: en ole tässä elämässä yksin.

Mitä lautasen uudistamiseen tulee, minulla on siihenkin vinkki. Jos kyseessä ei ole sinulle korvaamaton, superarvokas perintökalleus vaan mökkikäyttöön tuleva kirpparilöytö, lautasen pintaa voi varovasti hieraista hammastahnalla. Sanon tuosta varovaisuudesta siksi, että hammastahnassa on pienenpieniä hippusia, jotka itse asiassa kevyesti hiovat lautasen pintaa ja poistavat naarmuista tehokkaasti lian. Siksi hammastahnalla ei kannata hangata voimallisesti ettei se syö koko lasitusta tai koristeita pois, mutta varovasti sormenpäillä hieroen sain kirpparilöytöni, vanhan Arabian lautasen ihan puhtaaksi. Siitä tuli melkein kuin uusi, mutta parempi, sillä tällä lautasella on tarina.  

Ihmisten osalta prosessi on valitettavasti vähän hitaampi, mutta henki kulkee jälleen. :)

Olen tässä nyt puolisen vuotta astellut vähän rauhallisemmin, valinnut tekemiseni tarkemmin ja keskittynyt tietoisesti hyvään. Niihin asioihin jotka oikeasti tarvitsee ja jotka oikeasti haluan tehdä. Voimien palauttamisessa vähemmän on usein enemmän ja asiat alkavat asettua jälleen uomiinsa.

Kuluneita astioita kannattaa käyttää oman harkinnan mukaan; jos pinta on selvästi vaurioitunut railoksi asti, lautanen voi haljeta kuumassa. Oma lautaseni osoittautui ihan ehjäksi, vähän vaan harmaantuneeksi. 

Kun uskaltaa luottaa itseensä ja toisiin syntyy positiivisten asioiden pyörre joka tempaa mukaansa. Yhdessä tekeminen on suurempaa kuin yksin tekeminen. Elämä tuo vuoksena vastaamme uutta ja hyvää. Meidän tehtävämme on annostella sitä hyvää sopivassa määrin, jotta pystymme iloitsemaan siitä.

Työkaverini Satu antoi viikko sitten tosi fiksun neuvon: ihminen muistaa negatiivisen paljon helpommin kuin positiivisen. Siksi tuota piirrettä ei kenenkään kannattaisi enää entisestään vahvistaa pohtimalla asioita negatiivisesta näkökulmasta. Sen sijaan kannattaa ajatella hyviä asioita, positiivisia mahdollisuuksia ja vahvistaa onnistumisia, koska silloin tapahtuu lisää hyviä asioita. Jos ette minua usko, uskokaa Satua sillä Satu on psykologian maisteri. Niin ihmisen aivot toimivat: hyvä oikeasti antaa lisää hyvää. 

Vaatii rohkeutta hidastaa vauhtiaan nopeusrajoitusten mukaiseksi, katsoa aikaansaannoksiaan realistisesti, hyväksyä itsensä, pyytää apua tarvittaessa ja asettaa itselleen kohtuulliset tavoitteet. Tavoitteet, jotka saavutettuaan voi hyvillä mielin todeta päivän päätteeksi "tämä on hyvä, tämä riittää tänään". Lisäksi on hyväksyttävä että se mikä jäi tekemättä jäi tekemättä eikä sille voi mitään. 

Reippaat naiset ovat ihan erityisen hyviä asettamaan itselleen mahdottomia vaatimuksia ja suorittamaan niitä. Jos tätä nyt lukee joku muukin reipas, kannattaa muistaa että oikeassa elämässä toimivat kuitenkin aina ihan oikeat, tuntevat, inhimilliset ihmiset. Juuri se tekee meistä erityisiä, ihania ja tärkeitä. Ihmisiä, joilla on tarina. 

Herrakunnan lammas, Nokka ja Espoon Reko eli olipa kerran pressi Skattalla

Yhteistyössä Ravintola Nokka

Tähän MOT:n jälkimainingeissa nostamaani tuottajateemaan sopii minusta jatkoksi  pieni välipuhe Herrakunnan Lampaasta, joka on eilen julkaistussa White guidessa noteeratun Ravintola Nokan VIP - tuottaja. Pääsin nimittäin mukaan lokakuussa järjestettyyn VIP - tuottajatilaisuuteen Nokkaan ja opin että Suomessa on tiloja, jotka monin tavoin ylittävät ne eläinten hyvinvoinnin määräykset joita viranomaiset asettavat.

Herrakunnan Lammas on yksi niistä Suomalaisista lihatiloista, jotka tekevät työtään juuri eläinten hyvinvoinnin ehdoilla. Pieni perheyritys toimii Perttelissä kasvattaen siellä lampaiden lisäksi kyyttöä ja laidunpossua eli sikaa joka kasvaa aina sään salliessa sikalan sijaan niityllä maata kuopien.  Tilalla ei ole lainkaan maidontuotantoa, mikä mahdollistaa sen, että eläimet kasvavat ns. emolehmälaumoissa ja juovat ihan oikeasti emänsä maitoa. Ja tarkasti ottaen ihan kaiken emän tuottaman maidon.

Tuo maitoasia oli minusta yllättävää; olin ajatellut että kaikki tilat siirtävät vasikat ja pikkulampaat omiin kasvatuskarsinoihinsa jotta maidosta saatavat lisätulot voidan hyödyntää tilalla. Herrakunnassa näin ei kuitenkaan tehdä ja siksi lihasta on tietysti saatava vähän kovempi hinta. Mutta emäntä ja isäntä tuumailivat että pyrkivät kuitenkin maltilliseen hinnoitteluun ja pitävät hinnan sellaisena, että voivat itse kuvitella ostavansa tuottamaansa lihaa.

Tila oli jo ennen iltaa minulle tuttu Silläsipulin Merituulin puheista. Merituulikin oli puhunut että ihan heidän lähellään on tila, jolla on tosi hyvä meininki, mutta tyypilliseen hajamieliseen tapaani olin jo unohtanut tilan nimen ja muutamaan kertaan huokaillut V:lle mökkimatkalla että mikähän se tila tässä matkan varrella oli, josta Merituuli puhui ja voisikohan sieltä hakea joskus lihaa mukaan mökille... Mutta itse asiassa todennäköisesti paras paikka ostaa Herrakunnan lampaan lihaa olisikin Leppävaaran Reko; joka toinen viikko Leppävaarassa järjestettävä tuottajatori.

Nokassa Herrakunnan lihoista oli loihdittu vaikka mitä herkullista. Tässä superherkullinen klassikko; tartaria.

"Miksi me ei tiedetä tästä?!" kysyi V kun kerroin kotona että tiesitkö, että Leppävaarassa on siinä Laurea - ammattikorkeakoulun vieressä joka toinen torstai tuottajatori.

No, Reko ei ole ihan se kaipaamani kauppahalli - tavara pitää tilata etukäteen; useimmilla tuottajilla ei ole mukanaan suurta varastoa; jotain saattaa löytää ihan vaan kävelemällä paikalle mutta vaatii:

a) harrastuneisuutta selvittää milloin Rekojakelu on (seuraava Reko Espoossa huomenna, 19.11 torstaina, illalla klo 18-18:30 ennen joulua myös 3.12 ja 17.12)
b) intoa löytää Facebookista suljettu ryhmä, jossa on tietoa mitkä tuottajat osallistuvat Rekoon tällä kertaa ja mitä tuotteita on saatavilla
c) tehdä tilaus etukäteen jotta saa mitä haluaa.
d) olla paikalla siellä klo 18-18:30 välisenä aikana noutamassa tilaustaan

Mutta vielä ehtii tällekin viikolle mukaan ja onhan tuokin nyt parempi kuin ei mitään! Puoli tuntia on kyllä suht lyhyt aika ainakin tämmöiselle hypistelijälle kuin minä, mutta siitä huolimatta menemällä vaan paikalle oppii paljon siitä mitä ensi kerralla haluaa laittaa tilaukseen.  Aika hyvin se on pysynyt piilossa tuo Reko - mutta koitanpa nyt pitää tässä vähän elämää asiasta ja innostaa kaikkia mukaan.

Vaikka kaikki tarjottu ruoka Nokassa oli jälleen ihan erinomaista, pari helmeä jäi kyllä ihan erityisesti mieleen.  Ari Ruoho, Nokan keittiömestari antoi maistaa Gobbas Gårdin kylmäpuristettua rypsiöljyä. Vaikka olenkin (myös kylmäpuristettuja) rypsiöljyjä maistanut, en ole koskaan ennen saanut semmoista maistettavaksi; se on upean herkän makuista ja tuoksuu vähän hunajakukalle. Näemmä Gobbasin tuotteita löytyisi Vantaan Jumbon Prismasta, pitänee mennä katsomaan jos kävisi säkä ja sieltä löytyisi tuota öljyä. Salaisuus piilee Arin mukaan valmistustavassa, öljy on puristettava todella hellävaraisesti jotta siitä ei tule kitkerää vaan herkkä maku pääsee oikeuksiinsa.

Toinen juttu oli tapa, millä Ari valmisti Herrakunnan Lampaan kasvattaman vasikan sisäpaistia. Siitä tehtiin sashimityyliin herkullista alkupalaa; liha leikattiin pötköksi joka ruskistettiin vain nopeasti pannulla.  Sitten sisältä raa-aksi jätetyn lihan annettiin levätä jonka jälkeen se leikattiin ohuiksi siivuiksi lautaselle. Ohessa tarjottiin vitello tonnato ja sashimisetin kanssa leikitellen kurkkua, mätiä ja vähän vaaleaa kalaakin (olisiko ollu kylmäsavustettua haukea?). Hieno yhdistelmä.  

Vink vink firmat, nokka järjestää kokkauskursseja - olen joskus kauan, kauan sitten käynyt moisella pikkujouluohjelmana ja oli hieno kokemus.

Meille tarjotut ruuat vaatisivat melkein kokonaan oman juttunsa... Tässä jälkiruokatyylinäyte. Omenakakkua ja tilpehöörejä.

Tässä nyt lyhyt reportaasi näistä itselleni mieleen jääneistä kohokohdista. Paikalla oli myös maaseudun tulevaisuus, jonka jutun voit lukea täältä sekä muutamia bloggaajia. Valitettavasti en löytänyt postauksia ainakaan äkkiseltään, mutta voin linkittää tähän jos joku bongaa. :)

Onnittelut White Guide - sijoituksesta ja kiitokset illasta Nokalle ja Herrakunnan lampaan porukoille! Oli mielenkiintoista päästä tapaamaan teitä ja kuulemaan ajatuksia eläinten kasvattamisesta tällä tavalla.

Illan tarjosi ravintola Nokka.

Lihasta ja eläintenpitäjistä

Olen tässä pohtinut, että eläinaktivistit tekivät taannoisen ylen MOT - ohjelman välityksellä suomalaiselle lihateollisuudelle palveluksen, jota keskusliikkeet tai MTK eivät olisi koskaan voineet rahalla ostaa. Se tapa, jolla karjatilalliset näkivät rakkaudella kasvattamiaan eläimiä kohdeltavan, sai hiljaisen ja tunnollisen ammatinharjoittajan mielen kuohahtamaan. Viime viikkoina on nähty ennennäkemätön eläintenpitäjien ja eläinten kanssa työskentelevien viranomaisten spontaanien puheenvuorojen tulva, joista paistaa läpi aito välittäminen, järkytys ja halu vaikuttaa siihen, miten eläimiä kohdellaan ketjun loppupäässä. Eikä näillä puheenvuoroilla olisi niin valtavaa kaikupohjaa, ellei eläinten hyvinvointia arvostettaisi niin paljon eläintenpitäjien taholta.

Olen päivätöideni ohessa oppinut, että Suomessa on valtava määrä täysin mallikelpoisia tiloja. Suomalaiset eläinten hyvinvoinnin säädökset ovat paljon, paljon tiukemmat kuin monessa muussa maassa ja eläinten hyvinvoinnista huolenpito on myös ihan taloudellinen välttämättömyys tukien ja tuottajapalkkioiden vuoksi. Suomalaiset ovat myös keskimäärin todella tunnollisia työtään kohtaan ja eläimiä pidetään tiloilla suurella rakkaudella. Lapsena muistan erään suuren sikalan palon; koko kyläyhteisö suri sortuneisiin rakenuksiin jääneitä eläimiä. Ja se ei ole muuttunut mihinkään; viimeksi tänä aamuna äiti kertoi, miten suuren tilan palon yhteydessä koko yhteisön auttamisen halu näkyi kaupallakin.

Olen joskus ihmetellyt ääneen eläintenpitäjille, miksi tällaisesta laadukkaasta ja upeasta asiasta ei ole enempää puhetta? Miksi karjatilalliset eivät kerro siitä välittämisestä, huolenpidosta ja korkeista standardeista joita he itsekin monin paikoin asettavat omalle työlleen. Kasvoja tilojen takana ei juuri ole kuin yhteisön sisällä. Lisäksi olen miettinyt miksi viranomainen ei nosta moitteettomia tiloja ja kerro yleisölle miten hyvin eläinten asiat Suomessa oikein ovat?

Syy on siinä, etä koska kaikki tekevät asiat hyvin, ei kukaan halua nostaa itseään teennäisesti toisen yläpuolelle ja sanoa että katsokaa kaikki kuinka hyvin meillä on! Sellainen ei vain kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Pikemminkin sellainen koetaan kiusallisena koska samaa isänmaatahan tässä viljellään ja toinen toistaan autetaan. Sellainen ei kuulu viranomaisellekaan, sillä viranomaisen näkökulmasta KAIKILLA pitääkin mennä hyvin.

Suoraan viranomaisen suusta kuulin yhdellä työkeikalla, että pääsääntöisesti kaikki tilat hoitavat asiansa mallikelpoisesti ja jos joskus jotain ilmenee, ylensä syynä on lähes poikkeuksetta inhimillinen katastrofi jossa voimat ovat yksinkertaisesti loppuneet. Jostain syystä tämä yllätti, vaikka tiedänkin että asiat ovat hyvin. Julkisuudessa on niin paljon puhetta epäkohdista ja niin vähän siitä hyvästä arjesta. Ei eläintenpitäjänä voi toimia ihminen, joka vihaa eläimiä. Kyllä karjatilan pitäminen on intohimoammatti. Mutta kodistaan on aika suuri kynnys lähteä julkaisemaan kuvia ja pelko ilkivallasta on suuri. Mutta ei ole myöskään keskusliikeen etu nostaa esiin yksittäisiä tähtiä vaan myydä massana kansalle turvallista ja tutkittua, säädösten mukaan tuotettua lihaa.

Niinpä kaikki se hyvyys piiloutuu eteeriseen hiljaisuuteen kuin laaksossa jossa usva vielä viipyilee luoman rantaniityllä. Sellaisessa ympäristössä jokainen ääni saa aikaan häiriön jota voisi verrata taaperon raivokohtaukseen hienossa ravintolassa tai kirkossa; keneltäkään se ei jää huomiotta ja reaktiot vaihtelevat oman kokemuspiirin mukaan.

Mutta tapa, millä eläimiä teurastamolla kohdeltiin sai aikaan liikettä. Olohuoneissa katsottiin televisiota järkyttyneinä. Seuraavana aamuna isäntä veti lakin päähänsä ja marssi teurastamolle sanomaan ettei tämä käy. Eläinlääkärienkin on nähty tulevan julkisuuteen kertomaan mielipiteitään. Maaseudulla on opittu pitämään yhtä, autamaan toista ja hoitamaan asiat pitämättä niistä suurempaa elämää.

Mutta nyt luottamusta ketjuun on huojutettu tavalla, jota eläintenpitäjät eivät voi hyväksyä. He käyttävät kaiken aikansa, työuransa niihin eläimiin. Eläimet asuvat heillä kotona. Työ ja koti on yhtä. Navetan ovi käy aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Niitä eläimiä hoidetaan 7 päivää viikossa ja varalla ollaan koko ajan.

Muistan varmaan loppuelämäni, kun menin kerran viattomasti kysymään luomusikatilalliselta onko heillä juottopossua. Ajatus porsaan tappamisesta ennen täyden iän saavuttamista oli eläintenpitäjälle niin ennenkuulumattoman epäeettinen että hän vertasi sitä minulle puhelimessa lapsen tappamiseen. Kyllä siinä huoleton kulinaristi sai sellaisenkin läksytyksen elämän arvosta etten olisi koskaan kuvitellut eläimiä ruuaksi kasvattavan ihmisen ajattelevan niin. Toisaalta myös hyvin konkreettisesti tajusin, mitä steriilisti kaupasta ostettavat tuotenimikkeet meille tekevät. Eläimistä etääntyminen vähentää ruuan arvostusta. On hyvä kysymys pitääkö kaikkea olla edes saatavilla.

Eläinten tappaminen ja syöminen ruuaksi ei ole triviaali asia. Minusta on ihan erinomaisen hienoa, että eläintenpitäjät ovat sisuuntuneet ja lähteneet vaatimaan eläimille parempaa. Vihdoinkin kuuluu se suuren maaseudulta tulevan, eläimiä rakkaudella hoitavan ammattikunnan ääni, jota olen tähän keskusteluun kaivannut. Jos siitä hyvästä, mikä meillä on ei puhuta, sitä ei ymmärretä myöskään arvostaa vaan juostaan sen halvimman lihapalan perässä.

Kaiken yltäkyläisyyden keskellä lihan arvostuksen nousu on meille kaikille varsin terveellinen asia. Minua ainakin ilahduttaa että noilla järkyttävillä kuvilla oli nyt nähdyn kaltainen lopputulos. Muitakin ääniä on kaivattu mediaan ja mikä olisikaan parempaa kuin nähdä tuottajien itse nousevan sanomaan että näin ei eläimiä saa kohdella, eläinten hyvinvointi on eettisen karjatalouden perusta.

Karamellisoitunut pannarivanukas ja päivähoitoa

Olen nyt tässä miettinyt tätä asiaa muutaman viikon, tarkemmin sanottuna siitä lähtien kun istuimme monen muun vanhemman lailla päiväkodin vanhempainillassa. Mutta lopullisesti päätin, että asiasta voisi muutaman sanan kirjoittaa kun luin ylen uutisen jutun "Kipurajalla mennään" jossa kerrotaan, että tiukassa taloustilanteessa päivähoito järjestetään matalimman laatustandardin suhteen. Jutussa kerrotaan miten tärkeää laadukas varhaiskasvatus on ja vedotaan henkilöstön koulutuksen tärkeyteen laadun mittarina. Lisäksi todetaan että jos resursseja kiristetään, työstä tulee suorittamista. Se, mistä ei mainittu mitään oli, että kuntaa, joka päivähoitopalvelut meille Espoossakin ostaa, ei kiinnosta tippaakaan a) vanhemmilta saatu palaute/päivähoitohenkilöstön onnistuminen työssään, b) päivähoitoa tarjoavien yritysten painotukset sekä miten ne toteutuvat ja c) millaisia taitoja ja virikkeitä lapsille päivähoidossa annetaan.

Meille vanhempainillassa istuville aikuisille kerrottiin, että vuoden vaihteessa Espoo kilpailuttaa ostopäiväkotien sopimukset ja kilpailun sijaan lopulta kyseessä on arvonta. Kyllä, arvonta, jossa ei ole mitään väliä sillä, millaista hoitoa lapset ovat palveluntuottajalta aiemmin saaneet tai tulisivat saamaan jatkossa. Arpalipun saa jokainen toimija joka tarjoaa palvelua 1) tiettyyn kaupungin määräämään hintaan ja 2) täyttää henkilöstön määrä- ja minimikoulutusvaatimukset. Kuulemma jostain syystä kaikki tarjoajat täyttävät nämä esiehdot. Onko siis ihme, jos varhaiskasvatusta ei jakseta kehittää kentällä laadullisesti; työn tilaajaa kun ei moinen kiinnosta edes teorian tasolla.

En oikein tiedä mitä ajattelisin tai mistä aloittaisin. Ehkä siitä, että I:n ihana perhepäivähoitaja jäi kesäkuun lopussa eläkkeelle ja minun piti anoa lapselleni päivähoitopaikkaa syksyksi. Alueellamme on nolla perhepäivähoitajaa joten ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi jäi päiväkoti. Eikä siinä mitään, mietin - onhan I jo iso poika ja nelivuotias nauttii selvästi kaverien kanssa puuhaamisesta. Muiden vanhempien suosituksesta kävin tutustumassa moniin alueen päiväkoteihin ja lopulta löysinkin pari päiväkotia jotka olivat minusta aivan ihania.

Toisessa niistä oli liikuntapainotteinen teema; lapsia viedään metsään retkille, polkupyöräpäivä on keskiviikkoisin ja vanhempien niin halutessa lapset pääsevät päivähoidosta uimakouluunkin. Liikuntapainotteisuus tarkoittaa näin pienillä lapsilla aktiivista touhua ja perinteisten pihaleikkien ottamista mukaan ulkoiluhetkiin sekä leikkimielistä kisailua, kiipeilyä ja puuhailua. Ihan mahtihomma meidän pikku puukiipeilijälle, tuumaiin.

Toinen päiväkoti joka erityisesti sykähdytti oli täysin yksityinen Montessoripäiväkoti, missä asioita opitaan lapsentahtisesti. Lapsi on etusijalla ja ympäristö on kodinomainen. Juteltuani päiväkodin johtajan kanssa huomasin, että oma tapani ottaa I mukaan arjen puuhiin istuisi hyvin montessori-ideologian kanssa yksiin. Aivan ihana päiväkoti, jonne olsiin ollut valmis I:n laittamaan siitä paikasta. Mutta kuten varmaan arvaatte, samaisessa keskustelussa todettiin päiväkotiin olevan niin pitkä jono, ettei sinne ole toivoakaan päästä ainakaan tänä syksynä.

Niinpä sitten rustasin netissä lapselleni hakemusta kunnalliseen päiväkotiin. Merkitsin ensimmäiseksi toiveeksi liikuntapainotteisen ostopalvelupäiväkodin juuri liikuntapainotteisuuden ja kuulemieni vanhempien positiivisten arvioiden vuoksi. Henkilöstön vaihtuvuus oli ollut suhteellisen vähäistä ja lapset tyytyväisiä. Minua oli päiväkotivisiiteilläni ohjeistettu kirjoittamaan hakemukseen KAIKKI olennainen minkä haluan vaikuttavan päätöksentekoon lapseni asiassa. Ja kun sitten tulin kohtaan huomioon otettavaa ja ryhdyin kirjoittamaan nettilomakkeelle niitä tärkeimpiä asioita, huomasin hyvin nopeasti että tilaa oli kokonaiset 225 merkkiä. 225 merkkiä, johon olisi pitänyt mahduttaa että olisi kiva jos lapseni voisi päästä sen ainoan toisen samassa hoitopaikassa olleen lapsen kanssa samaan päiväkotiin, sillä nuo kaksi olivat ehtineet jo kasvaa ihan kiinni toisiinsa. Siihen piti mahduttaa flunssakierteet, astmalääkekokeilun aloitukset ja siihen liittyvät toiveet sisäilman laadusta ja vielä mielellään jotain siitä, että lapsi on aktiivinen ja liikuntapäiväkoti olisi ykkösvaihtoehto monesta syystä, eikä vähiten uimakoulun takia - vietämmehän kaikki kesät meren äärellä.

Oli kuin olisi twitteriin yrittänyt lapsestaan huudella; jollei olisi itkettänyt ja harmittanut niin paljon, olisi kyllä lähinnä naurattanut.

Paljon puhutaan siitä, miten Suomessa naisten työllisyys mahdollistuu paljolti laadukkaan, tuetun kunnallisen päivähoidon ansiosta. Mutta tuo fraasi kuulostaa tällaisten illanistujaisen jälkeen aika julmalta vitsiltä ainakin tämän korkeakoulutetun mamman korvaan. Tottakai sitä vanhempana haluaisi ideaalimaailmassa lapselleen laadukkaan, oman lapsen tarpeisiin sopivan hoitopaikan jossa olisi tutut, motivoituneet hoitajat ja monipuolista tekemistä. Äitinä jopa vähän yritin nähdä vaivaakin hoitopaikan valinnassa ja uskottelin itselleni että kyllä se siitä, kun tutustuu hoitajiin ja oppii luottamaan. Jotenkin missään vaiheessa ei tullut esiin, että vuoden päästä on todennäköistä että vain hoitopaikan seinät lasten ympärillä ovat samat.

Koska kilpailutus on arvonta, liikuntapäiväkodin sijaan I saattaa olla vuoden päästä ihan toisentyyppisessä ostopäiväkodissa. Vaikka kuulemma henkilökunnalle tarjotaan mahdollisuutta jäädä, ainakin edellisellä kilpailutuskierroksella kukaan vanhasta henkilökunnasta ei jäänyt uudelle palveluntarjoajalle töihin. Lisäksi hoitajamäärä nyt sitten putoaa yhdellä; tämän kuluvan lukuvuoden loppuun asti hoitopaikassa on vielä se yksi käsipari enemmän, määrä jolla edellinen kilpailutus tehtiin.

Pannarin voi vetää överiksi, mutta silloin siitä tulee pullavanukkaan tavoin ihanan tutunoloinen jälkiruoka.

"Kokopäivähoidon kustannukset ovat keskimäärin 1100 eur/kk/lapsi." lukee saamassani maksulapussa. Tästä minulle jää ensimmäiseen laskuun maksettavaa 148,28 eur joka on noin puolen kuun hinta. Kun nyt olen ihan rehellinen niin voisin kyllä maksaa enemmänkin kuussa I:n hoidosta jos se tarkoittaisi että I:n ei tarvitsisi syksyllä opetella tuntemaan aivan uusia hoitotätejä ja jotta lasten rakastamat metsäretket, urheilukenttäkisailut ja uimakoulu jatkuisivat seuraavana vuonnakin. Ainakin minun olisi paljon helpompaa jättää lapsi sinne hoitoon jos voin luottaa siihen, että lapsella on siellä mielekkäitä virikkeitä, turvallisia aikuisia jotka ehtivät ottaa välillä syliinkin ja lapseni saisi oikeasti sitä laaduaksta varhaiskasvatusta. Ei ihme, että yksityisiin päiväkoteihin on sellainen tunku kuin on.  Samalla tähän touhuun nyt tutustuneena pidän vähän ihmeenä että yksityisiä päiväkoteja ei ole enempää. Ehkä kyse on sopivien tilojen puutteesta?

Ymmärrän toki, että kunnan omistamat tilat on kilpailutettava, jotta uusillakin yrittäjillä on mahdollisuus päästä niihin kiinni. Se mitä en kertakaikkiaan ymmärrä on, että kilpailutuksen kriteereinä ei ole rahan lisäksi varhaiskasvatuksen laatu, monipuolisuus, mahdollisuus lisäpalveluihin (kuten uimakoulu, muskari tai vaikka kuvataidekasvatus) ja kehitys. Vanhemmilta (eli loppuasiakkailta!) saatu palaute voisi olla yhtenä onnistumista mittaavana tekijänä muiden mukana. Koko touhua voisi verrata lounasravintolan valintaan joka olisi tehty arpomalla kaikkien toimijoiden joukosta, jotka lupaavat tarjota lounarin hinnalla tietyn kalorimäärän. Siinä voi sitten miettiä kuinka paljon palveluntuottajaa ja keittiötä jaksaa kiinnostaa se, että ruoka olisi vaihtelevaa ja herkullistakin.

Aika moni varmaan käy työssä ainakin siksi, että voi tarjota perheelleen hyvän elämän. Jos siitä näkökulmasta mietitään, tällaisia kaltaisiani koulutettuja mammoja voisi olla helpompaa saada töihin jos lastenhoidossa olisi enemän valinnanvaraa.  Ainakin kotiinjäämisen halukkutta merkittävästi lisää jos ei ole luottamusta että lapsi aidosti hyötyy siitä paljon puhutusta varhaiskasvatuksesta.

Voihan tässä tietysti sanoa että valitus seis, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Mutta jos saisi valita, niin olisihan se kiva syödä muuallakin kuin lounasruokalassa. Ja juuri siksi niin monet koulutetut naiset valitsevatkin töiden sijaan kotiin jäämisen jos se suinkin on mahdollista; silloin asioihin voi ainakin vaikuttaa itse.

Jäin vähän miettimään, mitä kävisi jos mustikat korvaisi omenilla ja antaisi seoksen akramellisoitua jo hieman ennen taikinan lisäystä...

Ja samassa valinnan hengessä jatkan vielä siihen pannarivanukkaaseenkin. Sen keksin sattumalta toissaviikonloppuna rapujulien jälkeisenä päivänä kun halusin tarjota vieraille jotain helppoa ja hyvää lounaan jälkeen. Tottakai olisin voinut tehdä tavallisen pannarin, mutta koska minulla oli jääkaapissa rasiallinen pensasmustikoita ja teki mieli jotain syntisen hyvää, rupesin tuumailemaan. Lopulta sain aikaan jotain, mikä on syntisellä tavalla vähän kuin perinteinen pullavanukas mutta jonka reunoissa on karamellisoituneen keikauskakun herkullista sokeritahmaa ja pannarin rapsakkaa reunaa. Ja silti se oli ihan yhtä helppoa tehdä kuin pannari. Ja jos oikein vaativaksi ryhtyy, tämän kanssa voisi tarjota pallon vaniljajäätelöä.

Karamellisoitunut pannarivanukas (n. 22 cm alumiiniseen kakkuvuokaan)

vuuan pohjalle
250g rasia pensasmustikkaa
n. 40-50g voita
n. 4-5 rkl fariinisokeria

Pannaritaikinaan
5 dl maitoa
2 munaa
1 dl kaurajauhoa (voit myös käyttää ohrajauhoa tai vehnäjauhoa, kaurasta tuli minusta kuitenkin hyvä maku. )
2 dl vehnäjauhoa
3/4 dl sokeria
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
0,5 dl sulaa voita

Lisäksi:
Vuuan voiteluun voita
ja tarjolle jäätelöä (jos haluaa)

Laita uuni päälle 180 asteeseen. Voitele kakkuvuoka kunnolla. Laita pohjalle marjat, fariinisokeri ja 40g voita palasina.

Sekoita pannaritaikinan aineet. Kaada kakkuvuokaan. Paista uunissa 45-50 min tai kunnes pannari alkaa olla hyytynyt kokonaan. Mikäli pinnasta alkaa tulla liian tumma, voit peittää vuuan leivinpaperiarkilla. Minulla oli n. 22 cm vuoka, mutta jos käytät laakeampaa vuokaa, paistoaika lyhenee.