Oi oispa Egg!

Yhteistyössä EGG

"Idea lähti 2015 illalla, kun menimme kaverin kanssa Selloon, monikansallisia sämpylöitä myyvään yritykseen ja mietin miksi ihmiset maksaa tästä 10e?" Samuli aloitti puheensa Eggin Katajanokalla järjestetyssä pressissä jonne olin tullut kuulemaan tarinaa munakasravintolan takana.

On totta, mitä Samuli sanoo; pikaruokakenttä Suomessa on tosi pitkään rakentunut hyvin vakiintuneille tuotteille ja tuulettumista kaivataan. Enkä voisi olla tästä enempää samaa mieltä. Ainakin minä kaipaisin vaihtoehtoja paitsi lounaalle, myös reissun päällä ruokailuun. Pikaruokapuolella ketjuttuminen tekee tosi helposti sen, ettei ruoka enää ole tuoretta vaan se kootaan puolivalmisteista; jauhelihapihveistä, sämpylöistä ja paneroiduista joistakin jotka uppopaistetaan rasvassa. Ja eniten mua harmittaa näissä pikaruokapaikoissa se, että kun saat ahmaistua ruuan nälkäiseen kupuusi käteen jää jollain lailla pettynyt olo. Ruuasta puuttuu kaikki persoonallisuus.

Eggin munakas on kolmen munan annos, jonka päälle kootaan sesongin täytteitä. 

Mutta kun Eggissä on mukana Villiruokalähettiläs ja huippukokki Toivasen Jouni ja Satokausikalenterin Samuli, tässä pikaruokamestassa persoonaa on pistetty lautaselle. Munakkaan päällä on tekstuuria; raikasta ja kermaista, sileää ja rapeaa, tuoretta ja säilöttyä. Annos on jollain tavalla samaan aikaan kotoinen ja modernilla tavalla raikas, eikä makuakaan puutu.

Ja koska Samuli, satokausiajattelu tulee sisään keittiöön väkisinkin. Ihan hirveästi tulevaa ei haluttu paljastaa, mutta sen verran kuitenkin, että tarkoitus on tuoda listalle erikoismunakkaita kulloinkin saatavilla olevan sadon mukaan ja käyttää luovasti villiyrttejä ja -vihanneksia, sieniä ja kauden parhaita raaka-aineita. Sisään kävelevälle saattaa siis kuumimpana satoaikana olla luvasa mukavia erikoisuuksiakin. Samuli lupaa, että konseptia kehitetään eteenpäin ja että "tää ei nyt ollu tässä" :)

Jalotofun kanssa Jouni on kehittänyt yhteistyössä vegaanimunakkaan, jonka pohjassa maistuu hieman kikhernejauho ja päältä löytyvistä juureksista tulee mieleen hyvä, rustiikkinen maalaisravintola. 

Samulin ja Jounin idea ponnistaa monista hyvistä ajatuksista joista Samuli kertoo; raaka-aineena edullisen munan hiilijalanjälki on pienempi kuin riisin, kolmessa munassa on proteiinia pihvin verran ja tarkoituksena on tarjota läpinäkyvää, eettisesti tuotettua, herkullista ruokaa jonka kotimaisuusaste on vähintään 60-70%, kesällä helposti 100%. Aika hengästyttävä lista, mutta lopputulos näyttää raikkaasti uudelta, kotoisalta ja hyvällä tavalla suomalaiselta.

Maisteluannos joka tarjottiin oli ehkä kolmannes normaalista. 

Ja miltä se sitten maistui? No, sekasyöjänä tykkäsin kyllä siitä oikeasta munakkaasta vegaaniversiota enemmän. Mutta samalla on sanottava, että vegaanimunakaskin oli hyvä; siinä maistui hieman kikherne ja makuprofiili oli aavistuksen kepeämpi. Mutta jos pohja olikin kepeämpi maultaan, päällä olevat marinoidut juurekset olivat ihan älyttömän herkullisia ja toivat täyteläisyyttä hieman pähkinäisen kikherneen maun viereen. Oikein hyvä ruoka sekin.

Oikea munakas oli vaan mun suuhuni niin paljon täyteläisemmän makuinen, kuohkea, samettinen ja hyvä. Etukäteen pelkäsin vähän kalatäytteen puolesta, se kun on helposti sellainen noutopöytätahna, mutta ainakin pressipäivänä kala oli raikasta, rikkaan makuista ja erinomaisen hyvää. Kalamunakasta voi lämpimästi suositella. Possumunakas oli kuitenkin ehkä mun oma suosikki, siinä kun oli suosikkiani mallaspossua.

Eikä eggissä ole pelkkiä munakkaita. Kahdelle hengelle tilattava annos shaksuka sopii mun ajatuksiini tosi hyvin - teen usein brunssille tuon tyyppistä makkarapataa, johon kotona vielä sekoitan linssejä ja rikon päälle munia. Ehkä maustan pataani kyllä vähän rajummalla kädellä. Eggin padassa ei ollut linssejä, mutta siihen sai valita chilitofun tai chorizon ja päälle tuli haudutettu, pehmeäksi kypsennetty muna.

Kotilounaisiin verrattuna näissä on paljon monipuolisuutta jota en arkena mitenkään jaksaisi itse vääntää; annoksiin kuuluu munakkaan ja täytteiden lisäksi salaatta ja hauskaa rieskamaista leipää + herkkulevitettä. Ai niin ja kahvi. Ihan hyvä ja monipuolinen setti kympin pikaruuaksi.

Ainoa juttu mikä mua harmittaa on, että Katajanokan Egg sijaitsee aika kaukana meikäläisen reiteiltä. Ainakin kolme kertaa olen jo kaivannut "jotain oikeaa, järkevää ruokaa" kiireessä ja harmitellut että Egg on niin kaukana. Toivottavasti konsepti lentää ja Samuli voi avata toisenkin ja useammankin ravintolan tulevaisuudessa. Mun puolesta yksi voisi sijaita jotenkin kätevästi meitä kehäteiden välissä asujia ajatellen, esimeriksi Vantaan Jumbossa, Kauniaisissa tai Leppävaaran hoodeilla minne auto usein tulee parkkeerattua lounasaikaan.

Joka tapauksessa uusi, omannäköinen kiva idea joka kyllä kannattaa käydä kokeilemassa kun keskustassa pyörii. Annoksen saa myös mukaan, mikä on kätevä paitsi työpöytäruokailijoille, myös niille jotka haluavat napata ruokansa ja istua piknikille merenrantaan.

Tiedotustilaisuuden maisteltavat tarjosi Egg.

Ravintola Grön - vuoden ravintola 2017

Olin ystävänpäivänä kuulemassa kun Grön sai Suomen Gastronomien Seuran myöntämän Vuoden Ravintola 2017- tunnustuksen. Valinta osui Gröniin nimenomaan persoonallisen tyylin ja vakaan laadun vuoksi. Hallitseva vuoden kokki Toni Kostian on onnistunut suunnittelemaan konseptin jossa fermentoitu, säilötty, kuivattu ja pakastettu villi raaka-aine taipuu raikkaasti ja persoonallisesti lautaselle jopa sydäntalvella.

Kuivattua

Klikkasin pöydän heti kotiin päästyäni. Vaikka pressissä maistellut makupalat olivat herkulisia, halusin ehdottomasti päästä näkemään millainen on koko menu, sillä tämän tyylisuunnan ruokia on nähty nyt muuallakin;  mikä tekee vasta vuoden ikäisestä Grönistä niin erityisen?

Hyvällä fiiliksellä

 "Jokaisessa annoksessa oli oma koukkunsa ja vahva yllättävyys. Annoksissa oli paljon vastakkainasettelua – tuoretta ja säilöttyä, raakaa ja kypsää, hapanta ja makeaa, pilkottua ja soseutettua, mutta ei niin, että niissä olisi ylimääräistä kikkailun makua, kuvailee Vuoden ravintola -raati." - Suomen Gastronomien seuran jakama lehdistötiedote

 

Fermentoitua

Ja sitten omin sanoin, vaikka eilisen jälkeen olen edelleen lähinnä sanaton. Kokonaisuus oli todella kepeä, raikas, persoonallinen mutta eheä. Grön Menu oli harkittu ja tarkoituksenmukainen, vaikkei se syödessä vaikutakaan millään tavalla insinöörimäiseltä vaan enemmänkin luonnolliselta ja vapaasti asetellulta.

Ruoka herättää makumuistoja missä samettiruusut ja kehäkukat hehkuvat ilta-auringossa saunapolun penkkiriveissä ja sormiin jää kirpeä tuoksu, kun taitat kukan maljakkoon. Se on muisto, jossa seinäkellon nakuttaessa mummo kolistelee tiskejä hyräillen ja tarjoaa huoneenlämmintä kirnuvoita, hapanta, ohueksi siivutettua perunalimppua ja vierashuoneessa jälkiruokamaljaan asettunutta viiliä.

Grönin leipä ei ollut yhtään niinkuin mummun leipä, mutta erinomaista yhtä kaikki. Voi oli vatkattu kevyeksi ja maustettu mustaviinmarjaetikalla ja värjätty mustaviinimarjarouheella.

Illallinen grönissä

Illallinen Grönissä sisälsi; alkuun sienileipää säilötyillä ja tuoreilla sienillä, tartaria & kaaleja sinappikastikkeella sekä raastettua keltuaista. Pääruuaksi turskaa, sipuleita, purjoja ja ruusukaalia sekä krassia, jälkiruuaksi maitojäätelöä ja auringonkukansiemenkeksiä ja -karamellia.

Annoksissa ei tosiaan ollut yhtäkään turhaa kreemiä, silputtua yrttiä tai elementtiä.  Ne olivat raikkaita ja samalla omaleimaisia. Jos Chez Dominique teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen, Grön teki sen myös, mutta täysin omalla, konstailemattomalla ja aikaan sopivalla tyylillään.

Joitain pienempiä vieraita saattaa häiritä villiyrttien ja krassinlehtien bitteri pippurisuus. Bitteriä oli haettu ruokiin korostamaan niiden ominaisluonnetta, samaan tapaan kuin Manfred's & Vinissä aikoinaan, mutta kepeämmin, tekemättä sitä yli ja minusta Suomeen sopivalla tavalla. Keittiössä seisoi minimax-luokan Big Green Egg, jossa paahdettiin leipää ja poltettiin pintaa kevyesti kypsennettyihin purjoihin ja keitettyihin ruusukaaleihin.

Mätiä ja kasvispuristemehuja

Erityinen maininta annettakoon myös Grönin mehuille ja Kombuchalle, fermentoidulle teen kaltaiselle juomalle jota tarjottiin liharuuan parina. Olin tänään kuskina ja ensimmäistä kertaa varmaan koskaan en kokenut jääväni mitään paitsi vaikka en juonutkaan viinipakettia. Erinomaista kombuchaa, sanoo suuri punaviinin ystävä! ;)


Mehujen kanssa kokonaisuus oli vielä enemmän puutarhamainen, raikas ja täynnä kesää. Vaikka olin kuskina, maistoin V:n lasista sen verran että pääsin viinipaketin ideasta jyvälle: viineillä kokonaisuus oli hillitympi, ja viinit nostivat ruuan hennompia makuja esiin. Ruoka jäi päätähdeksi viinin säestäessä.

Makeaa

Ja kaikista näistä ylisanoista huolimatta pieni Albertinkadun ravintola on kotoinen, konstailematon ja viihtyisä. Don Johnson Bigband- henkinen musiikki sai erityiskiitokset viisivuotiaalta, joka keri käsiään vessasta tullessaan, todeten että "mom, I love this music" ja ilman kieltoa olisi varmaan ryhtynyt tanssimaan ;)

Gröniin voi mennä rennolla asenteella, mikä on tosi kivaa. Henkilökunta on ystävällistä, asiantuntevaa ja huomioonottavaa. I sai taas ihan superhyvää palvelua tarjoilijoiden "unohtaessa" kastikekippoja, kinuskiastioita ja muita ekstroja pikkumiehen lautasen viereen.

Neljän ruokalajin Grön menu maksaa 49,- per nenä, mikä on minusta hyvin kohtuullinen hinta näin erinomaisesta kokemuksesta. Menu kuulemma vaihtuu kuukauden-parin välein, enkä malta odottaa, mitä kevät ja myöhemmin yltäkylläinen sadonkorjuuaika tuo tullessaan.

Finnjävel esittelee makumaailmamme juuret

Kylmälaukut olivat jo pakattuna auton takakontissa, vaatteet kassissa eteisessä ja kaikki oli valmiina mökille lähtöön kun ajatus iski päähäni: "mä en ehkä pysty". Ja sain jopa sanottua sen ääneen, kun V soitti matkalta töistä kotiin ja kysyi joko mennään. Tähän ikään mennessä olen koittanut opetella kuuntelemaan fiiliksiäni ja toimimaan niiden mukaan. Usein on niin, että jos ei kuuntele, mikään ei onnistu oikein päin. Sitäpaitsi nyt takana on ollut aikamoista haipakkaa pitkän aikaa, joten laiminlyötyjä asioita (esim. koti) on kasapäin. Jotain voisi yksinkertaistaa.

Valosuunnittelu ja lasimuotoilu pelasivat viimeisen päälle yksiin luoden kauniita varjoja, eläviä valoja ja liikettä. Toisinaan varjoista tuli mieleen mummolan hehkuvat ruusut, toisinaan talventörröttäjät hangella.

Sanoin, että on suorastaan vähän paha omatuntokin, koska onhan saaristossa aina niin levollista ja ihanaa, kun sinne vaan pääsee. Nyt on vielä muinaistulien yökin ja moni paikka saaristossa on auki viimeistä viikonloppua tällä kaudella. V alkoi tutkia säätiedotetta: kävi ilmi, että meitä odottaisi iltaa kohti nouseva kova tuuli joka nostaa merkitsevältä aallonkorkeudeltaan nelimetrisen aallokon. Se tarkoittaa pahimmillaan n. 8m aaltoa, joten minnekään kauemmas kylille ei tulia voida lähteä katsomaan.

Suunnanmuutos tietysti tarkoitti, että koko viikonloppu vapautui käyttöömme uudella tapaa. Olin lomalla katsonut Maikkarin katsomosta läpi koko sarjan Henri Alenin ja Tommi Tuomisen kunnianhimoisesta ravintolahankkeesta, ravintola Finnjävelistä. Kesällä tuumin että haluaisin varata pöydän ravintolasta vielä ennenkuin se menee kiinni, sillä Suomalaista perinneruokaa pieteetillä tekevä fine dining -ravintola on avoinna vain kaksi vuotta; kevällä 2018 se joko lopettaa tai muuttaa muotoaan.

Finnjävelin kalakeito oli meistä kaikista aivan älyttömän hyvä tulkinta.
Vaahtomaisen, kermaisen liemen alla oli sashimikalaa.

"Minä en ainakaan soita" sanoi V kun kysyin että nyt kun olemmekin kotona, pitäisikö meidän yrittää varata jonnekin pöytä ja käydä ulkona syömässä yhdessä pitkästä aikaa. "Hävettää soittaa viimetipassa viikon parhaana ravintolailtana ja kuulla puhelimen toisessa päässä kiireisen ihmisen kohteliaat, mutta ahdistuneet sanat: ei, valitettavasti meillä on täyttä (olisit varannut pöydän ajoissa!)". "Mutta raksu, joskus ravintoloissa on peruutuksia eikä niitä kaikki laita nettiin, sinne on pakko soittaa?" Selasin nopeasti Finnjävelin FB sivulle ja tarkistin onko siellä ilmoitusta pöydästä; ei. Sitten jatkoin: " Mä voin soittaa." Ja joskus voi käydä niin, että onni on myötä; sain kuin sainkin meille peruutuspöydän.

I nimesi seuraavana päivänä yllätyksekseni tämän yhdeksi suosikikseen. Ja olihan se hyvää;
paahdetun lantun alla bitteriä luumua.

Eikä Finnjävel tosiaankaan pettänyt odotuksiani. Sinne voisi hyvin viedä appivanhemmat, ulkomaiset vieraat ja kaikki hyvän ruuan ystävät. Nekin, jotka eivät ehkä perinneruuista niin perusta. Illan aikana kuuntelin tarjoilijoiden kertovan ulkomaalaisille vieraille tarinoita suomalaisesta ruuasta sovitettuna heidän maailmaansa, vaihtavan lennosta kieltä suomesta englantiin, eglannista ranskaan ja sovittavan juttujen määrän asiakkaan kiinnostukseen. Palvelu oli täysin moitteetonta, huomioonottavaa ja tietämys todella syvää, jos asiakas halusi jostain jotain kysyä ja kommentoida. Kenelläkään ei vaikuttanut olevan kiire, vaikka kaikki tapahtui ajallaan ja hyvässä järjestyksessä. Mistä ovatkin löytäneet tuollaisen henkilökunnan. :)

Ja nättiäkin siellä oli, juuri niinkuin odotinkin. Meidät oli fiksusti istutettu sohvanurkkaan, jossa I:llä oli enemmän vapautta olla ja tulla vähän kainaloonkin välillä, sitten kun alkoi väsyttää. V kiinnitti huomiota käsin puhallettuihin kauniisiin laseihin ja minä kertoilin V:lle pieniä tarinapätkiä joita muistin dokumentaarista; tarinaa muotoilun takana.

Makumaailma oli hyvin suomalainen, pehmeä, herkkä ja tietysti myös kermainen ja voisen aromaattinen olematta varsinaisesti raskas. Viinit oli valittu käsittämättömällä pieteetillä ja vaikka hyviä viinipaketteja olen ruuan kanssa päässyt kokemaan, tämä lukeutuu taatusti yhteen parhaista sovituksista. Erinomaisia valintoja. Eksotiikkaa ja voimakkaita makuja suomalaisen on ehkä turha mennä Finnjävelistä etsimään, mutta aitoja, todella hyvin tehtyjä, kotimaisia,  herkkiä makuja kyllä. Ja niinkin saattaa käydä, että lapsuuden inhokki herättääkin ihastusta tämän toteutuksen myötä; jos arvata pitäisi, niin näin voisi käydä vaikkapa kesäkeiton, hillosipulin ja verimakkaran osalta.

Sienipuuro oli hyvää ja karjalanpiirakka yllätti autenttisuudellaan. Myönnän auliisti olleeni vähän skeptinen aranchinilta näyttävän pallon osalta. Onneksi olin väärässä ja se oli herkkua.

Halpahan Finnjävelin 10 ruuan menu ei ole, 104e per pää ruuista plus viinit päälle (joista saatavana kaksi eri pakettia), mutta hintataso on lähtökohtaisesti sama kuin esimerkiksi ravintola Olossa; Olon Matka - menu maksaa 109eur per pää. Lapsen mukaan ottaville perheille tiedoksi, että ainakin jo viisivuotiaan lapsen illalliskortti on samanhintainen kuin aikuisen. Tarjoilija kyllä totesi, että lapselle voidaan tehdä pyynnöstä myös vaikka vain perunaa ja kalaa jos niin toivotaan. Me käymme näin hienoissa paikoissa perheen kanssa ehkä kerran tai pari vuodessa, joten katsomme, että myös lapsi saa kokea maut meidän kanssamme. Vaikka makumaailma ihastuttaa kokemukseni mukaan myös nuorempaa ruokailijaa, voi illallisen kokonaiskustannus olla monelle perheelle liikaa. Kannattanee muuten kysyä voiko lapselle ottaa vaikka sen 7 ruokaa (85 eur), rytmitettynä 10 ruuan kanssa samoihin aikoihin. Ainakin I täyttyi karjalanpiirakan kohdalla, niin että lopussa olleet silli ja verimakkara jäivät häneltä välistä. Jälkiruokaa pikkumies taas närkki lautaseltani ja saattoipa olla hieman katumapäällä että ei alunperin halunnut enää omaa annosta (koska se oli taivaallista).

Mutta miksi kukaan Suomalainen haluaa maksaa perinneruuasta tuollaista hintaa? No, ainakin itse halusin päästä ehdottomasti näkemään, kun joku tosissaan tekee kunniaa paitsi suomalaiselle raaka-aineelle, myös ruokakulttuurille ja makumaailmalle. Kun nyt tulee ruuasta itsekin kirjoitettua ja vedettyä niin paljon kokkaukseensa vaikutteita maailmalta niin halusin nähdä myös, millaiset ovat meidän oma makumaailmamme juuret ja perusta tuotuna esiin modernina menuna. Ja kyllähän se kiinnosti miten viimeisen päälle uusin tekniikka puhuu näissä kovin kurinalaisissa, perinteisissä ruokalajeissa. Ja olihan se elämys; kaikki oli tuttua, mutta jollain tapaa turboahdetun täydellisen herkkää ja ... hyvää. ;)

Verimakkaraa, punajuurta ja herukkaa. Lihaliemivaahtoa koko homman päällä.

Oikeastaan vain kaksi kertaa koko kymmenen ruokalajin menun aikana kävi mielessä että jotain olisi ehkä voinut olla tippa tai pari vähemmän tai enemmän. Se on tosi vähän, kun elementtejä on varmasti lähemmäs parisataa. Eikä tässäkään ollut kyse siitä etteikö se olisi ollut hyvää, enemmänkin preferenssistä. Upean, lihahyytelömäiseksi kypsennetyn Kaartilan perinnepossunkylkirullan kanssa tarjottiin herkullisia sipsejä, possun päälle oli lorautettu tilkka hyvää öljyä ja annoksesta löytyi myös raikasta hölskytyskurkun tyyppistä kurkkua. Muuta en olisi siihen tarvinnutkaan, mutta mukana oli vielä palsternakkapyrettä ja muistaakseni perunahelmiä, miedon makuisia kaikki, mutta eivät oikeastaan antaneen annokseen mitään lisää. Mutta lienee makuasia. Verimakkaran kanssa taas sitä ihanaa herukkahilloa olisi voinut vähän santsatakin, eikä minua olisi haitannut pari kokonaista hillottua marjaakaan sen seassa. Hillo kun oli erinomainen pari voissa pinnastaan rapsakaksi paistetulle ja silti suussasulavan mehevälle verimakkaralle.

Mansikkamaito

Upeita suupaloja tuli yksi toisensa jälkeen. Mieleenpainuvimpia niistä itselleni olivat: alkupalalautaselta löytynyt kepeä, uppopaistettu perunahelmikeksi jonka päällä oli perunasosepisaroita, siian mätiä ja tilliä, aloituksessa ollut sashimihenkinen kalakeitto, paahdettu lanttu ja sen kanssa tarjottu bitterinen, hieman kuivattu ja marinoitu luumu (viinipari oli myös lostava ruualle!), talon oma voi ja piimä, sienipuuro, se karjalanpiirakka (oikeasti oli hyvää), lämpimän savusillin kanssa tarjottu elämäni paras hillosipuli (kyllä, siitäkin saa hyvää!)  ja koko setin huipennukseksi tarjottu mustikkarättänä.

Mustikkarättänä. Kaunis kuin koru ja superherkkua.

Se rättänä on yksi kauneimpia näkemiäni jälkiruokia. En ole koskaan aiemmin syönyt mustikkarättänää enkä yhtään tiennyt edes mitä odottaa; jotenkin silmissä välähti ruiskuoreen tehty galettemainen mustikkapiiras jollain tavalla tulkittuna. Niinpä jälkiruuan ultramoderni ja mielikuvituksellinen ulkonäkö oli täysi yllätys. Se oli niin kaunis graafisine muotoineen, herkän lilan eri sävyjen vaihteluineen ja muutamien selvästi molekyyligastronomisten elementtien täydentäessä kokonaisuutta.  Autenttisuuteen en pohojalaisena pysty siis ottamaan kantaa mutta järjettömän hyvää se oli. Kardemummaa ja mustikkaa piiraana, mustikkaparfait, tuoretta mustikkaa, mustikkaa marenkina ja herkullinen pieni jäätelö. Siinä oli kaikkea, mitä toivoa saattaa. Ja se mustikkaparfaitin rakenne, kertakaikkiaan upea.

Menenkö uudelleen? Ehkä, jos menu uudistuu jollain mielenkiintoisella tavalla. Perinneruoka konseptina kuitenkin rajoittaa myös sitä, mitä lautaselle voi laittaa. Uskon, että rajattu aukioloaika on tässäkin mielessä fiksu liike; rajummat ideat voi jättää mahdollisen jatkoprojektin asiaksi. Finnjävel on tribuutti suomalaiselle perinneruualle ja tarpeellinen nimenomaan suomalaisen ruokakultuurin esillenostajana. Menu vie illallista nauttivan laidunten reunoille, mummon leivinuunin lämpöön, mustikkametsiin ja tunturipuroille. Se on perinneruuan moderni taidonnäyte, jossa makujen akuperäistä luonnetta varjellen ruuasta on tehty moderni tulkinta. Kova juttu, tällainen ravintolaprojekti Suomessa.  
 

Murun klassikot; ensivisiitillä Murussa (... ja viisi vuotta on "pitänyt"...)

Minulle ravintolassa käyminen on ensisijaisesti sosiaalinen tapahtuma. Tietysti menen ravintolaan välillä myös yllätettäväksi, hemmoteltavaksi ja toisinaan myös vain hyvin ruokittavaksi mutta täydellinen ravintolakäynti sisältää varmaan vähäsen näistä kaikista asioista; lopullinen paikan valinta ja ennakko-odotukset sitten osaltaan myös sanelevat millainen kokemuksesta lopulta muodostui. Ravintolakokemus kun syntyy nimenomaan asiakkaan odotusten, koetun palvelun ja ravintolan näkemyksen kohtaamisesta harmonisella tavalla. 

Muru on maineeltaan mutkaton ja kotoinen paikka. Se on paikka, jossa hyvä; ehkä jopa vähän fiiniin kallellaan oleva bistroruoka kohtaa lämpimän ja välittömän palvelun. Paikassa on käsintehdyn ruuan leima; rustiikkisistakin raaka-aineista loihditaan kunkin keittäjän näköistä ruokaa, kuitenkin korttelikuppilan tyyliin sopivassa hengessä. Vaikkei ruualla kikkaillakaan, olen ymmärtänyt että Murussa voi viettää mukavan hetken, tulla huomioiduksi sopivasti ja lähteä kotiin tyytyväisenä ja vatsa pullollaan.

Viisivuotias muru oli kerännyt brunssin menuun kaikki klassikot; onnistunut menu.

Murusta on oltu pidempään jotenkin hiljaa, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä kaikki on vain hyvin; vakiasiakkaat täyttävät pöydät varauksillaan eikä ole tarvetta rummuttaa enempiä. Ainakin se puoltaisi tätä totuutta, että muutaman kerran olen extempore koittanut saada pöytää arkena ja vetänyt lyhyen korren.

Mutta lopulta siinä kävi niin että kun bongasin netistä "Murun klassikot - viisi vuotta murua" - juhlabrunssin mainoksen, kaappasin Mintun mukaan:"Mennäänks?"- "Mennään!", soitin pöytävarauksen ja ilmoitin V:lle tapahtuneen. Sitten lähinnä ristin käteni ja esitin hartaita toiveita yläkertaan ettei mikään pöpö pilaa suunnitelmia. Vaikken yhtään tiennyt mitä odottaa, pistin luottamukseni siihen että Murun parhaat annokset tarjoaisi minulle parhaan mahdollisen tilaisuuden päästä maistamaan niitä parhaita Muruja juuri niinkuin on tarkoitetukin; yhdessä perheen ja rakkaiden ystävien kanssa rennossa ja mukavassa ilmapiirissä. Ja tiedättekö mitä? Niin juuri se menikin.

Brunssi tarjoiltiin suoraan annoksina pöytiin, joten jokainen annos oli ihan oikeasti ravintolatasoinen. Ihan parhautta, juuri jotain tämmöistä toivonkin. Ilokseni havaitsin, että vaikka brunssi oli koottu ravintolan parhaista ja pelkäsin vähän etukäteen menun kokoa, se oli mietitty myös annoskokojen osalta toimivaksi kokonaisuudeksi. Ruokaa oli tarpeeksi, muttei sillätavoin liikaa, että kaikkea ei olisi jaksanut syödä. Mutta asiaan; millainen se ruoka ja kokemus oli?

Alkupalalautasella oli merta ja metsää.

Menulla oli pieni alkupalalajitelma jonka kiistaton tähti oli katkarapu, jonka alla oli mustekalan musteella värjättyä aiolia. Mukana oli myös pieni, makea seesamikeksi joka sopi makuihin ihan täydellisesti. Mielestäni alkupalalautasen paras pala, vaikka pieni ceviche olikin raikas ja hyvä, juuri sopivasti hapon kypsyttämä ja sen alta löytynyt avokadotahna oli aivan prikulleen täydellistä. Myös talon omatekoiset leikkeleet ja hyvin, hyvin maalaisranskalainen, melkein metsäinen patee olivat ihan herkullisia.

Bouillabaisse on ranskalainen klassikkokalakeitto; tässä liemi oli kuningas.

Nuori herra A julisti bouillabaissen paremmaksi kuin omani, joten lienen tämän jälkeen lähinnä jäävi kommentoimaan ;) Mutta jos nyt silti sananen tai pari. Tykkäsin hurjasti liemestä ja rouillesta; liemeä oli tehty rakakudella ja myönnän auliisti, ettei minulla useinkaan ole sellaiseen aikaa ja energiaa. Jos jotain olisin kaivannut, niin se oli ehkä vähän lisää fenkolia ja yllättäen suolaa; koska liemi oli hautunut pitkään, kasvikset olivat ihanan pehmeitä, mutta vaihtelun tai suutuntuman vuoksi olisin tykännyt että seassa olisi ollut muutama siivu vähän vähemmän keitettyä, raikkautta tuovaa fenkolia. Mutta kalat ja äyriäiset olivat täydellisesti keitettyjä ja ihana, silkkinen rouille kruunasi keiton jota perheemme kriittisimmät makutuomarit rakastivat.

Karetta ja kylkirullaa, du puy - linssejä ja erinomainen punaviinikastike joka sai miettimään kastikkeiden teon opettelua.

Lammas oli minusta suolaisten paras annos. Se, oliko se parempaa kuin täydellinen suklaafondant onkin sitten vaikea kysymys johon en edes yritä vastata vaan saatte puolestani mennä itse Muruun arvioimaan. Molemmat olivat jumalaisia.

Kylkirulla valloitti aikuisten sydämet, I taas söi lehtikaalia, linssejä ja karetta suurella halulla. Mitään näistä en ihmettele; linssit olivat erinomaisia, suolat ja hapot oli kaikessa kohdallaan. Kylki maistui syvälle, pitkään hautuneelle ja paahtuneelle ollen silti täydellisen suussasulavaa ja mehukasta. Kare oli paistettu täydellisesti ja oli upean mureaa. Ehkä minuun kuitenkin teki vaikutuksen tuo punaviinikastike. Lienee yksi parhaista maistamistani. Juuri sopivasti happoa, syvyyttä ja jotain erityistä marjaisuutta jota löytyi kevyen tammen ohella. Ihan nappisuoritus; ei yhtään liian raskas eikä yhtään liian hapokas eikä suolainen. Ihan täydellinen soosi, poijaat.

Jos nyt jotain tästä teemabrunssista pitäisi nillittää, niin se oli ehkä aavistuksen päälle painava kiire. Aikaa ruokailuun oli varattu n. 1,5h. Ymmärrän kyllä hyvin miksi; varmasti vain yhtenä päivänä tarjoiltavan teemabrunssin osallistujamäärä haluttiin maksimoida kahdella kattauksella ja ravintolassa on rajallinen määrä asiakaspaikkoja. Ja vaikken ole mikään lasiin sylkijä, joka kaadosta viiniä jäi yli kun en ehtinyt juoda sitä loppuun ennen uuden kierroksen alkua vaikka lampaan punaviinillä otimme V:n kanssa puoliksi yhden kaadon. Kiireessä tarjoilija myös unohti kysyä onko nelivuotias valmis ruokansa kanssa, minkä johdosta I:lle jäi kirjaimellisesti luu käteen. ;) Eihän tuo nyt nälkäiseksi katkarapujen, kalojen ja keiton jälkeen jäänyt, mutta nuorimies rakasti lammasta enkä rehellisesti sanoen tiedä ehtikö I napata leikkaamani kareen palan lautaselta suuhunsa ennenkuin astia korjattiin pois. Nuorimies kun oli puhelinpelin maailmoissa kareen luuta kalutessaan.

Lämmin suklaafondant oli täydellinen herkku suolakaramellijäätelön kaveriksi.

Mutta jos vatsaan nyt joku tila olisi jollekin jäänyt, niin se kyllä valettiin täyteen sulaa suklaata. Suklaafondant oli aivan täydellisen valuva sisältä. Maut olivat täyteläiset, tumma suklaa laadukasta ja sokeria oli käytetty kuitenkin sen verran että tummakaan suklaa ei ollut yhtään kitkerää. Ihanat karamellirakeet ja suolakaramellijäätelö vielä niittasivat koko annokselle arvosanaksi 10+. Söin kaikki.

Nelivuotias I on juuri niin aito kuin nyt nelivuotias vaan voi olla, ihanan välitön ja toistaiseksi vielä jokseenkin pelotonkin. Sellaisena sinisilmäinen pellavapää on kyllä varsinainen sydäntenmurskaaja. Olisittepa nähneet eräänkin rouvan ilmeen ravintolan veskissä kun I huokaisi autuaana että "Äiti, tänne ravintolaan haluan tulla uudelleenkin!". Siinä suosikkiannoksesta mielipiteitä vaihtaessa kävi ilmi, että rova oli samaa mieltä kanssamme lammasannoksen erinomaisuudesta.

Selvästi I tykkää klassisista ravintoloista, sillä vain kerran aiemmin nuorimies on huikaillut samaan tapaan ja se oli Suomen Turussa, viime kesänä. Vielä lähtiessä I sanoi että haluaisin kiittää hyvästä ruuasta ja vihjaisin, että jos menet keittiön ovelle huikkaamaan kiitokset, niin varmasti keittiö ilahtuu. Niin myös kävi; I heläytti "kiitos hyvästä ruuasta" keittiöön kuuluvalla äänellä ja sai kaksi "ole hyvä" vastausta jostain valkoisen kaakelikäytävän uumenista. Äiti ei kehdannut mennä huikkimaan, mutta samoissa ajatuksissa olin; ja kiitos vain hyvästä ruuasta minunkin puolestani.

Ja kyllä; seuraavan visiitin en anna odottaa itseään viittä vuotta. Muru on kotoisalla tavalla mukava ravintola, jonka turvallinen, kotoisa ja laadukas ruoka vetoaa minuun. Siitä maistaa, että se on tehty rakkaudella ja huolella. Finediningille jännittävine yksityiskohtineen ja tarinallisine kaarineen on oma paikkansa, mutta hyvää bistroruokaa mukavassa seurassa ei vaan voi olla rakastamatta.

Parhaimmillaan mutkaton, mutta herkullinen bistroruoka ei varasta pääosaa illalta vaan luo mukavat olosuhteet yhdessä nautiskelulle, tuottaa mielihyvää ja jättää mielen hyrisemään tyytyväisyyttään.  Aivan kuin toinen olohuone, mutta ilman kaikkea raadantaa keittiössä. Oikein kiva mutta hyvä. Tykkään.

Ja juuri näistä syistä uskon, että tuo 15.2. tulossa oleva Timo Lassyn konsertti murussa on Jazzista pitäville ihan erinomainen setti; loistotapa ottaa yhteistä aikaa ystävien kanssa. 

Kiitokset vielä hyvin onnistuneesta brunssista, toivottavasti pääsemme pian uudelleen.

Käyty ja koettu: Murhaava illallinen

Yhteistyössä Gurmee Teatteri 

Sain jonkin aikaa sitten lehdistökutsun Gourmeeteatterin järjestämään murhaavaan illalliseen ja suurena Poirot - elokuvien fanina ilmoittauduin tietenkin näkemään ja kokemaan murhamysteeriä. Kiinnostustani ei ainakaan vähentänyt tieto, että ruokapuolesta illan aikana vastaisi Suomen parhaasta Bocuse d'Or - sijasta vastuussa oleva huippuluokan keittäjä Matti Jämsén.

Koko setti on ideana ihan loistava näin pikkujoulukauden kynnyksellä. Näytelmä on sopivan kepeällä otteella tehty, ruoka hyvää ja vaikka näytelmä on teltassa, telttaan on loihdittu uskomattoman tunnelmallinen ravintolasali joka henkii menneen ajan tunnelmaa. Lämmintäkin oli, vaikka etukäteen pelkäsin onko teltassa kylmä illalla. Ei ole, vaan ihan normaali teatterisalin lämpötila. Ainoa telttateatterin heikko puoli normiteatteriin verrattuna oli luonnollisesti kunnollisten saniteettitilojen puute. Mutta muuten ulkoapäin tavanomaisen näköisen juhlateltan sisään oli loihdittukin aivan todella yllättävä kokonaisuus.

Ruoka saapui pöytiin nopsaan, se oli hyvää ja ruuan määräkin oli passeli. Tosin runsaampiin menuihin tottuneelle setissä saattaisi olla pienen alkukeiton tai jälkkärijuuston mentävä soppi. Toisaalta, jos illalliselle tulee jostain alkudrinkin kautta tai illallisen päälle ohjelmassa on jatkoille siirtyminen, on todennäköisesti hyväkin ettei ruuasta pakkaudu vatsanpohjaan tukala ähky.

Vieraat ohjataan nauttimaan illallista lavan läheisyyteen katettuihin 5-8 hengen pyöreisiin pöytiin. Esityksen ja ruokien rytmittyessä mukavasti yhteen pöydässä pääsee pienessä porukassa aprikoimaan niin ruokaa kuin juonenkäänteitäkin. Minullakin kävi säkä, vaikken ollut mitenkään koordinoinut asiaa etukäteen ja istumajärjestykset oli päätetty järjestäjän toimesta, päädyin mukavasti ystäväni Merituulin viereen. Ja noh, arvaahan sen että me pölisime sitten ihan loputtomasti siitä ruuasta ja ihmettelimme kekseliäitä lamppuja, jotka olivat kovasti meidän molempien mieleen.

Ruoka oli luonnollisesti tosi hyvää, mutten tiedä kumpi lopulta teki suuremman vaikutuksen; ruoka vai tunnelma? Ne mustaan samettiiin verhoillut tuolit, ne katosta roikkuvat mielikuvitukselliset valaisimet pyöreiden pöytien päällä ja hilpeä puheensorina jotka ainakin itselleni antoivat sisään astuessa lupauksen Poirot'n ajan illallisravintolan tunnelmasta ja fiiliksestä olivat merkittävässä roolissa illan onnistumisessa.

Valaisimet sekä koko lavastuksen ja ravintolasalin visuaalisen ilmeen on suunnitellut Latvian kansallisteatterin lavastaja, Aigars Ozoliņš. Valaisimet on tehty käsityönä ja jokaisesta pöydästä tai pöydän päältä löytyy uniikki lamppu, joissa on yhdistelty hauskalla ja mieleenpainuvalla tavalla mm. erilaisia keittiöesineitä.

Ja vaikka sanoinkin että setti sopisi minusta hyvin firman pikkujouluun, syy ei ole hinnoittelussa. Juomat ja ruuat oli minusta hinnoiteltu varsin maltillisesti. Osa elämyksestä on kuitenkin myös siinä, että pöydässä tutustutaan toisiinsa ja mietitään kuka murhan teki ja miten (!).

Ruuan ja teatterin yhteenliitto oli minusta mutkattomalla ja rennolla tavalla hyvin onnistunut. Oli mukavaa, että kun ruoka oli tuotu, näytelmä ei juuri silloin vaatinut akuuttia huommiota vaan myös ruuasta pystyi nauttimaan rauhassa ja näytelmä jatkui juuri kun ruoka oli lautasilta kadonnut. Näytelmä on tyylilajiltaan komedian ja farssin välimaastossa, joten absurdeiltakaan tilanteilta ei vältytä juonen pulppuillessa orgaanisesti eteenpäin. 

Menuja on syksyn aikana tarjolla kaksi; Jämsénin lisäksi ruokateatterin näyttämölle astuu marraskuun näytöksissä Michelintähtikokki Jouni Toivanen, toinen rohkeasti itsensä likoon laittava ja erilaisiin projekteihin innolla heittäytyvä kotimaisen ja villiruuan taituri. Jounin menun näet täältä; se on tietysti vähän erilainen kuin maistelemamme Matin menu, mutta sitä silmäillessä huomaa kyllä, että myös siinä on selvästi haettu näytelmää tukevaa draamallista kaarta. Yksi elämyksen hauskoja pohdinnan aiheita ainakin itselleni olikin, miten sofistikoituneesta ja Jämsénin näköisestä herkästä ja lyyrisestä alkuruuasta ja näytelmäasetelmasta päästiin toisessa näytöksessä sopivasti rouheaan pääruokaan. Kun lavalla tilanne kehkeytyi rujolla tavalla kiusalliseksi, lautasella katseen vangitsi yhtäläisesti rujon näköiseksi jätetty mutta todella herkullinen juuriselleri joka väistämättä assosioitui  edessämme tapahtuneeseen murhaan. Kulinaristisesti hauska ja kekseliäs oli myös ylikypsä possu, joka oli napakkuudessaan mukavaa vaihtelua nyt jo niin moneen kertaan nähdylle nyhtöpossulle. Possu oli selvästi ylikypsää, mutta pinta oli paahtunut ja tekstuuri mukavan lohkeava, mikä toi vastapainoa lautasen pehmeille ja raikkaan hapokkaillekin elementeille. Oikein mukava annos.

Ja vaikken aiokaan pilata nyt näytelmän juonta teille, meitä kulinaaribloggaajia nauratti tavattomasti kun Merituuli supatti korvaani jotta Hermes Mansun näyttelijä näyttää ihan Pekka Terävältä. Tosiaankin! :) Siinä olisikin ollut aika kova vieraileva tähti! 

Jälkiruuan tähtikombo oli hauska yhdistelmä puolukkaa ja maapähkinäcrumblea. Jollain tavalla annokseen kuuluva raikas puolukkamousse oli tosi retro ja toi mieleen lapsuuskodin äidin vispipuuroineen. Sen kanssa tarjottu jätskipallo oli pyöritetty maapähkinäjauheessa ja setti oli raikas, ilmeikäs, moderneista lisistä huolimatta hyvin suomalainen ja makeaa oli juuri sopivasti.

Näytelmä poukkoilee lavan ja salin välillä hieman yleisöäkin osallistaen, mutta pelko pois - tällaiset itseni kaltaiset hieman liiallisesta interaktiivisuudesta kiusaantuvat yksilöt eivät joudu kohtuuttoman suureen vaaraan näytelmän taholta. Jos ette ole vielä keksineet firman tai kaveriporukan pikkkujouluihin ohjelmaa, nopeimmat ja onnekkaimmat saattavat löytää paikan murhaavalta illalliselta, vaikka lippuja onkin ymmärtääkseni myyty jo paljon.

Matin menujen aikaan illallisteltta oli pystytetty rautatientorille, josta illallisen päätteeksi lähdimme Merituulin kanssa yhdelle ja vessaan Steam Hellsinkiin, joka teki tämmöiseen harvoin keskustassa käyvään espoolaismammaan suuren vaikutuksen. Ihana Steam Punk - henkinen ginibaari, oli kuin suunniteltu jatkumo hieman retrolle näytelmälle. Ja kyllä, tänne aion palata vielä uudelleen jonain kauniina päivänä.

Kiitokset vielä illallisesta koko Gourmee Teatterin väelle ja Matti Jämsénille jonka kokkauksia on aina ilo päästä maistamaan.

Murhaavan illallisen tarjosi Gourmee Teatteri. 

Ruokamatkalla Turussa eli tuuliajolla ja lomalla. :)

"Äiti, minä tykkään Turusta!" huokaisi I Smörin pöydässä syötyään hyvän illallisen. Pikkumies oli selvästi päässyt "kulinaristiseksikin pääkaupungiksi" kutsutun, joen halkoman kesäkaupungin makuun ihan kunnolla.

Smörissä saimme auringonkukansiemenpraliinista tehtyä jäätelöä. Nam. 

Laskeuduimme Turkuun tiistai-iltana, jonkinlaisen äidin extempore- päätöksen seurauksena. Olimme juuri viettäneet pohjanmaalla puuhakkaan vajaan viikon, mummun ja paapan sekä isomummun luona Isojoella. Ja sitten olimme ajaneet monta tuntia Isojoen suunnasta Turkuun, I:n nukkuessa suurimman osan matkasta. 

Me olemme I:n kanssa lomalla. Oikeastaan tarina menee niin, että I:n ihana perhepäivähoitaja jäi eläkkeelle kesäkuun lopussa ja uusi hoitopaikka päiväkodissa on edessä vasta elokuun puolessa välissä. Niinpä minä otin vähän hoitovapaata ja kesälomat putkeen ja vietän I:n kanssa pitkän kesän. V on vielä töissä ensi viikon puoleen väliin ja ajattelin että ennen yhteistä lomaa lähdetään sukuloimaan. Ja sillä reissulla sain vielä päähäni, että pistäydytään Turussa, kun ei oikein koskaan ole ollut aikaa käydä ja tiedän että paikallinen ravintolaskene on käymisen arvoinen. :)  Olen toki pistäytynyt Turussa muutaman kerran, mutten ole oikeastaan viipynyt kuin pikaisen päiväretken verran kauppailemassa ohikulkiessa. Nyt kun kerrankin on aikaa, soitin V:lle ja kysyin voisiko hän klikata meille jonkin yöpaikan Turkuun kesädiileillä; ollaan yksi yö tai ehkä kaksi. Katsotaan miten alituiseen paikanvaihtoon vähän kyllästynyt ja jo koti-ikävääkin poteva I sopeutuu hotelliin. 

Kivilinna on sisustettu modernilla valkoisella, neutraali mutta erinomaisessa kunnossa ja vanha talo luo fiilistä.
Sijainti on mainio Kupittaan seikkailupuiston ja joenrannan ravintoloiden välissä. 

Ja V ylitti itsensä. Hän bongasi yleensä liikemiesten suosimasta Forenomin Kivilinnasta hyvän kesädiilin ja saimme Turkuun oman kaksion leveillä ikkunalaudoilla, täydellä keittiöllä ja pesukoneella(!). Näistä etenkin jälkimmäisen arvoa ei osaa kuvitella kuin reissussa rähjääntynyt kesälomalainen jonka vaatteet ovat pääosin jo kassissa "pyykki". Noita huoneistohotelleja kannattaa bongailla näin loma-aikaan.  Kun firmoilla ei ole tarvetta, hinnoista voi lähteä hyvinkin puolet pois. 

Ja yllätyksekseni kun I näki äidin pesevän pyykkiä, häntä nauratti ja arkisen puuhan innoittamana I totesi samantien että "Äiti, tämä on meidän kotimme nyt vaihteeksi! Minä haluan olla täällä kaksi yötä!". Äitiäkin hymyilytti siinä vaiheessa ja morsetin V:lle että klikkaa vaan se toinenkin yö, Ä & I hyväksyy majapaikan. ;)

Tintå oli sisustukseltaan kepeän romanttinen ja ripauksen rustiikkinen. Oikein viihtyisä. 

Ravintolasuosituksia huhuilin kokeneemmilta Turun kävijöiltä ihan vaan proosallisesti FB-seinälläni isomummun kukkapenkkien kohennuksen välissä ja sain ihan pätevänoloisen listan; Mami, Tintå, Smör, Ludu ja tietenkin Kaskis, joka vaan on valitettavasti juuri nyt kesälomilla. Ja Kaskikseen pitäisi muutenkin tehdä varaus vähän aiemmin, eikä vasta siinä kohti Turkua ajaessa. :) Mutta meidän kävi silti ihan erinomaisesti ja saimme Turussa hyvää ruokaa! 

Lapsille saa pienemmän annoksen listalta. Kebakkoja on alkupalakokoisessa annoksessa kaksi; kiva jaettava makupala. 

Ensimmäisen illan ruokapaikaksi valikoitui Smör, lounaalla kävimme Tintåssa ja eiliseksi illaksi onnistuin varaamaan vielä pöydän Mamista. 

Mamissa on kaksi salia ennen keittiötä; iso ja pieni. Kannattaa tehdä pöytävaraus etukäteen vaikka kahdelle näemmä saa vielä tuurilla pöydän samana päivänä. 

Etenkin se Smörin keikka jäi I:n mieleen. Hän oli niin onnellinen saadessaan eteensä hyvää lammasta ja upeaa, voissa paistettua kalaa että pikkumies söi melkein kaiken, malttoi laittaa puhelimenkin sivuun ruokailun ajaksi ja lauleskeli hieman onnellisena istuskellessaan. Pienet päiväunetkin varmaan auttoivat, että illalliseen jaksoi keskittyä kunnolla. Äidinkin mielestä ruoka oli erinomaista, palvelu ystävällistä ja mökkeilyn & isomummun auttelun jälkeen tuntui käsittämättömän ihanalta istua valmiiseen pöytään. Ja jos I olisi saanut päättää, me emme olisi muualla syöneetkään tällä reissulla. :)

"Äiti, se ravintola joka on maan alla"

Tilasin meille alkuun lammaskebakkoja jaettavaksi, pääruuat molemmille erikseen ja jälkiruuaksi vain yhden pallon paikallista erikoisuutta, auringonkukkasiemenpraliinista tehtyä jäätelöä. Koko lysti kustansi äidin viinilasillinen ja I:n omppumehu mukaan lukien n. 77 eur. 

Oli tosi hyvää - kaikki. Lammas oli jätetty roseksi sisältä juuri sopivasti, lisäkkeenä oli cole slaw jossa taisi olla vähän parsaakin siivuina ja sinappikastiketta.  Kala oli tuoretta ja herkullista ja sen alla oli monipuolisesti kesän makuja; fenkolia, kukkakaalia (sekä pyreenä että paloina), tilliä, uutta perunaa, porkkanaa ja pieniä vihreitä. Hieman harmitti, etten tajunnut sanoa että I rakastaa kukkakaalin floretteja paljon enemmän kuin perunaa; keittiö oli pilkkonut kukkakaalin tosi pieneksi lastenannokseen; mikä varmaan useimpien kohdalla on hyvä asia. No, minulla oli monta kukkakaaliflorettia ja siitä liikeni I:llekin. Ylipäätään vatsa tuli kyllä tosi täyteen ja jollei listalla olisi ollut noin mielenkiintoista jäätelöä, olisi voinut jälkiruoka jäädä syömättä. Mutta auringonkukkapraliinia nyt ei vaan voinut vastustaa. Jätskissä oli samoja kaikuja kuin Chef & Sommellierin upeassa kantarellijätskissä, mutta kepeämmin. Annoksia nyt ei sinänsä voi verrata, kun tilasin vaan yhden pallon jätskiä versus C&S:n luomus, jossa oli komponentteja vaikka muille jakaa, mutta kiva että jätsekihinkin tulee jotain hauskaa ja uutta. 

Tintån salaattibuffa oli runsas ja paikalla oli paljon paikallisia lounaalla. Myös äitejä lapsineen. 

Lounaspaikaksi valikoitui pienen arpomisen jälkeen Tintå. He myyvät lounaalla Pizzaa ja salaattibuffaa keitolla tai ilman. Tänään runsaan salaattibuffan parina oli mustajuurikeittoa. Oli ihan perushyvää, helppoa ja jos tässä vielä kesälomalla Turkuun eksyttäisiin, Tintån illallinen vähän houkuttaisi. Erityiskiitos salaattipöydän kanakuutiosta, ne oli maustettu jotenkin tosi hyvin. Leipä oli tuoretta, pavut maistuvia ja reilusti sinappinen perunasalaatti oli minun makuuni. Kakkutiski näytti myös hyvälle. :) 

Mamin tartar oli äidin mielestä ihan ihanaa, I ei (yllätys yllätys) innostunut pienestä chilistä, jota lihassa oli. 

Mamin lista näyttikin jo tosi hyvälle. Koska olimme kuitenkin syöneet tällä reissulla jo kaloja, keittoa ja jätskiä, valitsin listalta meille jaettavaksi härkätartarin, pääruuaksi ankkaa kahdella tavalla ja jälkiruuaksi vadelmakääretorttua. 

Jos minun pitäisi valita illallisista parempi, se olisi vaikeaa. Mamin tartar oli kaikkine lisukkeineen tajuttoman hyvää. Mukavasti onnistunut modernisointi klassikkoon, josta tykkään tosi paljon. Tosin, lihassa itsessään oli vähän chiliä seassa, mitä en tajunnut annosta tilatessani. Niinpä I totesi ensimmäisen suupalan jälkeen että poppaa on, ja päätyi syömään leipää. Lisäksi koko päivän kävelyjen ja seikkailupuistoriehumisten jälkeen I oli aika väsynyt. Vaikka olimme illallisella jo 17:30, I ei oikein jaksanut keskittyä vaan räpelsi krokotiilikylpypeliään vähän liiankin kanssa. 

Ankka kuitenkin lopulta maistui myös I:lle. Ankkaa kahdella tavalla oli minusta ihan erinomainen annos. Muistatteko kun joskus mietin blogissa että Tapiolassa olevan Kylä ravintolan ankkaa ja kurpitsaa - annos minusta kaipasi jotain? No, Mamin ankkaa ja kurpitsaa oli ihan täysosuma. Annosta voisi osoitella ja huikkia että "Tätä mää niinku tarkotin (!)" ;) 

Hieman mausteinen kurpitsapyree sopi tajuttoman hyvin herkullisuutta uhkuvan prässätyn ankan kaveriksi. Paahdetuista tomaateista tuli happoa ja tumma shalottisipulikastike helli paistettua ankanrintaa. Söin joka murun vaikka mietin, että kun lautasella on kaksi ankkaa ja pyrettä, minulle olisi kyllä riittänyt puoliska paistetusta rinnastakin, kuten lastenannoksessa. Mutta eipä ainakaan kukaan jää nälkäiseksi ja näin herkullisen annoksen syö kyllä isompanakin; etenkin kun jaoimme alkuruuan I:n kanssa. Alkupalasta ja pääruuasta äiti antaa 10 pistettä. Vaikka lautasella oli paljon kaikkea, annokset eivät olleet varsinaisesti mitään liian fiiniä piperrystä vaan sopivan rennolla kädellä tehtyjä, herkullisia ja kuitenkin huolella valmistettuja.  

Ainoa, mikä vähän oli ehkä pettymys oli upeasta ulkonäöstään huolimatta se jälkiruoka. Olisi varmaan vaan pitänyt ottaa sitä mansikoita ja poikien vaniljajätskiä mitä liitutaululla mainostettiin päivän erikoisena, mutta kun sitä jätskiä oli juuri Smörissä syöty,  I halusi jostain käsittämättömästä syystä "keksin"ja äiti oli halunnut koko päivän kakkua :) Minä kuvittelin mielessäni vadelmakääretortun ja tuoreet vadelmat suussasulavan pehmeäksi, kesää uhkuvaksi raikkaaksi jälkkäriksi jossa kääretorttu olisi suussasulavan pehmeää ja kakkumaista.

Nanna @kaikkiaitinireseptit sanoo tekevänsä parempaa, mutta ennenkuin saan maistaa sitä unelmaa niin vannon tämän nimeen. #gotlandfoodtour #ruoka #matka #kahvila

A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on May 23, 2015 at 6:17am PDT

Jos Nanna oli Gotlannissa sitä mieltä että tekee paremman unelmatortun, niin minä olen samanlaisella suurpiirteisen perheenäidin vankkumattomalla itseluottamuksella taipuvainen uskomaan, että saan leipaistua paremman vadelmakääretortun. En ehkä noin siistiä ja fiiniä, mutta... Tässä pohjassa oli vähän samaa kuin Gotlannin unelmassa; se oli sitkeämpi kuin Suomalaisissa kääretortuissa yleensä. Jotenkin se suklaiseen torttuun sopi, tehden siitä sellaisen mutakakkumaisen ja etenkin kun täyte oli ihan oikeasta voista tehtyä kreemiä.  Mutta sanotaan nyt vaikka että kuvittelin Mamin tortun listaa lukiessani toisenlaiseksi. Tämmöisenä tinkimättömänä kulinaristina minun on lisäksi tavattoman vaikeaa sulattaa kasvisrasvalla jatkettua voikreemiä yhtään missään. Tuoreet vadelmat olivat toki ihania ja jätski hyvää, lautasella oleva hieman salmiakkinenkin muru ja kuivattu vadelma ihan kiva lisä. Mutta se kääretorttu ei oikein ollut makuuni.

Illallinen meiltä kahdelta jälleen yhdellä lasilla viiniä, parilla omenamehulla ja espressolla oli 78 e, joten suht samoihin vetää Smörin ja Mamin osalta. Ja koska annokset ovat molemmissa ravintoloissa niin runsaita, tuommoisen pienen lapsen kanssa suosittelen jakamaan alkupalan ja jälkiruuan.  Kiva että se onnistuu.

Joka tapauksessa Mami ja Smör molemmat jäivät mieleen paikkoina jonne menisin tosi, tosi mielelläni uudelleen. Molemmissa oli roppakaupalla tunnelmaa; Smör jäi mieleen ehkä enemmän skandinaavisena Mami taas rohkeana makujen yhdistelijänä joka osaa lajinsa. Molemmissa paikoissa oli lisäksi ihan täysi meno päällä illallisaikaan kesäisenä arki-iltana ja Smörissä taisi meidän lisäksemme olla pari muutakin lapsiperhettä.

Vaikka olikin aika sateista, meillä oli mukava reissu Turussa. Tänään olisi tarkoitus sitten katsoa jos tuulet veisivät meidät saariston suuntaan - mutta katsotaan mihin täsä matkalla vielä ehditään; ehkä torille ja vielä pieni kiepaus Naantaliin, jos tuulet suovat... ? ;) 

Pjazzan pizza ja Jazzjamit

Yhteistyössä ravintola Pjazza

Sain kutsun hiljattain Helsingin keskustaan avattuun italialaiseen ravintolaan nimeltä Pjazza. Ja suurena Jazzin ja Italiaruuan ystävänä tietysti ilmoittauduin illalliselle. Ajattelin että kirjoitan jutun nyt, kesäloman kynnyksellä, koska kokemuksena Pjazza mielestäni suorastaan huutaa kesäiltaa ystävien kesken jonka voi kuluttaa pizzan ja Jazzin merkeissä. Mukaan pyytämäni Minttukin totesi, että tästä tulee meidän uusi italialainen olohuoneemme Helsingissä. Kieltämättä, jos asuisin yhtään lähempänä keskustaa saattaisin kärrätä perheeni Pjazzaan pizzalle juuri silloin kun jääkaapissa on noin lamppu eikä kokkaus yhtään napeksi.

Pjazzassa on nimittäin ihan erinomainen perunapizza, jonka päällä paistunut pancetta maistuu prikulleen samalle, kuin Falornilta Chiantista ostamani herkkä, yrttinen pancetta. 

Herkkää, herkullista ja reiluina annoksina. Tuoreen tryffelin puuttuessa burratalle oli ripoteltu tryffeliöljyä. Munakoiso oli hyvin kypsennetty ja pysyi juuri kasassa, mutta oli ihanaa. Rapsakkaa juustoa annoksen pinnalta jäin vähän kaipaamaan.

Pjazzan idea oli minusta ihan erinomainen. Paikka on mutkaton, olohuonemainen ravintola, jonka pitkien pöytien päässä on esiintytmislava, jonne tiistaisin ja keskiviikkoisin klo 8 jälkeen nousee muusikoita soittelemaan Jazzia. Lisäksi musiikkia on myös sunnuntaisin kun Pjazzassa tarjoillaan puskaradion kehumaa brunssia.  Jazzin ystävänä ilmoitin tietysti heti, että tulisin mielellään jonain päivänä kun muusikot ovat paikalla. Ja niinpä menimme Pjazzaan eräänä keväisenä tiistaina.

Nuoret muusikot jammailivat lavalla ja ravintola oli täynnä elämää.

Tiistai on jammailupäivä; silloin paikalla oli sibiksen oppilaita soittelemassa ja improvisoimassa. Paikka oli täynnä; nuoria, pariskuntia, perheitä ja muusikkoja. Toisaalla keikalla ollut ja syömään tullut muusikko veti extempore - esityksen ennen ruokailua. Menoa ja meininkiä riitti. Kuulemma keskiviikko on musiikillisesti hieman hillitympää, samoin sunnuntai - mutta tiistaisin lava on vapaa kaikenlaiselle improvisaatiolle.

Perunapizza, herkkää pancettaa, mozzarellaa ja tryffeliöljyä. Tykkäsin kovin.

Hassuna sattumana viereiseen pöytään istui vielä tuttuja; Fannin ja Kanelin Tiina oli miehineen tullut myös pizzalle; he eivät olleet paikalla ensimmäistä kertaa enkä kyllä ihmettele. Myös naapuripöydästä löytynyt perunapizza oli kyllä sairaan hyvää.  Kannattaa muuten pyytää henkilökunnalta juomasuositus pizzan kanssa; ainakin meille suositellut juomat sopivat ruokien kanssa yhteen erinomaisesti.

Sisustuksessa ja terassilla näkyy simppeli, italialaisenkin keveä yleisilme

 Salipäällikkö kertoi että ravintolan takana on italialaiset omistajat jotka ovat tuoneet kokit mukanaan kotikonnuilta. Minusta se näkyi kyllä hienosti sellaisena herkkänä italialaisena makulinjana menun läpi.

Pasta tehdään itse ja keitetään tilauksesta al denteksi.

Munakoisovuoka oli herkkää ja mozzarellaista, burrata tuoretta. Pancetan herkkä yrttisyys jatkoi pizzassa makulinjaa voimistaen sitä vähitellen. Ruuissa oli selvästi punainen lanka, vaikka kepeä linja maustamisessa saattaa joidenkin ruokalajien kohdalla jakaa mielipiteitä. Vaikka pizza olikin napakymppi, munakoiso-mozzarellavuuan intohimoisena ystävänä olisin ehkä tykännyt jos pinnassa olisi ollut hieman kullanväriseksi paahtunuttakin juustoa. Minttu taas oli yllättynyt että villisikapasta ei ollutkaan picante. Mutta silloin ne eivät tietysti olisi olleet samat ruuat enää. Kuten listassa sanotaankin:"No fusion, no heavy sauces…deliciously tasty yet straightforward." Ja juuri niin se olikin. Laadukkaasti tehty, hyvin keitetty pasta ja oman linjan mukainen kokonaisuus.

Klassikkojälkiruuat olivat hyviä.

Cantucinit olivat myös selvästi kotitekoisia - minäkin maistoin yhden ja se oli herkullista. Juuri sopiva, pieni annos jälkiruuaksi pizzn tai pastan jälkeen.

Tiramisu tarjottiin rennosti purkista.

Ja tiramisu; tykkäsin. Se oli kermaista ja pehmeää. Vaikka olin i-han täynnä, söin koko misun viimeistä murua myöten. Jotain sekin kertoo. ;)

Minusta Pjazza on hauskan muuntuva ja mukavan autenttinen ravintola. Ihan parhaimmillaan semmoisen rennon illan viettämiseen; Jazziltoina kavereiden ja hiljaisempana perheen kanssa. Ja tosiaan, puskaradio kuiskii hyvää myös brunssista, luulen että se täytyy tyypata kun tulee sopiva sunnuntai.

Kiitokset kutsusta Pjazzan väelle, toivotaan että paikka on joka tiistai yhtä täynnä kuin tuona keväisenä iltana.

Illan tarjosi Pjazza.