Kaniinia dijonnissa eli paluu ranskan maaseudulle

Kun kävin kiinni Sellon kylmätiskissä lepäilevään vakuumikaniin en tiennyt onko se kania vai jänistä - enkä kyllä olisi edes tajunnut että niissä mitään eroa on ennenkuin asiaa minulta kysyttiin. Se taisi mennä niin, että V soitti enonsa vaimolle ja kysyi miten hänen lapsuudesaan valmistettua Dijonilla maustettua jänistä oikein tehtiinkään. Tässä vaiheessa puhelimen toisesta päästä juttu katkaistiin lyhyeen ja palattiin pari askelta taaksepäin: "oletko nyt ihan varma, että se eläin, mikä teillä on, on jänistä?"

No eihän siitä tietenkään varmoja oltu ja minä sinkosin jääkaapille tavaamaan että "lapin" siinä paketissa lukee. "Niin, se on kaniinia sitten" puhelimesta kerrottiin. Tekemällä oppii, sanotaan ja niinhän siinä kävi että mekin sivistyimme:  "Kaniini on vähän kuin kanaa, yksinkertaistaen voisi sanoa, että melkein mikä tahansa kanaresepti sopii kyllä kanille. Jänis taas on riistaisempaa ja tummempaa."

Ja sitten V leikkeli kanin sopiviin annospaloihin; yhdestä pupusta tuli kuusi osaa. Pään me hukkasimme ja sisäelimet otettiin talteen erikseen. Ja kun isäinpäivän kunniaksi soitimme V:n isälle hän vinkkasi, jotta sisäelimet voi ruskistaa nopeasti pannulla nakata pataan. Riitan mies taas vinkkasi, että jos lihaa on jo padassa tarpeeksi, ne voi myös pannussa paistamisen jälkeen syödä siivutettuina kuten leikkeleet leivän päällä.

Ajan säästämiseksi meillä käytettiin sekä pannua että pataa kanin ruskistamiseen, molemmat tietysti huuhdottiin viinillä lopuksi ja viini kaadettiin pataan.

Niinpä V sitten säästi elimet leikkeleiksi ja saikin niistä myöhemmin illalla hiukopalaa, sillä kahdesta kaniinista riittää kyllä evästä isolle joukolle. Etenkin, kun ne valmistetaan voissa ja kermassa, kuten tässä ohjeessa :)

Myös kokkia saatettiin huuhdella viinillä.

Ohje on siitä hauska, että kanille tehdään periranskalaiseen tyyliin marinadi voista, sinapista ja yrteistä. En ole koskaan ennen tehnytkään voipohjaista marinadia lihalle, joten mietin, miten se reagoi paistamiseen. Osoittautui, että ruskistus kesti kauan, eikä hassunmuotoisista kaninpaloista tietenkään nyt ihan kullanruskeita saatu - mutta sinänsä homma onnistuu ihan hyvin. Voi sulaa padassa ja vaikka sinappia tietysti tarttuu pataan, kani ruskistuu kumminkin kärisvällisyydellä.Toisalata, en tiedä kuinka tasaisesti kani pitää ruskistumaan saaada, kunhan nyt maun vuoksi ainakin siellä täällä on ruskeita kohtia.

Kaniinia ja dijon- tahnaa vuorotellen pöttiin.

Ruskistettu kani laitetaan sitten pataan ja kypsennetään brasing - menetelmällä vähässä nesteessä, jolloin pata täyttyy sellaisella yli 120 asteisella höyryllä ja lihasta tulee n. puolessatoista tunnissa ihan murtuvaa ja ihanaa.

Enemmän ja vähemmän ruskistettuja kaninpaloja. Varaa tarpeeksi aikaa ruskistamiseen, ettei tule näin kiire!

Tiesittekö muuten että brasing on alunperin tarkoittanut kypsennystapaa, jossa ruoka kypsennetään tulen viimeisillä kekäleillä? V oli lueskellut Modernist Cuisinea taas ja siellä kerrattiin tämän meidän suosikkimenetelmämme brasingin historiaa. Tiiviskansinen pata nostettiin kekäleiden päälle ja osa kekäleistä keottiin kannen päälle. Näin lämpöä tuli ylä- ja alapuolelta samaan aikaan. Olennaista onnistumiselle on nesteen määrän vähyys ja astian tiiviys, jotta höyrystynyt liemi ei karkaa kannen raosta. Kuulemma lähimmäs alkuperäistä pääsee kotioloissa käyttämällä uunin grillivastusta minimiteholla. Meillä se vastus ei liene säädettävä, joten uunia on ajettu n. 180 asteessa ja sekin näyttää toimivan hyvin. Tiivistämiseen Modernist cuisine antaa ihan ohjeen erityiselle taikinalle, jota voi sipaista vuuan reunoihin; paistuessaan taikina sitten turpoaa ja tiivistää padan. No, kyllä se pata tiivistyy kivasti myös kun kannen väliin laittaa arkin leivinpaperia. Tiiviys on tärkeää, ettei se vesihöyry pääse karkuuun; kuuma höyry alkaa sulattaa jänteitä ja kalvoja siinä 120 asteessa ja siksi brasing toimii. Jos liha makaa liiassa nesteessä, neste pitää lämpötilan 100 asteessa, eivätkä lihan jänteet, rustot ja kalvot pääse sulamaan. Se kirja on kyllä kiehtova, voi kun jonain päivänä olisi aikaa lukea se sarja läpi kokonaan.

Kanin paistoliemestä saadaan instant kastike lisäämällä siihen kermaa.

Mutta takaisin siihen ruokaan. Ranskalaisittain sinapissa ja voissa laitettu kani on aika heviä tavaraa; olin itse asiassa yllättynyt miten nopeasti se täytti. Yhdessäkin pikkueläimessä oli ruokaa ainakin viidelle. Ruokailtuamme 6 aikuisen ja yhden I:n voimin niiden kahden kanin jämistä olisi ruokkinut vielä ainakin kolme-neljä vierasta lisää!

Kania Dijonnissa (4-5:lle)

1 nyljetty kani
1 lasi Dijon - sinappia (n. 1,5 dl)
75g voita
nippu erilaisia yrttejä (meillä meni ainakin laakerinlehteä, sitruunatimjamia, salviaa ja persiljaa)
1 lasi valkoviiniä (eli n. 1,5 dl)
n. 1 dl kermaa (loraus kermaa sanoo alkuperäinen ohje) 
suolaa
pippuria

Lämmitä uuni 180 asteeseen.

Paloittele kani sopiviin annospaloihin. Laita sivuun sisäelimet. Sekoita yleiskoneessa voi, yrtit ja sinappi sekaisin tasaiseksi tahnaksi. Taputtele sitten sinappi-voitahna kaikkiin kaninpaloihin.

Kuumenna kasarissa tilkka öljyä ja ruskista kaninpaloja pari kerrallaan siirtäen edelliset aina sivuun. Meillä suola ja pippuri taidettiin lisätä suoraan pannulla oleviin lihanpaloihin. Voit ruskistaa myös sisäelimet mukaan pataan. Kun kaikki kanit on ruskistettu, kaada tyhjään pataan valkoviini, joka irrottaa padan pohjasta kaikki ihanat aromit, joita ruskistuksessa sinne on tarttunut. Lsiää sitten kani takaisin, tarvittaessa tiivistä kansi leivinpaperiarkilla ja laita kani uuniin n. 1,5h tai kunnes kani on ihan lohkeavaa.

Ota sitten kanit taas hetkeksi pois padasta (tai siirrä ne lämmitettyyn tarjoiluastiaan) ja kaada pataan jääneen liemen sekaan kerma. Keitä hetken, jotta kastike hieman saostuu ja tarkista suola sekä pippuri. Tarjoile kastikkeena kanien kanssa.

Hunajalla, kanelilla ja jeeralla maustettua porkkanakeittoa ja tuunattua auramurua

Minua ei kyllä yhtään hävetä käyttää sitä kaupan valmista porkkanasosetta luovasti näin joulun alla. Se on ihan mahtava apu arkeen ja sesonkituotteena kun sitä ostaa, niin eipähän ehdi kyllästyäkään. Aikaisempina vuosina olen tehnyt siitä mm. maistuvia lisäkkeitä. Jos ette ole koskaan kokeilleet yhdistää pestoa, porkkanaa ja cheddaria, niin suosittelen kokeilemaan tätä kestosuosikkiani; pestolla maustettua pornnakalaatikkoa cheddarhunnulla.

Tai tehkää keittoa, kuten minä isäinpäivänä. Keittoon saa kummasti uutta eloa, kun sen pohjaksi kuullottaa hyvän sipulikasan, laittaa mausteet siihen hetkeksi tekeytymään, nakkaa mukaan vähän jotain tuoretta ja maustaa koko komeuden kermalla ja hunajalla.

Mutta se, mikä varsinaisesti kruunasi koko keiton on aurajuusto. Ja paahdettu sipuli. Ja ne siemenet - kaikki yhdessä! Ainakin minulle porkkanakeitto auramurulla on klassikko opiskeluajoilta. Söin yhtenä opintosyksynä Tampereella edullista porkkanaa niin paljon, että ihokin oli ihan oranssi:) Ja kun se porkkanakeitto alkoi etoa keksin, että se saa ihan uuden luonteen kun pinnalle ripottaa vähän auraa. Tuo paahdettu sipuli tuli pitkästä aikaa vastaan V:n isän tarjoamassa salaatissa kesällä. Sitä voi tehdä itsekin uppopaistamalla sipulia, mutta helpommalla pääsee kun ostaa kaupasta pussin paahdettua sipulia. Se on ihan älyttömän hyvää salaateissa, perunamuusin päälle ripoteltuna ja keiton päällä. Siemenet tuovat seokseen mielenkiintoista tekstuuria ja tietysti hyvää makua.

Tämä soppa sopii paitsi alkukeitoksi myös arkiruuaksi hyvän maalaisleivän tai vaikka paahdetun ruisleivän kanssa.

Joten tästäpä kuuma soppa aseeksi kylmää ja sateista viikkoa vastaan.

Hunajalla, kanelilla ja jeeralla maustettua porkkanakeittoa ja tuunattua auramurua (n. kuudelle) 

1 banaanishalottisipuli
1 keltasipuli
1/2 lemondrop - chiliä tai muuta keltaista chiliä
tilkka öljyä
1 tl jeeraa
1/2 tl kanelia
1 kanaliemikuutio tai kasvisliemikuutio
1 kg porkkanasosetta
(lisäksi laitoin pari jämäksi vihanneslaatikkoon jäänytta porkkanaa, muttei niitä tarvita) 
n. 5 dl vettä
1 laakerinlehti
1 rkl hunajaa
2 dl kermaa
suolaa ja pippuria

Tuunattuun auramuruun
Auramurua tai puoli palaa auraa
n. 1 dl paahdettua sipulia
reilu 0,5 dl erilaisia siemeniä
(lehtipersiljasilppua)


Silppua sipulit, chili (ja tuoreet porkkanat jos käytät niitä), lorauta kattilan pohjalle tilkka öljyä ja laita mausteet siihen hetkeksi paahtumaan. Kun mausteet tuoksuvat lisää sipulit, chili (ja porkkanat). Kuullota vihanneksia öljyssä pari minuuttia ja lisää sitten kanaliemikuutio, porkkanasose ja sen veran vettä, että keiton sakeus on lähellä haluamaasi. Lisää laakerinlehti ja keitä hiljaisella tulella n. 15-20 min tai kunnes vihannekset ovat täysin pehmeitä ja laakerinlehti on antanut keittoon makua.

Sekoita keskenään murustettu aura, siemenet ja sipuli.  

Poista laakerinlehti. Soseuta sitten keitto sauvasekoittimella tasaiseksi, mausta hunajalla maun mukaan, lisää kerma ja sopivasti suolaa ja pippuria. Kuumenna uudelleen ja tarjoile tuunatun auramurun kanssa.

Rustiikkinen isäinpäivämenu mallia 2012

Vaikka isäinpäivän jälkeen iskenyt kaamea vatsapöpö kyllä nyt hieman himmentää muistoa kuulaan syksyisen isäinpäivän kepeästä ja iloisesta tunnelmasta, niin meillä oli silti tosi kiva hetki jaettavana ruokien äärellä. Oli oikeastaan aika tosi mukavaa, kun kokkasimme yhdessä I:n nukkuessa; V teki kanin ja minä kokkailin muut jutut siihen ympärille. Vaikka kakku meinasi aiheuttaa ahdistuksen, niin muiden ruokien helppous häivytti kirpaisevan muiston palaneista pekaaneista ja jopa siinä kokatessa oli ihan juhlafiilis.

Olin ajatellut illan teeman varsin maanläheiseksi koska löysin Sellon Citymarketista kaniinia, josta arvelin V:n ilahtuvan. Olin itse asiassa niin varma V:n ilahtumisesta, että ostin samalla kertaa kaksi kania.  Koska ne olivat vakuumissa tuumailin, että toisen voi laittaa pakkaseen, jos emme tarvitsekaan molempia nyt. Pieni soittelukierros kuitenkin keräsi joukon lounasvieraita isäinpäiväpöytäämme ja molemmat kanit päätyivät pataan.

Ikinä en ollut itse kaniinia laittanut ja syönytkin varmaan vain pari kertaa. V:n isä laittoi kanista joskus herkkuruokaa Espanjassa ja siltä suunnalta näkyivät nämäkin pitkäkoivet saapuneen. V muisteli, että joskus lapsena hän on saanut kania sinapilla, muttei muistanut reseptiä tarkalleen. Niinpä kilautimme vinkkien toivossa V:n enon vaimolle, joka on kuulu erinomaisesta keittotaidostaan. Sieltä saimmekin kasan hyviä ohjeita ja päätimme kokeilla kaninvalmistuksen neitsytmatkallamme V:n lapsuudenherkkua. Ja kyllä, se oli erinomaista herkkua.

Dijon- sinapilla maustetun kanin kaveriksi tein savujuureksia ja lisänä tarjosin mustaherukkahillon puutteessa omena-sellerihilloa. Alkupalassa otin vähän oikeuden oikaista käyttämällä nyt kaupoissa myytävää valmista porkkanasosetta keiton runkoon; laitoin herkkää jeeralla ja kanelilla maustettua porkkanakeittoa jonka pinnalle tein sekoituksen murustetusta aurasta, paahdetusta sipulista ja Risennalta joskus tuotenäytteenä tulleesta siemensekoituksesta. Yhdistelmä toimi ihan erinomaisesti.

Jälkiruuaksi duunialin raikkaalla omenahillolla, mustikalla, valkosuklaalla ja pekaaneilla täytetyn isäinpäiväkakun. Alunperin olin ajatellut tekeväni kyllä ihan toisenlaisen kaakun, mutta se kakkuprojekti otti niin hiekkaan joka vaiheessa että olin varsin onnellinen sitä, että se lopulta suostui syntymään edes tässä muodossaan. Tärkeintä kuitenkin oli, että se maistui hyvälle ja lopulta se meni tähän kotimaiseen, kotikutoiseen ja rustiikkiseen teemaan ihan hienosti.

A kattoi pöydän kauniimmin kuin oikeastaan olisin edes itse sen saanut katettua - muumilusikatkin A valitsi ihmisille varta vasten. Eli meidän isäinpäivämenuun kuului tänä vuonna:

Rustiikkinen isäinpäivämenu

Kanelilla ja jeeralla maustettua porkkanakeittoa sekä paahdetulla sipulilla ja siemenillä maustettua aurajuustomurua

Yrttistä dijon - sinappikania ja savujuureksia

Omenaisen raikas mustikka-valkosuklaakakku paahdetuilla pekaaneilla

Viinejä en tullut kirjoittaneeksi ylös ja jos V muistaa illalla, mitä ne olivat niin täydennän ne myöhemmin. Tässä kuitenkin menu fiilisteltäväksi, reseptit koitan tiputella perästäpäin paikoilleen. Aika yllättävänkin selkeä meikäläisen menuksi vai mitäs sanotte? :)

Kurpitsasoppaa ja mahalaskuja...

Joskus tuntuu, että parhaat oppimiskokemukset saa kaikista noloimmista jutuista. Mulla on nyt vähän semmoinen olo, että tulipa taas opittua.

Mistähän sitä aloittaisi... No, jos vaikka siitä, että meillä on sairastettu ihan Hirveää vatsatautia nyt sunnuntaista lähtien. Tai jos peruutetaan vielä vähän, niin sunnuntaina en vielä tiennyt, että meille on laskeutunut tällainen pöpö, vaan puuhasin iloisesti massiivisehkoa isäinpäivälounasta, jonne olimme kutsuneet vieraita - vieraita joita ei hetkeen nähtäisikään sitten taas, kun porukka hajoaa ympäri eurooppaa muutamaksi kuukaudeksi. Ja vielä tarkemmin sanottuna olin juuri suhteellisen onnistuneesti kuorruttanut kakun, joka useammista vastoinkäymisistä huolimatta kuitenkin näytti a) pysyvän kasassa ja b) maistuvan hyvälle. Ja jotka minua yhtään tuntevat, tietävät että se riittää minulle. On bonusta jos kakku on söpö, mutta ennenkaikkea sen pitää maistua hyvälle. Niinpä tuijottelin kakkua ihan tyytyväisenä kun takaani kuului pieni hiippaileva ääni ja punaposkinen jälkikasvuni ilmoitti heränneensä päiväunilta ja haluavansa syliin.

Siinä vaiheessa tajusin, että yh, pienihän tuoksuu ihan oksulle. Ja tarkempi tutkiminen kertoi, että totta tosiaan, päikkäreillä oli tullut ruokaa vastapalloon. Se ei sinänsä ole vielä sekään mitenkään hälyyttävää, sillä edellisenä päivänä olimme tehneet kauravohveleita ja kun meillä tämä pieni on herkkävatsainen ja vilja-altistukset tahtovat pulauttelua aiheuttaa, en panikoinut lainkaan. "Ei siis viljaa taas pariin päivään", tuumasin ja nakkasin pienen sekä puhtaan vaatekerran V:lle ja komensin miehet kylpemään. Sitten siivosin I:n sängyn, itseni ja peseytyneenä palasin ruuanvalmistuspuuhiin.

Pitkä lounas vietiin suunnitellusti läpi. Vasta yöllä meille selvisi, että kyse on jostain muusta kuin yliannostuksesta kauraa. Seuraavana aamuna olimme terveysasemalla totaalisen flegmaattisen I:n kanssa, minä aloin sairastua toden teolla ja keskiviikkoon mennessä ihan jokainen meillä syömässä ollut oli ilmoittautunut vatsatautiseksi. Ihanaa, aivan supermahtavaa. Eihän tuollaiselle mitään voi, mutta olen kyllä harmitellut täällä kotona, ettei mieleeni juolahtanut että I voisi olla vatsaflunssassa. Mutta pienistä on niin hankalaa sanoa, etenkin kun I tuntui olevan sunnuntaina vielä ihan oma, touhukas itsensä.

Noh, kolme yötä I:n kanssa valvoneena ajattelin sitten eilen, että mitä jos nyt kun I näyttää vihdoin nukkuvan rauhaisasti, kokkaisi meille V:n kanssa jotain Oikeaa Ja Hyvää Ruokaa. Koko viikolla ei juuri muuta ole syötykään kuin mehua ja peruna-purjososekeittoa. Mitään massiivista projektia en edes ajatellut käynnistää, mutta kun olin katsellut sitä valtavaa pilaantuvan ruuan määrää, joka keittiössämme on tällä viikolla makoillut, mietin että kenties voisi tehdä ainakin jonkin hyvän keiton ja lämpöisiä voileipiä.

Kuivista leivistä ja leikkeleenjämistä syntyy hyviä leipiä. 

Sopiva ohje oli sattunut silmiin Cilla'sin kauniista blogista, jonne eksyin ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. Olen kovasti tykännyt meillä jo klassikoksi muodostuneesta Välimäen kurpitsakeitosta ja etsinyt sille vaihtoehtoa. Vaikeaa se on, sillä se Välimäen keitto on ihan mahtavaa kamaa, mutta Cilla'sin löytämässä ohjeessa myskikurpitsaan oli yhdistettty sitruunaa ja hunajaa. Erilaista ja mahdollisesti hauskaa, tuumasin ja päätin kokeilla.

Ja no, tässä kohdin voisi kai vaan painaa leuan rintaan ja suunnata pää painuksissa kohti uusia kämmellyksiä. Kyllä sitä tottavie välillä meikäläinenkin Osaa ja Oivaltaa. Gaah.

Kaikki meni kuin Strömsössä siihen asti, kun olin paahtanut kaikki kasvikset uunissa ja kaapinut butternutit kattilaan. Plupsauttelin juuri hyväntuulisena sipuleita kuoristaan pehmeän, hyväntuoksuisen paahdetun kurpitsan sekaan ja huikkasin V:lle että: "mitäs sanot, otettaisiinko vähän punaviiniäkin?", kun muistin että minulla olisi varmaan Puljongin kanalientäkin kaapissa. Kun kerran hyvää olin tekemässä, niin ajttelin että tänään ei mennä kanaliemikuutioilla, vaan laitetaan ihan Oikeaa lientä. Keiton mausteetkin ovat niin herkkiä, että laadukas liemi pääsee kyllä oikeuksiinsa. Kuvittelin jo mielessäni, mitä mukavaa kirjoitan tästä keitosta - kaikki vaikutti tosi hyvälle. 

Ja sitten tajusin, että olin kaatanut kasvisten sekaan KALALIENTÄ. Voi elämä. Voi tuska. Voi ei.

"Raaaksuuu - mä mokasin!!?"
"..."
"Mitä mä teen? Mä kaadoin Kalalientä sinne soppaan ja piti olla Kanalientä! Voi ... Elämä."

Yläkerrassa oli kuolemanhiljaista. Kaippa siellä aistittiin väsyneen äidin epätoivo ja haistettiin miten sammuneen toivonliekin hiipunut savukiehkura haihtui korkeuksiin. Kalalientä ja hunajaa? Voi elämä, vielä kerran.Ei siinä itkukaan ollut enää kaukana kun kello alkoi olla yhdeksän, nälkä ja väsy painoi pälle eikä minulla ollut ajatustakaan siitä, mitä nyt pitäisi tehdä.

Se, mitä minun OLISI tietysti pitänyt tehdä, olisi ollut kylmän rauhallinen suunnan muutos. Mutta olin kaikkea muuta kuin kylmän rauhallinen. Kattilassa oli lopultakin vain paahdettuja kasviksia ja kalalientä. Siitä olisi tullut ihan erinomainen thaikeitto, kun mukaan olisi lätkinyt inkuvääriä, chiliä, sitruunaruohoa, kookosmaitoa ja sensemmoista. Mutta ei, minä olin siivonnut keittiötä, suorittanut pyykkiä, beebismuonaa ja muita monen päivän laiminlyöntejä vielä muutenkin taudin jäljiltä suht väsyneenä. Ninpä lähinnä värisin sopan äärellä kuin haavanlehti tuhon partaalla.

Ja kaiken tämän selityksen jälkeenkin mua niiiiin nolottaa tunnustaa, että minä päädyin HUUHTELEMAAN ne vihannekset. Joo-o.

Miettikää, miten oudolle maistuu soppa, jossa on kurpitsaa, hunajaa, paahdettua valkosipulia, muskottia, kanalientä, kermaa ja tukevasti kalaliemen umamia. Se sitruunan kuori ei riittänyt lähellekään pelastamaan outoa makujen sekamelskaa.

"Nojoo, aika erikoista" sanoi V ja näytti siltä kuin laskisi päässään, miten paljon liikaa aikaa Pappa Pizzalta menisi toimittaa meille pizzaa ja miten kätevää olisi, jos Star Trekin ruoka-automaatti olisi totta. "Ei tästä kyllä varmaan saa mitään, mikä kävisi punaviinin kanssa", totesin ihan masentuneena.

En oikein tiedä, miten sitten lopulta onnistuin kokoamaan itseni. Jotenkin sain vaan yhtäkkiä päähäni, että soppa tarvitsee Jeeraa ja jauhettua korianteria. Ja happoa, jotain hapanta. Vetäisin sitrunan poikki ja puristin keittoon puoliskan sitruunan mehun. Ripotin mukaan teelusikallisen korianteria ja reippaan puoli teelusikkaa jeeraa. Kaivoin jääkaapista puoli purkkia creme fraichea ja n. 50-60g aurajuustopalan jämän. Sekoitin kaikki keittoon ja kuumensin. Maustoin kunnolla pippurilla ja maistoin.

Varsinaista blogi-realityä. 

Lopputulos oli hyvää. Ei varmasti sellaista, mitä olin lähtenyt alunperin tekemään, mutta hyvää yhtä kaikki. Ehkä vähän marokkohenkistä kun asiaa siinä tuumailin. Kala ei enää maistunut ollenkaan läpi, mausteet tasapainottivat sopan ja oikeastaan se tuntui siltä, kuin soppaan olisi tehty oikein hyvä sardellilla maustettu valkosipulinen keittopohja, jonka ansiosta soppa on täyteläistä ja hyvää. Ja lopulta soppa meni hienosti vielä sen punaviininkin kanssa.

Mä Niin toivon, että tämän ja sen kakkusäädön ansiosta (josta sitten myöhemmin lisää) mun säätökiintiö on nyt hetkeksi täynnä. Jookos?

Kanaa vähän paremmin, eli voikastikkeella sivelty paahtokana uunissa

Tämä oli oikeasti meidän tämän vuoden pyhäinpäivämenusta, mutta sopisi minusta myös isäinpäivään. Me olemme tehneet tämän tyyppistä kanaa monta kertaa - mutta tästä tuli ihan älyttömän hyvää, kun ripottelin melkein valmiin kanan pintaan vanhasta maalaisleivästä tehtyä rosmariinilla ja valkosipulilla maustettua leivänmurua. Näin tehty kana ei ole vaikea tehdä, mutta se vaatii vähän vaivannäköä. Mutta eikös isäin ja äiteinpäivän juju ole juuri se, että pidetään läheisiä vähän hyvänä? :)

Ideana on, että kanalle tehdään voista ja siideristä tai valkoviinistä kastike, jonka siveleminen kanan pintaan paiston aikana pitää sen mehukkaana. Ja kun kana alkaa olla jo melkein kypsä, kana sutikoidaan vielä kerran kastikkeella ja kostuneeseen kanan nahkaan ripotellaan maustettua leivänmurua. Sitten paahdetaan vielä sen aikaa, että leivänmuru muuttuu kullanruskeaksi ja rapsakaksi.

Kana maustuu voikastikkeesta ja nahasta tulee upean makuista. Mutta huom. vaikka voikastikkeeseen ja leivänmuruun tulee makuja, kokonaisuudesta tulee silti aromaattinen ja herkkä. Tein tällaista kanaa, koska vanhempani tulivat moikkailemaan I:tä pyhäinpäivän aikoihin ja isi tykkää kyllä hyvästä ruuasta, muttei erityisen vahvoista mauista. Tämä kana on siis ihan omiaan jos ruokapöydän ääressä on monenlaista syöjää; todennäköisesti jopa krantuimmat lapset syövät tätä mielellään. Muttei kanasta puutu mitään - sinappi, omenainen siideri, rosmariini ja sipuli sitoutuvat ihanasti yhteen ja voi vahvistaa aromaattisuutta. Kanalle kaveriksi ottaisin ehkä hieman täyteläisemmän ja aromaattisemman rieslingin tai yrttisemmän savignon blancin.

Lisäkkeeksi tein tateilla maustettua risottoa, mutta sitä salvia-kurpitsarisottoa voisi tarjota myös. Tein sitä myös pyhäinpäiväviikonloppuna -  tällä kertaa uunissa paahdetusta kurpitsalohkosta lihan soseuttaen ja maustoin sen salvian lisäksi vaan isolla klimpillä voita ja kasalla parmesania. Erinomaista! Pähkinät jätin pois, kun kyseessä oli kuitenkin lisäke. Sellaisena se menisi ihan hienosti kanankin kanssa kana oli itsessään niin ihanaa. Risotostakin tuli täyteläisempää ja pähkinäisen hyvää paahdetulla kurpitsalla. Erinomainen pari kanalle.

Toivoin ehtiväni kirjoittamaan tämän vähän aikaisemmin jo, mutta ehkä tästä joku mattimyöhäinen idean nappaa. :) Meillä kanana ei ollut mikään luomueläin vaan ns. jyväkukko. Niitä meidän tulee ostettua. Ja ohje sopii erinomaisesti myös koipireisipaloille jos on sattunut ostamaan vaan toiveikkaana viikonlopulle "jotain kanaa" :)

Leivänmuruilla kuorutettua voikastikekanaa (1 kana, riittää lisäkkeen määrästä riippuen 4-6:lle)

voikastikkeeseen tarvitset
1shalotti
2 valkosipulin kynttä
n. 1,5 dl siideriä (kuivaaa omenasiideriä, esim. ecusson) tai valkoviiniä
1 rosmariinin oksa
3 tl dijon - sinappia
n. 150g voita
suolaa
pippuria


kanaa
mustaa pippuria

leivänmuruihin
kuivaa leipää
valkosipulin lohko(ja)
1 oksa rosmariinia

Silppua shalotti ja valkosipulit. Väännä uuni 180 asteeseen. Laita kastikekattilaan nokare voita ja kaada sipulisilput sulaan voihin. Kuullota sipuleita pari minuuttia ja lisää sitten siideri ja rosmariinin oksa. Anna kiehahtaa ja kiehuta neste n. puoleen. sulje sitten tuli liedeltä ja lisää sinappi sekä jääkylmää voita nokare kerrallaan. Sekoita kastiketta voin sulaessa, jolloin saat soosista hieman sakeampaa ja se on helpompaa saada pysymään kanan pinnassa. Mausta suolalla ja pippurilla.

Laita kana paistoastiaan, rouhi pintaan mustaa pippuria ja voitele kana kastikkeella käyttäen vaikka silikonisutia. Laita kana sitten uuniin ja paista n. 40 min välillä voidellen kanaa kastikkeella. Minä taisin voidella n. kolmeen kertaan.

Kun kana kypsyy laita yleiskoneen silppuriosaan kuivaa leipää, silputtu valkosipuli ja rosmariinin lehdet. Aja niin kauan, että saat leivästä ja rosmariinista tasaista murua.

Sitten voitele kana vielä kerran ja ripottele ihan joka puolelle leivänmurua. Laita kana uuniin ja nosta lämpö 200 asteeseen. Paahda kanaa vielä n. 10-15 min kunnes kanan leivänmurustettu pinta on kullanruskea. Anna kanan vetäytyä vielä viitisen minuuttia uunista tultuaan.

Tarjoile kurpitsarisoton kanssa.

Miten taittelet tulppaanivuuan muffinssille

Kun nuo tulppaanivuuat joita laitoin omppumuffareihin ja mustika-suklaamuffareihin ovat herättäneet niin ylitsevuotavaa ihastusta, niin ajattelin laittaa kuvan siitä, millainen vuoka on käytännössä.  Ja kun joulukin lähestyy ja nämä selvästi ovat must have - juttu, ajattelin demota miten saat tehtyä itse samanlaisen. :) Ehkä tämä askarteluvinkki nyt vielä sopii ruokablogiin tämmöiseksi pikkuvälipalaksi ;)

Vekin leveys kannattaa mitoittaa oman muffinssivuuan mukaan. 

Näitä voi siis ihan ostaa Claes Ohlssonilta eikä ne olleet kalliita - joten kun mies menee tuohon miesten tiimariin, laittakaa listalle myös tulppaanivuuat. Mutta jos Clasua ei ole lähistöllä, näitä voi tehdä itsekin.  Nätimpiä tulee siitä ruskeasta leivinpaperista, mutta meillä ei nyt ollut ostettuna sellaista.

Leikkaa leivinpaperista 17,5 cm sivuiltaan oleva neliö. Valitse sitten juomalasi, jossa on suurinpiirtein samankokoinen tai aavistuksen pienempi pohja, kuin muffinssipeltisi kupissa.

Vuoka syntyy neljällä taitoksella, jotka tehdään "pohjaympyrän" kehälle. 

Ota sitten kuulakärkikynä, josta saat terän sisään. Vedä "näkymätön" painaumarinkula kupin pohjaa pitkin keskelle paperia.

Saumat pitää vetää tiukaksi kynsillä, muuten niistä ei saa näin tiukkoja kuin alkuperäisessä. 

Taita sitten jokaiselta pitkältä sivulta keskeltä kolmion muotoinen vekki, jonka yläreuna on n. reilun sentin, melkein puolitoista päällekkäin. Vekin alareuna on ympyräpainauman kehällä. Toista joka reunalle. Iloista muffinssikautta kaikille! ;)

Suklaa-mustikkamuffinsseja kaurajauhoseoksesta (gluteeniton)

Minä ja I kävimme eilen kylässä I:n serkkujen luona. Päätin viedä kahvipullat mukanani ja pyöräytin sen kaurapaketin mukana tulleesta suklaamuffinssimix - pussukasta mustikalla tuunattuja muffareita. Olihan se tavattoman helppoa; pussilliseen valmiiksi tehtyä muffinssiseosta vaan laitetaan kolme munaa ja 1,5 dl sulaa voita. Sitten sekoitin massaan vielä 2,5 dl jäisiä mustikoita, jotka pyörittelin perunajauhoissa. Eihän muffinssien tekeminen niin kovin hankalaa tietysti muutenkaan ole, mutta mietin että tällaisen muffinssin teko onnistuisi varmasti myös lapsilta isäinpäivän aamuna. Ja kuten haarukassa - blogissa jo todettiinkin, gluteenittomana leivoksena tosi helppo. Ja makukin oli minusta ihan kohdallaan - ei siitä jäänyt puuttumaan mitään.

Perunajauho estää mustikan mehua sotkemasta joka paikkaa.

Mutta, tässä jutussa on mutta. Ehkä olen vaan kranttu muffinssieni kanssa, kun minusta lopputulos oli jotenkin aavistuksen liian hapera. Tosin, kyseessä on gluteeniton jauhoseos joten siitä ei koskaan ihan niin tahmaisen ihanaa saa, kuin seoksella jossa on ainakin vähän vehnäjauhoa. Jouduin myös paistamaan niitä kauemman kuin ohjeessa - voihan olla, että päästin ne sitten hieman liian kuiviksikin. Paistoaikaa pidensi isompi muffinssien koko ja se, että laitoin taikinaan jäisiä mustikoita. Ja ehkä sekin vaikutti asiaan, että katsoin kaupassa mitä sellainen valmis muffinssimix - pussukka maksoi; se n. 500g pussi oli yli yhdeksän euroa. Eli kun laskee voin ja munat mukaan, tällaiselle amerikkalaiselle muffinssille tulee hintaa yli kaksi euroa kappale, etenkin jos mustikat eivät ole itse metsästä poimittuja.

Vaikka tuntuu uskomattomalta, niin taikinasta tulee sopivaa 3 kananmunalla ja annetulla voimäärällä.

Minusta tuo taikinaseos olisi sopinut hyvin myös vaikka mokkaruutujen pohjaksi ja olin ajatellut ostaa toisenkin pussin haastetta varten, mutta tuumasin ettei rakenne ollut minusta niin hyvä, että haluaisin maksaa ihan noin paljon siitä valmiista seoksesta. Jos minulle olisi tulossa keliaakikkovieraita, voisin tällaisen pussin ostaa ilomielin. Kyllä näitä kehtaa tarjota ja I:n serkut tykkäsivät näistä kovastikin.

Mutta kuten sanoin - minusta tämä sopisi parhaiten vaikka lasten isäinpäiväyllätyksen tekemiseen kun helppous on valttia.

Suklaa-mustikkamuffinsseja kaurajauhosta (6 amerikkalaista muffaria)

1 suklaamuffinssimix - pussi johon pussin ohjeen mukaan:
3 munaa
1,5 dl sulaa voita tai margariinia (anna jäähtyä hieman)
lisäksi tuunaukseen
2,5 dl mustikoita
2 rkl perunajauhoa

koristeluun
50g leivontaan soveltuvaa valkosuklaata (sulata mikrossa)
2 tl mustikkajauhetta

Sekoita muffinssimix ja kananmunat sekä sula, hieman jäähtynyt rasva. Sekoita keskenään mustikat ja perunajauho. Lisää mustikkaseos taikinaan, sekoita ja annostele muffinssivuokiin. Vuokaan voi laittaa taikinaa 2/3 vuuan tilavuudesta.

Paista 200 asteisessa uunissa muffinssin koosta riippuen vartista 35 min.

Lopuksi voit koristella muffinssit sulalla valkosuklaalla ja ripauksella kuivattua mustikkajauhoa.

Gnoccheja palsternakasta ja kaurasta

Kauran positiivisista puolista on haasteen aikana tullut puhuttua aika vähän, vaikka ne olisivatkin monella tapaa erinomainen aihe pöyhittäväksi. Ehkä hämmentävääkin, mutta itselleni kaurapaketin mukana tulleesta vihkosesta jäi mieleen erityisesti se, miten superterveellinen kaura olisi vielä niin kovin ekologistakin. Kaura kasvaa suhteellisen vaatimattomissa oloissa, on luonnostaan hyvin tautisietoinen ja kestää vitsauksia kuin saariston katajat tuulta. Huononakin vuonna kaurasta saadaan suomessa satoa.

Kaura on itselleni aamupuuron lisäksi leivontajuttu. Mutta kaura taipuu muuhunkin ja olin oikeastaan vähän yllättynyt, että saamassamme kaurapaketissa oli niin paljon kaurahiutaleita ja valmiita sekoituksia kuten nyt vaikka valmis leipämix ja suklaamuffinssimix. Ne ovat todennäköisesti helppoja lähestyä kuluttajille? Puhdasta kaurajauhoa ei ollut lainkaan, eikä kaurasuurimoita. Mietin pääni puhki, mitä jostain siemeniä sisältävästä leipäseoksesta saisi aikaan - muutakun leipää, siis.

Meillä tietysti leivotaan silloin tällöin, mutta jos kauraa oikeasti ajattelisi lisätä meikäläisten ruokavalioon luontevasti, se pitäisi saada mukaan lounaisiin ja illallisiin. Me emme juurikaan harrasta välipaloja ja jälkiruokiakin tehdään yleensä vain isommille illallisille - paitsi omena-aikaan, jolloin tehdään uuniomppuja, omppupiirakoita, uuniomppuja tai omppumuffareita ja sanoinko jo uuniomppuja? ...Melkein joka viikonloppu.

Kun pyörittelin noita kaurahiutaleita käsissäni totesin, että minun pitäisi varmaan hakea kaupasta kaurajauhoa ja ryynejä - sillä muuten ns. "oikeiden ruokien" tekemisestä ei kyllä tule yhtään mitään. Kyse on tietysti luovuuden puutteesta, mutta jostain syystä kaurahiutaleet tuovat juuri nyt mieleen vain kaikensorttisen leipomisen.

Ja pistäessäni kaupassa tuumaa toimen jatkoksi, tarttui hyllynreunasta silmääni, että se kaurajauho ei ollut mitenkään valikoiman halvinta jauhoa. Kilon pussi saattaa helposti maksaa yli neljä euroa. Se ei oikeasti yllättänyt, mutta pisti miettimään. Varmasti näin on siksi, että se on erikoistuotteen asemassa; sitä ei kaurasuurimoiden tavoin edes saa joka kaupasta toisin kuin kaurahiutaleita joita on hyllymetreittäin;  joka kokoa ja kypsennysaikaa, erilaisilla makuaineilla ja useammalta toimittajalta.

Lunttasin pastahyllyn ohi kulkeissani että teollisissa kaurapastoissa oli sekoitettu durum- vehnäjauhoa ja kaurajauhoa. Niiden suhteesta en kyllä älynnyt katsoa tarkempaa, mutta toivon että kauraa pitäisi olla enemmän kuin vehnää, jotta sitä kunniallisesti kehtaisi kaurapastaksi nimittää. Olin jo miettinyt etukäteen, että haluaisin tehdä gnoccheja kaurajauholla ja sekoittaa siihen mauksi perunan sijaan palsternakkaa jossa on paahdettuna kivan pähkinäinen maku. Laitoin näihin jonkin verran durum- jauhoa, mutta jäin miettimään onnistuisivatkohan ihan pelkästäänkin kaurajauholla. Niin tai näin, tällä tavoin kauragnoccheista tuli onnistuneita ja ihanan herkkiä.

Koska tein tämän ensimmäisen erän lounasaikaan, en ehtinyt keksiä sille kummempaa kastiketta; laitoin gnocchien kanssa sitä samaa pähkinäpestoa, jota käytin pulled pork- slidereihin ja lisäsin annokseen kevyesti keitettyä parsakaalia. Yhdistelmä oli hyvä, joskin olisin voinut jättää pois nuo annoksen reunoilla näkyvät lehtipersiljat. Se ei oikein lopultakaan sopinut settiin vaan ruoka oli parempaa ilman sitä.

Ja nyt kun I on nukkumassa, pitäisi varmaan syödä jotain illallistakin. V on matkoilla ja jos A ei ole paikalla minun tulee helposti skipattua illallinen.  Mutta nyt huomaan miettiväni että olisipa jääkaapissa vuohenjuustoa. Tekisin näille yli jääneille gnoccheille vuohenjuustokastikkeen ja koristelisin annoksen herkkääkin herkemmillä auringonkukanversoilla. Ja se olisi Vain Minulle.

Mutta reality iskee ja saattaapa olla, että tuollaista annosta joudun odottelemaan vähän pidempään. Sillä vaikka vuohenjuustoa voisi vielä löytyäkin, niitä versoja ei varmasti. (Huoh) voi mikä sääli.

Mutta; kauraa kannattaa selvästi sekoittaa gnoccheihin. Hyviä olivat!


Gnoccheja palsternakasta ja kaurasta (riittää piehenköön annokseen n. neljälle)

450g kuorittua palsternakkaa
2 dl kaurakermaa
1 muna
80g kaurajauhoa
60g durum - vehnäjauhoa
1/2 tl suolaa
n. 1 dl parmesanraastetta

Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen. Pilko palsternakat lohkoiksi ja paahda uunissa puolisen tuntia tai kunnes palsternakka on kypsää ja hieman ruskeaa. Anna hieman jäähtyä.

Laita jäähtynyt palsternakka yleiskoneen soseutinosaan ja kaada sekaan kaurakerma, jotta saat palsternakat tasaiseksi massaksi. Aja hetki täydellä teholla.

Lisää sitten kulhossa sekoittaen palsternakkamassaan loput aineet ja vaivaa sen verran, että saat massan kunnolla sekaisin.

Muotoile massasta kaksi n. tuuman paksuista pötköä ja leikkaa ne gnocchin kokoisiksi pienehköiksi viipaleiksi. Muotoile ja jauhota. Paina pintaan raidat haarukalla.

Keitä gnocchit runsaassa, suolatussa vedessä. Ne ovat valmiita kun nousevat pintaan. Valuta ja tarjoa esimerkiski pähkinäpeston ja parsakaalin tai muun mieluisan kastikkeen kanssa. 

Hunajaiset kaurasämpylät

En tiedä, olisiko tämän tarinan kannalta olennaista voittiko se pieni tyttö leivontakilpailun vai ei. Enkä tiedä onko olennaista sekään kuinka vanha tuo pieni tyttö oli silloin. Enkä tiedä, olisiko pelkän reseptin kannalta olennaista kertoa tätä tarinaa, mutta yhtä paljon kuin muistan sämpylöiden tuoksun ja maun, minä muistan tämän tarinan.

Ehkä tarinan itsensä vuoksi haluaisin uskoa sitä epämääräistä, enemmän tunnetta kuin muistikuvaa, että tuo pieni tyttö oikeasti voitti lasten maatalouskerhon leivontakilpailun sämpylöillään. Mutta voitti tai ei, näistä sämpylöistä tuolle tytölle jäi mieleen onnellinen muisto. Sellainen kultareunainen jossa on aitoa onnistumisen iloa, toisten yllättämistä positiivisesti ja sydämenpakahduttavaa ylpeyttä. Pienlle lapselle itse ansaittu huomio ja kiitos oli iäksi mieleenpainuvaa. Mutta oli niissä sämpylöissä  jotain erityistä, koska niitä jaksettiin niin kiittää. Ehkä se oli vain siinä ajassa ja paikassa, mietin tätä kirjoittaessani, mutta muistan että niitä tehtiin meillä uudelleen ja uudelleen. Niitä hunajantuoksuisia, pehmeitä sämpylöitä rakastivat kaikki ja niistä tuli tytön ikioma juttu. Niin herkkiä ja hyväntuoksuisia sämpylöitä ei ollut nähty eikä kuultu.

Tarinamme juuret palaavat tytön äidin nuoruuteen asti. Oikeastaan tarina alkaa siitä, että tytön äiti ei koskaan oppinut leipomaan leipää. Yrittämisen puutteesta se ei johtunut; mummo oli tyttärelleen vaativa opettaja.  Vanha emäntä oli ja on edelleen mestari pyöräyttämään niin kakon, ruisleivän kuin limpunkin. Ja leivontapäivänä hän näytti mielellään kätevillä käsillään nuoremmille naisille miten homma hoituu. Nopeasti ja varmasti juonteiset, voimakkaat kädet pyörittivät kaksi identtistä kakkoa jauhon pöllytessä leivinpöydällä kuin pakkaslumi auran ympärillä. Tyttärentytärtäkin oli koitettu opettaa; "laitat kädet kupeiksi näin ja sitten pyörität kahta palloa tällä tavoin, jotta niiden posket vain ottaa yhteen - näin... ...Kun ei äitis koskaan oppinut, niin opettele sinä eres!"  Ja jauhon laskeuduttua oli tytön vuoro.

Mutta taikina oli pehmeää -  jauho ei pöllynnytkään kuin satujen ahkeralla tytöllä joka kovalla ja nöyrällä työllä sai lopulta kultaisen leningin ja prinssinsä, vaan taikina tarttui leivinpöytään ja sormiin eikä siitä tullut lainkaan sellainen saumaton, kimmoisa kakko millaisia leivinlaudoilla oli kohoamassa liinojen alla pitkinä riveinä. Liekö sitten periytynyttä, kun leivänpyöritys ei tahtonut luonnistua äidiltä eikä tyttäreltä. Ei, vaikka kuinka opetettiin.

"Milläs te sitten miehenne ruokitte, jos ette leipää osaa leipoa?" päivitteli mummo. Perinteisessä sadussa tässä kohdin varmaan kuuliaisten naisten pitäisi tehdä oppimatka elämään tai jostain ilmestyisi hyvä haltijatar jota auliisti ja pyyteettä palvelemalla naiset saisivat leivän leipomisen lahjan ja heistä tulisi maankuuluja leiväntekijöitä. Mutta koska tämä ei ole satu, eivätkä naiset niin hyveellisiä vaan ihan aitoja pohojalaasia naisia satuun tuleekin pikantti ja arvaamaton käänne.

"Minä leivon sitte sämpylöötä!" oli leivänpyöritykseen tuskastunut, varsin pragmaattinen oppilas äidilleen lopulta puuskahtanut. Ja niin kävi, tuon pienen tytön äiti pyöräytti perheelleen maukkaita sämpylöitä tämän tästä. Taisipa siinä olla naapurin rouvan kanssa jopa pientä leikkimielistä kisaa kumpi teki lasten mielestä parempia sämpylöitä. Ja kai tässä kohden tarinaa voisi nähdä myös välähdyksen muuttuvista ajoista; havuilla luudittavasta leivinuunista ja pitkistä leivinlaudoista kohti uunipeltejä ja sähköuunia. Kohti nopeampaa ja helpompaa, kohti 80- lukua jolloin tuo tyttökin leipoi mummonsa mielestä kerettiläisen makeat, mutta voi lopultakin niin kielen mukanaan vievät sämpylänsä.

Eikä niissä sämpylöissä mitään niin ihmeellistä ollut; ne tehtiin pehmeänpehmeästä taikinasta, sellaisesta joka juuri ja juuri saadaan leivottua palloksi. Niihin laitetaan makeita porkkanoita raasteena ja hunajaa, joka antaa sämpylälle upean tuoksun. Niin ja tietysti taikinaan pihistettiin myös isän aamupuurohiutaleista kunnon kupillinen tai pari kauraryynejä. Mitä isompia, sen parempi. Niistä taikina saa luonnetta, että se maistuu leivältä eikä pullalta.

Ja niin se melkein nelikymppinen nainen joka seisoi vuonna 2012 kaurapakettien armeijan keskellä keittiössään palasi hetkeksi takaisin niihin päiviin, kun äidin valkoisin sandaalein verhottujen jalkojen askel oli tanssivan kepeä, hiukset hohtivat kultaisina auringossa ja keittiössä tuoksuivat ihan itse tehdyt hunajaiset kaurasämpylät. 

Ja niin se nainen raastoi porkkanat kuten silloin joskus, vaivasi taikinaa ja tiesi nyt, miksi taikinaa pitää vaivata niin kauan. Kun taikinaa vaivataan, jauhosta syntyy siihen sitko, jonka takia jauhoja ei tarvitse laittaa niin hurjan paljon. Ja koska silloin joskus sämpylät tehtiin taikinasta vain tavanomaisin kohottamisin, nainen jakoi uteliaisuuttaan taikinan kahtia. Toinen puoli leivottaisiin heti, samalla tavalla kuin vuosia sitten. Mutta toinen puoli vietäisinn kylmään kohoamaan. Koska taas on ajan kello kääntynyt ja keittotaidossa on alettu arvostaa sitä, mikä syntyy hitaammin.

Ja sämpylöistä tuli hyviä; siitä ensimmäisestä erästä maistoi selvästi makean hunajan. Se maistui raikkaana porkkanan kanssa ja kaura toi leipään kepeän kesäisen elon maun. Rakenne oli kuohkea ja hyvä. Ja seuraavana päivänä, kun se jääkaapissa levännyt taikina leivottiin, saatiin uudenlaisia sämpylöitä. Samaan tapaan kuin perunalaatikko imeltyessään makeutuu ja siihen tulee syvempiä makuja, samalla tavalla nuo porkkanasämpylät muuttuivat. Ne saivat makuunsa kehittyneempää, ruokaisampaa makeutta ja syvyyttä; näitä mummokaan ei enää sekoittaisi pullaan. Kaurakin oli kehittynyt ja sämpylän rakenne oli silkkisempi kuin heti leivotuissa.

Kyllä, sanoisin että kun näitä sämpylöitä pyöräyttää perheelleen lauantaiaamuna, taikinasta kannattaa panna puolet jääkaappiin ja tehdä siitä pyhäaamulle toiset sämpylät. Kylmässä levänneenä taikina on vielä helppoa leipoakin; tietysti voit pyöräyttää pinkeät pallerot taikinasta tai vain pyörittää pellillä, leivinpaperilla pötkön, josta sitten veitsellä leikataan sämpylät. Leikkauspinnasta tulee hauska kuvio leivän pintaan ja koristeeksi voi ripauttaa vielä siemeniäkin.

Ja lopulta kun koko tarina on kerrottu palataan siihen, mistä lähdettiin. Palataan sämpylöihin ja siihen, että ne maistuivat hyvältä. Ja vaikka oma lapseni pelkää vielä tässä vaiheessa leipätaikinaa jauhot pöllyten pyörittävän yleiskoneen ääntäkin, kannattaisi sämpylöitä tehdä useamminkin itse. Mikään ei tuoksu niin hyvälle aamusella, kuin vastaleivottu leipä.

Hunajaiset kaurasämpylät (n. 24 kpl)

5 dl maitoa
3 rkl hunajaa
1 tl suolaa
1pss kuivahiivaa
2 suurehkoa porkkanaa karkeana raasteena
4 dl leseisiä kaurahiutaleita
9,5 dl vehnäjauhoa
50g voita

Sekoita maitoon hunaja, suola ja kuivahiiva. Lisää porkkanaraaste, kaurahiutaleet ja noin puolet jauhosta. Alusta taikinaa käsin tai käynnistä yleiskone ja anna sen pyörittää taikinaa keskinopeudella pari-kolme minuuttia. Lisää sitten jauhoa vähän kerrallaan, mutta säästä n. 1,5 dl koko määrästä lisättäväksi ihan lopuksi. Vaivaa taikinaa pitkään niin, että se alkaa muuttua vähän venyväksi ja hieman irtoavaiseksi. Lisää sitten voi 3-4 nokareena taikinaan ja vaivaa taikina väleissä tasaiseksi.  Lisää sitten loppuja jauhoja kunnes taikina tuntuu juuri irtoavaiselta. Riippuu porkkanoiden koosta, tarvitsetko ihan noin paljon jauhoa. Ja jos käytät muita kuin suomalaisia vehnäajuhoja, määrä voi olla hieman enemmänkin. Meillä tavallista, leivontakarkeaa jauhoa meni tuon verran.

Halutessa voit nyt jakaa taikinan kahtia ja viedä osan (tai koko taikinankin) jääkaappiin, kostealla keittiöliinalla peitettynä tekeytymään seuraavaan päivään.

Anna sitten heti leivottavan osan taikinaalevätä leivinliinalla peitetyssä kulhossa kunnes se on noussut n. kaksinkertaiseksi. Yön yli levännyttä taikinaa ei tarvitse enää nostatella lisää. Lämmitä uuni 225 asteeseen.

Leivo taikinasta sämpylöitä ja laita ne leivinpaperin päälle. Anna sämpylöiden kohota niin, että painaessa niitä kevyesti sormenpäällä sormenjälki kohoaa takaisin. Kylmällä taikinalla kohoamiseen menee huomattavan paljon pidempi aika kuin heti leivottaessa. Koristele halutessa siemenillä.

Paista kohonneet sämpylät 225 asteessa kullanruskeiksi, n. 15 min. Anna hieman jäähtyä ja nautiskele hieman lämpiminä voin kanssa.

Osso buco in bianco eli uudelle tasolle osson kanssa

Osso buco on ihanaa ruokaa, kunhan sen niksit vaan tajuaa. Jumppasin joskus osson perusversion kanssa ja sain lopulta kiteytettyä oppimani muutamaan pääsääntöön. Sillä on menty näille päiville asti kunnes san sen Italialaiset Mestarit - kirjan käsiini. Sitä lukiessa bongasin toisenlaisen Osso - ohjeen. Tässä ohjeessa pataan ei laiteta lainkaan tomaattia.  Versio on ilmeisesti perinteisemmästä päästä ja tomaatittomana sitä tarjoillaan sahramirisoton elikkä risotto Milanesen kanssa.

Vaalea Osso Buco on minusta hyvin talvinen ruoka, jolle olisi vaikeaa keksiä sopivampaa lisäkettä kuin sahramirisotto.

Pakkohan sitä oli kokeilla, vaikka tässä reseptissä lientä on paljon enemmän kuin mitä olen oppinut aikaisemmin laittamaan Ossoon. Huomasin sen heti ja tuumasin, että no - sitten vaan laitetaan lihat uuniin paahtumaan hetkeksi jos pelkkä keittäminen ei riitä. Lähdin tekemään reseptiä kuten ohje käskee ja noudatinkin sitä muuten ihan täysin, mutta vähän ennen ruuan valmistumista kaadoin lopulta osan liemestä talteen kastikekattilaan ja lätkäisin padan uuniin paahtumaan viimeiseksi n. puoleksi tunniksi (noin 30-45 min). Koska meillä ei oikeasti ollut mitään vasikkakiekkoja vaan ihan aikuista nautaa, niin liha ei pelkällä keittelyllä tuntunut muuttuvan murtuvaiseksi. Alkuperäisessä ohjeessa käytetään 4x5cm paksuisia vasikankoipiviipaleita n. kilon verran. Meillä oli 4 sellaista suurta naudanjalkakiekkoa, jotka tosiaan 1,5h keittelyllä eivät vielä murtuneet niinkuin piti. Brasing eli paahtaminen kuitenkin sulattaa todella tehokkaasti kalvoja ja jänteitä joten uunituksen avulla lopputuloksesta tuli lopulta oikeinkin herkullista ja jollain lailla tosi rustiikkista. :)

Liemi ei meillä ainakaan haihtunut millään lailla paljon, vaikka alkuperäisessä ohjeessa varoitellaan että pata saattaa kuivaa. Niinpä päätin myös redusoida lientä erikseen, jotta ruuan konsistenssista tulisi parempi. Liemestä tulikin ihan mainio kastike kun keitin sitä rajusti kasaan samalla kun pata oli paahtumassa uunissa.

Sellainen tärkeä huomio muuten vielä, että ruoka tosiaan kannattaa tehdä yhdessä padassa; lihoista irtoaa padan pohjaan upeita makuja ruskistusvaiheessa, jotka sitten irrotetaan valkoviinillä. Kastike saa käytännössä paljon makua tästä, joten älä missään tapauksessa käytä mitään teflonpaistinpannua apuna vaan lihat reippaasti pataan rukistumaan ja sitten sivuun; kastikepohja on tehtävä samassa padassa ja valkoviini irrottaa kaikki maut pohjasta.

Sahramirisoton makupohja on yksinkertaisempi kuin yleensä tekemäni risoton. Siihen ei tule esim. selleriä lainkaan.

Sahramirisotto on todellakin must-have - lisuke tälle ruualle. V sanoi, että kaikki maistuu tosissaan hyvin autenttiselle italialaiselle. Minä en kerrankin oikein tiedä, miten edes kuvailisin tätä; yrttinen, appelsiininen, syvä, lihaisa... Italialainen. Anoppini Riitta, joka on suuri italian ystävä, tykkäisi tästä ihan 100% varmuudella. Mekin tykkäsimme; oli hauskaa saada aikaan ruokaa, jossa oli omaan keittiöön ihan uusia makuja. Me käytimme risottoon V:n espanjasta tuomaa sahramijauhetta - en ollut edes tajunnut että meillä on sellaistakin, mutta kun luin ohjeesta että sahramijauhe niin V säntäsi kaapille ja voitokkaana esitteli minulle ostamiaan pussukoita. :) Jos ei sahramijauhetta satu olemaan kotosalla kirjassa neuvotaan, että voit paahtaa sahraminauhoja teelusikassa kaasuliekin yllä ja jäähtyneenä ne voidaan jauhaa ja käyttää sitten risottoon.

Tämä oli kyllä samaan tapaan ihan klassikkoannos kuin kukkoa viinissä taannoin. Syviä, samalla herkkiä ja täyteläisiä makuja joita voisi kuvitella saavansa eteensä italian maaseudulla kylmänä talvipäivänä. Sahrami ja appelsiini häivähdyksinä taustalla. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, jos ette ole koskaan tehneet ossoa ilman tomaattia.  :) Kirjoitan ohjeen, niinkun se meillä tehtiin - yllä mainituin muutoksin.

Osso Buco in bianco (vasikankoipimuhennos)

4 suomalaista osso buco kiekkoa (nautaa)
tavallista vehnäjauhoa
suolaa ja tuoretta mustaa pippuria myllystä
6 rkl oliiviöljyä
1 iso sipuli silppuna
2 porkkanaa pieniksi palasiksi kuutioituna
3 sellerinvartta pieniksi paloiksi kuutioituna
4 laakerinlehteä (tuoreita)
100ml valkoviiniä
1 l naudanlihalientä tai kanalientä
4 salvianlehteä
1 oksa rosmariinia
1 pienen appelsiinin kuorta raastettuna

Leivitä liha jauhossa ja mausta suolalla ja pippurilla. Olen havainnut hyväksi ideaksi näiden suomalaisten kiekkojen kanssa katkaista jänteet luun reunoilta, jotta liha on helpompi ruskistaa.

Kuumenna öljy pannussa, lisää vasikanliha ja paista kunnes liha saa kauniin ruskean värin molemmilta puolilta (n. 5-6 min per puoli). Nosta lihat sivuun. Lisää pataan sipulit, sellerit, porkkanat ja laakerinlehdet ja kuullota sipulia, kunnes se on pehmeää (n. 8 min). Kaada sitten joukkoon viini ja anna sen kiehua ja haihtua hetken, jotta kaikki mikä pohjassa on kiinni, lukenee siihen. Lisää sitten liha, liemi, salvia, rosmariini ja appelsiininkuori. Peitä kannella ja jätä kiehumaan. Ohje neuvoo kieuttamaan 1,5h, mutta meillä annettiin ruuan kiehua n. tunti, sitten kaadoin osan liemestä kastikekattilaan (jättäen vain n. sentin-puolentoista kerroksen padan pohjalle

Laita pata uuniin 180 asteeseen paahtumaan n. 30-45 min tai kunnes liha tuntuu lohkeavalta. Älä kuitenkaan anna padan kuivaa täysin.

Kun liha paahtuu keitä lientä kasaan n. puoleen tilavuudesta. Kaada kastike valmiin osso bucon päälle ja tarkista suola ja pippuri. Tarjoile risotto milanesen kanssa.

Risotto milanese (neljälle)

2l kanalientä
4 rkl oliiviöljyä
100g suolatonta voita
1 sipuli, silppuna
280g carnaroli risottoriisiä
2 pss sahramijauhetta tai 1g sahraminauhaa
50g tuoretta parmesanraastetta
suolaa
mustaa pippuria myllystä

Laita liemi kattilaan ja kiehauta kevyesti, Jätä alhaiselle lämmölle. (meillä: kuumena vettä vedenkeittimessä ja käytä vastaava määrä kanaliemikuutioita murustettuna kasariin - yksi kerrallaan samaan tahtiin kun lisäät vettä)

Kuumenna öljy isossa pannussa, lisää puolet voista ja sipuli. Paista sipulia kunnes se pehmeää (n.7 min). Lisää riisi pannuun sipulin kanssa ja sekoita kunnes riisi alkaa kuullottua mutta se ei saa rukettua. Voit lisätä tilkan öljyä jos seos on liian kuivaa, riisin pitäisi kostua hieman öljystä. Kun riisi kuultaa, lisää kuumaliemi kauhallinen kerrallaan. Älä anna riisin hukkua liemeen vaan lisää seuraava kauhallinen aina vasta kun edellinen on imeytynyt. 10 min keittämisen ja hämmentämisen jälkeen lisää sahramijauhe. Jatka keittämistä ja liemen lisäämistä samalla tavalla kunnes riisi on al dente. (risottoon menee yleensä kokonaisuudessaan n. 30-35 min, mutta tarkkaile riisin kypsyyttä maistamalla). Lisää sitten jäljellä oleva voi ja raastettu parmesani. Mausta suolalla ja pippurilla maun mukaan. Tarjoile sellaisenaan tai osso buco in biancon kanssa.