Puolimäessä - elikkä Midhillin brunssi

Tästä tulee nyt semmoinen valivali-kitikitipostaus. Mutta kun varasin pöytää Hans Välimäen boottaaman paikan brunssille joka vielä mainostaa netissä olevansa "the place to be" brunssiaikaan niin olin kieltämättä pettynyt siihen, mitä rahalleni sain vastineeksi.

Sisustus oli ihan ok - mutta... 

Amerikkalaisiin aamupaloihin rapakon takana rakastuneena toivoin ja ajattelin, että Midhill tarjoaisi persoonallista, hyvin tehtyä aamupalaa sellaisella aitojenkkiläsen brunssipaikan otteella. Annokset olisivat hyviä, konstailemattomia mutta niissä olisi luonnetta. Ja ennenkaikkea, palvelu olisi kotoisaa, lämminhenkistä ja huomioonottavaa. Juuri sellaista, mitä vielä unenpöppöröiset aamupalalle eksyjät tarvitsevat onnistuneen aamupalan tueksi.

Vasemmalla pannari joka oli yksinkertaisesti kuivaa ja mautonta, oikeallaFrench toast jonka kuulemma pitäisi olla varsinainen seireeni - tässä tosin jo pääosin I:n syömänä, mutta näette miten ranskanleipä on ihan kuivaa.
.

Valitettavasti kokemus oli jotain ihan muuta.

Vesimeloni-kurkkusalaatti smashed; bongaatko kurkun? Ihan tuoretta ja hyvää, muttei sitä mitä listassa luki. 

Kaikki näytti ihan hyvältä etukäteen; katselin edellisenä iltana ruokalistaa hyristen tyytyväisenä nähdessäni siellä mm. kurkku-melonisalaatin jossa " Kurkku ja vesimeloni on isketty korianterin ja chilin kera maukkaaksi salaatiksi. Ja fetaakin on mukana!" kuvittelin saavani eteen jotain tekstuuriltaan mielenkiintoista, makeaa ja raikasta, hieman muusaantunutta kurkku-melonisalaattia. Ja kun ruokalista julistaa French toastin kohdalla "klassikko, jonka voisi syödä vaikka joka aamu, jos linjat sen vain kestäisi!" niin ilouutinen kaikille painontarkkailijoille; aamuisen kokemukseni perusteella linjamme ovat kyllä pelastetut tältä osin!

Kuiva, paahdettu ranskanleivän palanen jonka päälle oli pirskoteltu vaahterasiirappia ja nostettu kasa sellaisen hotelliaamiaispekonin näköistä pekonia ei kyllä kutsunut syömään. I pisteli makeaa pekonia poskeensa, mutta minusta 12 euroa tuosta suoritteesta oli reilusti yläkanttiin. Niinkun missä on se voin, sokerin ja kerman karamellisoima briossi? Tai edes se pullasiivu, jonka ohje Välimäen keittokirjasta löytyy.

Siitä korianterilla ja chilillä maustetusta smashed - salaatista taas ei löytynyt kaivamallakaan chiliä eikä korianteria - kurkkua ja erilaisia meloneitakin sai kaivella jonkin epäilemättä suurtalouskeittiöön tarkoitetun salaattimixin seasta. Ei se nyt pahaa ollut, mutta jotenkin odotusarvo ja todellisuus eivät vaan kohdanneet yhtään.

Juuri tälläinen voisin kuvitella chikosin tartarin olevankin.

Paljon paremmin ei mennyt tartar-pihvillä ja pannareillakaan. Liha oli sinänsä ihan ok - ja miksei olisi - koska paikan ainakin alunperin omisti puoliksi Tamminen, josta liha tulee. Mutta lisukkeet olivat jonkinsorttinen sekamelska lautasella ja aika mitäänsamomattomia. Lista myös uhkasi, että pihvin kanssa tarjoiltaisiin sekä maalaisleipää että ranskalaisia, mutta sen kanssa tulikin vain ranskiksia. Hmm - hiilari kuin hiilari? Huomaa kuvassa myös salaattimixin innovatiivinen käyttö - ehkä tässä oli otettu uudet ruokasuositukset heti käyttöön ja vähennetty leivän roolia! ;)

Midhillin munaa ja maa-artisokkaa

Se kaikkien kehuma maa-artisokka-kananmunajuttu oli ihan ok, mutta kalpea sisar sille Emon esitykselle samasta aiheesta.

Emon versio aiheesta - hinta kutakuinkin sama.

Jos Emossa rapeiden maa-artisokkasipsien kanssa tarjottu artisokkapyre oli kuohkeaa ja suussasulavan moussemaista, Midhillin versio oli jotenkin vesittynyt versio aiheesta keittyneiden juuressiivujen ja sienenpalasten lilliessä kastikemaisessa keitossa.

Ja ehkä tuo kaikki ruokapuolen epätarkkuus olisi aamu-uniselta vielä mennyt ohi olankohautuksella jos se palvelu olisi ollut priimaa. Mutta kun olimme paikalla 11:02 heti ovien auetessa, saimme ruokaa eteemme vasta 11:53. Tarjoilijan erikseen kehuma latte oli kitkerää, naisten WC:stä (molemmista) puuttui täysin WC - paperi. Ja kun pyysin saada yhden "bloody tomaton" tarjoilijalla kesti yli 10 min tulla sanomaan, että sitä ei ole tänään saatavilla, jonka jälkeen hän lähti. Juu-u, siis niinkuin sulki suunsa, kääntyi kannoillaan ja katosi. Jos ilmoituksen lisäksi olisi sanonut esimerkiksi että: "Anteeksi, mutta Bloody Tomatoa ei tänään ole valitettavasti saatavilla mutta voisinko sen sijaan suositella vaikka.... " dialogi olisi erittäin suurella todennäköisyydellä päätynyt tilaukseen. Mutta tarjoilija lähti ja minä jäin istumaan täysin hämmentyneenä siihen pöytään. Nyt sain toivoa ja odottaa tarjoilijaa uudelleen pöydän ääreen pitkän aikaa - itse asiassa siihen asti kunnes ruokamme tulivat. Kukaan ei tullut kysymään miten meillä menee. Istuin siis semmoisen vajaan tunnin siinä sen kitkerän latteni kanssa ja odotin koska taapero kyllästyy totaalisesti.

Ja kun sitten ruokien tullessa pyysin tarjoilijalta mimosaa, hän ei edes tiennyt mitä se on. Se, jos mikä on minusta ihan jo saavutus brunssipaikan tarjoilijalta. :)

Noh, lasku oli kuitenkin alle satasen meiltä neljältä ja ranskikset olivat kuumia. Että ihan hyvin se Midhill varmaan istuu Restamaxin edustajana siihen Chikosien ja Rossojen silmänkantamattomiin jatkuvaan riviin. Ehkäpä olinkin niin tosi pettynyt vain siksi, että odotukset olivat korkealla. Ajattelin, että tässäpä jotain uutta ja raikasta. Ja kun se ruoka ei sitten ollutkaan sellaista, mitä listalta lukiessa kuvittelin, vaan "ihan sitä samaa".

No, niin tai näin, meillä ei kuitenkaan liene kiire sinne uudelleen.

p.s. Midhill oli näemmä myös perjantain Nyt - lehden brunssiarvostelussa.

Tee-se-itse viinimaistelut

Yhtenä sellaisena rauhoittumisen ja tyyneyden hetkenä joululta on jäänyt ehdottomasti mieleen Pekan loistava idea järjestää meille viinin sokkomaistiaset. Riitan ja Pekan majapaikassa on upea näköala yli läheisen laakson ja sääkin suosi. Siinä me sitten seisoimme kaikessa rauhassa katselemassa kaukaisuuteen, maistelemassa Pekan valitsemia viinejä ja nauttimassa hyviä paikallisia pikkupurtavia.

Meistä ei kukaan ollut järjestänyt itse sokkoviinitastingia - vaikkei se niin hankalaa olisikaan. Ja taas se tuli todistettua että hyvä idea kantaa pitkän matkaa; meistä ei kukaan ollut viinimaistelun "pro" ja viinit nautittiin rennosti muovimukeista ulkoilmassa mutta siinä me tyyppailimme viinejä - nuuhkimme, maiskuttelimme ja erittäin epätieteellisesti joimmekin sitä viiniä siinä maistellessa ;) Ja kaikilla oli hauskaa. Se oli itse asiassa jännää kokeilla paikallisia viinejä näin :) 

Pekka kertoi, että tarjolla on pääasiassa paikallisia tai lähiseudun viinejä, mutta mahtui mukaan myös yksi super tuscan ja yksi ihan muualta tuotu viini. Muuta emme viineistä oikeastaan tienneet. 

Kaikki Pekan hankkimat viinit olivat tietysti hirmuhyviä. Sanoinkin ääneen että näitä on hirveän vaikea laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen - riippuisi niin mitä näiden kanssa tarjoaa. Mutta nyt ei etsittykään mitään absoluuttista paremmuusjärjestystä vaan subjektiivista kokemusta mistä tykkää eniten ja se oli selvästi vapauttavaa kaikille. Ja olihan se hurjan mielenkiintoista; kun ei tiennyt mikä on mitäkin, melkein jännitti nähdä kuinka itse pisteytti erilaisia viinilaatuja. :)

Yksi näistä oli selvästi ikääntyneempi ja rusinaisempi - todennäköisesti (pohdiskelin itsekseni) tastingin kallein viini. Sitten oli pari selvästi nuorempaa, selkeälinjaista, hauskaa ja helppoa viiniä jossa kuitenkin oli voimaa ruuan kanssa nautittavaksi. Mieleen jäi myös vähän kepeämpi mutta vivahteikas, selvästi vähän kylmemmän paikan hedelmäisyttä uhkuva viini ja  pari viiniä joiden kanssa arvoin tosi pitkään miten päin ne sijoittaisi - tosin niiden paikka oli listan loppupäässä. 

Kaikki raapustelivat sitten muistiinpanojaan ja lopulta kaikkien lapuissa oli kuusi viiniä järjestyksessä. Sitten Pekka keräsi laput ja kävi laskeskelemassa pisteet viineille. En enää valitettavasti muista lopputulosta ihan tarkkaan, mutta yhteenlaskettujen loppujen tulos antaa hyvän vinkin italian kävijälle; se perus chianti classico on ihan oikeasti tosi hyvä valinta paikallisessa enotecassa!

Voittajaksi sokkotastingissa pääsi nimittäin Chianti Classico - osastolta majapaikkamme Montagliarin versio. Toinenkin Chianti Classico nousi lopullisissa tuloksissa aika ylös, samoin pyöreämpi Super Tuscan - viini Rignanasta.  Suomeksi; tastingin edukkaamman ja muoremman pään viinit olivat lopulta ne, joista tykättiin enemmän.

Se kehittyneempi viini oli kuin olikin hintavahko ja iäkäs Brunello, sekin Montagliarin tilalta. Olisiko se ollut kolmossijalla lopullisissa tuloksissa? Siitäkin pidettiin kyllä, mutta se jakoi mielipiteitä. Ehkä listasta olisi voinut päätellä myös että ei helmiä si... köh meille, sillä siellä häntäpäässä omallakin listallani oli pari  Chianti classico riservaa. ;) 

Omalla listallani kärki taisi mennä niin, että tuo Rignana ja Montagliarin ikääntynyt Brunello kisasivat kullasta ja hopeasta. Lopulta valitsin selkeän, mutta raikkaan Rignanan ykköseksi. Kolmossijalle nostin sen erilaisen viinin - joka osoittautui olevaksi pohjoisitalialainen Pinot Noir. En yleensä niin innostu Pinot Noireista, mutta tuota kyseistä olisin kyllä mielelläni ottanut kellariin useamman pullon. Kyseisen viinin löytämiseksi pitäisi tosin tehdä toiviomatka Pekan jalanjäljissä pohjoisitaliaan - muistaakseni Alto Adigeen. Neloseksi listalleni taisi päästä se Montagliarin Chianti classico. 

Viinien lisäksi me siis nautimme näköalasta,  paikallisista salameista, ankanmaksatahnasta, juustosta ja tietysti toistemme seurasta. Tuo rento kotikutoinen sokkotasting oli ihan mahtava juttu - kokeilkaapa kaveriporukalla jonain viikonloppuna! 

Pollo cinghiale eli kanaa ja villisikaa

"Me ollaan täällä Montagliarin viinitilan opetuskeittiössä ja ajateltiin tässä kohta alkaa valmistaa illalliseksi kanaa paikallisella villisikamakkaralla ja jotain sesongin lisukkeita..."

Keikistelin sisarelleni Montagliarin, yhden alueen johtavan viinituottajan, opetuskeittiössä.  Rosteritaso oli täynnä ostoksia, sisareni oli juuri saapunut ja campari spritz kädessämme me nauroimme hilpeinä. Mimmu kuittaili että "aiotko sä ruveta pitämään jotain Vblogia, vai - kun toolleen selität?"

Villisikamakkaran massaa

Tilanne oli vain jotenkin niin absurdi, Montagliarin emäntä ja pääkokki oli käynyt näyttämässä meille miten kylmälaitteen saa päälle, kuinka nestekaasu kytketään päälle ja pois ja miten se pelottava kaasu-uuni käynnistetään. Ja minä selitin osoitellen ruoka-aineita mitä me olimme ajatelleet valmistaa, sillä meiltä puuttui yhteinen kieli. Sitten hän sanoi "buonissimo!", halasi, lähti ja me olimme vähän niinkuin omillamme.

Normaalisti keittiössä pidetään kokkauskursseja, nyt se palveli meidän joulukeskuksenamme.
Joskus vielä sille kurssillekin ;) 

Se oli samaan aikaan ihan mahtavaa, vähän outoa ja pelottavaakin; meillä on oma keittiö Chiantista jouluksi ja kasapäin ihania ruokia ja juomia +2 asteisessa pro-kylmäkalusteessa. Ja jotenkin siinä oltiin vähän liikuttuneen nöyrinäkin, koska tuota opetuskeittiötä ei yleensä vuokrata kenellekään. Me olimme päässeet tänne kokkailemaan ihan täysin Pekan ja Riitan ansiosta, jotka ovat käyneet alueella jo pitkästi toistakymmentä vuotta joka talvi.

Carifiori, my love. 

Koko tarina alkaa oikeastaan siitä, että pohdimme äitini kanssa mitä sitä sitten jouluna tehtäisiin. Hyvin nopeasti keskustelu siirtyi laatikkojen ja havunneulasten tuoksuisesta teille-vai-meille -asetelmasta siihen, miten rikkinäinen joulunaika tänä vuonna oikeastaan on. Ja siitä se sitten lähti; ajatus että mitä jos lähdettäisiinkin porukalla reissuun jonnekin. Ja kun vielä vähän pähkittiin ja soiteltiin Riitalle Italiaan, ajatus Chiantiin lähtemisestä olikin yhtäkkiä siinä käsillä.

Kaikki kipot olivat megakokoisia :) 

Ja kun Mimmu kuuli ideasta ja veljemme suostui avuksi vanhemmillemme kaikki alkoi näyttää mahdolliselta. Pekka Ja Riitta kävivät neuvottelemassa Montagliarissa millaiseen konstellaatioon meidät majoitettaisiin, varaamassa joulupäivän ruokailun ja pohojalais-espoolaisen sukulaiskatraan keittiöasiaakin oli kuulemma mietitty miehissä - muutamankin grapan verran. ;)

Mummun rakkaudenosoitukset ovat tarpeen Italiassa, talvella. 

Ja siinä me sitten lopulta olimme - asettumassa taloksi hyvin kotoisissa merkeissä. Me olimme lentäneet Milanoon ja matkustelleet sieltä jo parin yöpaikan kautta Chiantiin, jonne olimme saapuneet edellisenä iltana aika myöhään. Jokapäiväisen reissaamisen ja asettumisen jälkeen tuntui hyvältä päästä majoittumaan jonnekin vähän pidemmäksi aikaa ja rauhoittua. Ja useamman kerran Montagliarissakin käyneenä se oli tuttuutensakin vuoksi varmasti yksi kotoisimmista vaihtoehdoista majoittua.



Me olimme käyneet päivällä kaupassa Grevessä ja mukaan oli jäänyt pari kokonaista, valmiiksi avattua kanaa, villisikaraakamakkaraa, artisokkia, mustakaalia, pancettaa ja kaikenlaista muutakin ihanaa. Koska olimme vähän reissun uuvuttamia, ostin valmiita gnoccheja ja niistä eväistä syntyi sitten meidän ensimmäinen kunnolla itse valmistettu joulunajan illallisemme.

Kanat oli halkaistu toisin päin kuin olen itse tottunut - keskeltä rintalastaa. 

Oli mahtavaa kokkailla hyvillä välineillä. V kysyi mitä siinä nyt sitten niin hienoa on, enkä oikein osannut selittää. Kai se vaan on hienoa päästä kokkaamaan kunnolla (lue: kunnon keittiössä eikä missään vuokrahuoneen kitchenetessä) paikassa, missä kaikki on tuoretta ja hyvää - sellaista mistä samaan aikaan kotomaassa voi vaan haaveilla. Joka tapauksessa tuon keittiön lainaaminen on jäänyt koko reisusta mieleeni yhtenä niistä kirkkaimmista, joululahjamaisimmista muistoista.

Nahan alle tungettiin villisikamakkaraa, joka maustoi kanan upeasti.
Jotenkin kanan nahkakin tuntui paksummalta kuin kotona.  

Ensimmäisenä iltana kun kokkasimme Montagliarissa laitoimme siis kanaa. Olin jossain (voisin lyödä vetoa että Jamien - mutten ole 100% varma) kokkiohjelmassa nähnyt, että kanan nahan alle voi tunkea raakamakkaran sisusmassaa mausteeksi; chorizoa siinä ohjeessa muistaakseni.

Valkosipulista, sipulista, selleristä, rosmariinista  ja makkaroista tehtiin makupohja jonka sekaan heitettiin myös valkoviiniä. 

Ja koska olimme Chiantissa, missä melkein joka lihakaupasta saa paikallista tuoretta villisikamakkaraa, otin Falornilta paketin niitä mukaani. Ja sitten tungin kanan nahan alle villisikamakkaran massa, rosmariinia, murskattua valkosipulia ja siipaleet voita.

Kanojen päälle upeaa pancettaa, jota ostettiin Falornilta. 

Sitten kokkailin hyvässä oliiviöljyssä suureen pannuun makupohjan; sellerinvartta, loput makkarat silppuna ja nakkelin mukaan loput kevätsipuleista jääneet mukulat. Vähän sinne taisi mennä myös valkosipuliakin. Ja kun makupohja oli kuullotettu, kanat asennettiin siihen päälle, niiden pintaan levitettiin vielä pancettaa ja mustaa pippuria ja kasariin kaadettiin pari lasillista valkoviiniä ja loput kirsikkatomaatit joita sattui pyörimään vielä jonkin pastan jäljiltä.

Sitten kanoja kypennettiin uunissa 180 asteessa semmoinen 50 min pari kertaa välillä valellen, kunnes pinta alkoi olla kauniin värinen.

Vähän mustakaalia, gnoccheja ja salviavoita... Nopeita lisukkeita. 

Ja kanojen kypsyessä duunailtiin sitten vähän lisukkeita niistä artisokista, mustakaaleista ja gnoccheista. Niissä mentiin ihan perussetillä - samaan tyyliin kuin viime vuonnakin. Mustakaali pääsi pannuun valkosipulin, shalotin ja sardellin kanssa ja hautui lopuksi valkoviinissä. Artisokat perattiin, kiehautettiin ja tarjottiin kapriksilla ja sitruunalla maustetun voisulan kanssa.

Pöydän kattamista...  

Gnocchit taas keitettiin kuten pasta ja valeltiin salviavoilla ihan vaan simppelisti. Ja sitten oli hyvää talon omaa oliiviöljyä ja Chianti classicoa. 

Tuollainen makkaralla maustettu kana muuten paahtuu ihan upeaksi uunissa. Jos joku miettii mahtaako villisika tai possu ylipäätään mennä kanan kanssa niin kyllä - possun rasvaisuus tekee muuten helposti kuivaksi menevästä broilerista ihan mielettömän suussasulavaa. Ja mitä enemmän makkarassa on makua, sitä enemmän sitä siirtyy myös ruokaan. Ja siitä makkarasta broileri saa ihania, karamellisoituineen possun paistoliemen aromeita. Sellaisia syviä ja hyviä kuin joulukinkun liemessä, jota siihen kinkun paistopussiin valuu. 

Varmaan jotain semipätevää raakamakkaraa saanee ainakin Hakiksen hallista, kun huokailette sen villisikamakkaran perään. :) Suosittelen kyllä kokeilemaan. Ja kaikki se, mitä sinne kanan paistokasariin valuu, toimii jo sellaisenaan hyvänä kastikkeena ihan mille vaan. Kotona kokatessa olisin varmaan nostanut valmiit kanat leikkuulaudalle ja kiehauttanut sinne paistoastiaan spaghettia tai muuta nauhapastaa. Se olisi ollut illallinen jo sellaisenaan. Mutta olihan nyt joulu ja oltiin cavolo neron maassa niin myönnän että mopo saattoi hieman keulia lisukkeissa... ;) Mutta - hyvää oli ja melkein kaikki upposikin kahdeksan hengen seurueeseemme. 

Hyvää ruokaa ja hyvää seuraa sekä tilkka punaviiniä - mitä sitä ihminen sitten muuta tarvitseekaan? 

Ja syömään! 

Kanaa villisikamakkaralla (isolle joukolle lisukkeiden kanssa, määrät sinnepäin)

2 avattua broileria /maissikanaa
voita
villisika - raakamakkaraa (tai muuta yrttistä possu(raaka)makkaraa)
pancettaa
oliiviöljyä

makupohjaan
3-4 vartta selleriä
3-4 valkosipulin kynttä
3 shalottisipulia halkaistuna tai kevätsipulin (sipuli)päitä
4 oksaa rosmariinia
pari lasillista valkoviiniä

Lisäksi
nippu lehtipersiljaa
kourallinen  kirsikkatomaatteja
mustaa pippuria

Laita uuni kuumenemaan 180 asteeseen.

Avaa tarvittaessa broilerit ja työnnä nahan alle oksasta irti revittyä rosmarinia (1 oksa per broileri), (halutessa) hieman valkosipulia, raakamakkaran massaa ja rintafileiden päälle vielä pienet voisiipaleet - nekin nahan alle. Voitele nahka pinnasta kevyesti oliiviöljyllä ja pippuroi. Levitä päälle ohueksi leikattua pancettaa.

Pilko makupohjan vihannekset ja kuullota niitä öljytilkassa hetki. Lisää sitten kanat/broilerit makupohjan päälle ja kaada mukaan kirsikkatomaatit ja valkoviini. Lisää myös vähän lehtipersiljasilppua, mutta säästä osa loppukoristeluun.

Paista kanoja uunissa n. 50 min muutaman kerran välissä paistoliemellä valellen. Kun pinta on kauniin värinen ota kanat pois ja tarjoile joko pastan tai muiden lisukkeiden kanssa.

Aprikoosikanaa ja sinappista kurpitsapyrettä

"Jännä juttu", mietiskelin äsken askelten rapistessa vähän kuuraisen sammalen päällä, "miten paljon sitä näkee kun vaan pysähtyy katselemaan". Ihan arkinen juttu; roskien vieminen ulos, hiljaisuuteen, tammikuussa jossa ei olekaan yhtään lunta ja jäätä onkin elämys kun sitä pysähtyy pohtimaan. Taivaalta satoi melkein näkymätöntä, ohutta lunta. Ihan kuin jäätynyttä usvaa.

Vaikka lumessa on puolensa, hieman kaihoisalla mielellä tervehdin edelleen vihreänä hehkuvaa, mutta kuuran kovettamaa sammalta. "Kompostille voisi ehkä hakea pussillisen haketta jo valmiiksi" tuumasin puoliääneen - sillä kohta vajalta kompostille vaeltaminen vaatii käytävien kaivamista ja pussin raahaamista pitkin kiertoteitä. Pysähdyn katselemaan lunta ja näen, miten hengityksestäni nousee ilmaan suuri pilvi joka hajoaa lumisaten joukkoon harmaata taivasta vasten.

Ihan kummallinen tämä tämmöinen talvi.

Kiireen keskellä on välillä pakko pysähtyä ja nauttia ihan pienistä asioista. Kuten hyt vaikka hyvästä ruuasta ;) Sen taannoisen Emo - keikan jälkeen olen tehnyt kotosalla sinapilla maustettua kurpitsapyrettä. Vähän sellaista, mitä meille tarjottiin aluksi leivän kanssa. Se sopii ihan erinomaisesti paitsi possun pariksi, myös tämmöisen vähän hedelmäisen ja aromikkaan kanan kanssa. Ja mikä parasta, ne syntyvät kerralla samassa uunissa.

Minä käytin parhaaseen pyreeseen jotain erikoiskurpitsaa, joka oli tullut ostettua jo joulun aikaan, mutta sellainen tavallinen talvikurpitsa käynee hyvin. Butternut - kurpitsasta ei tullut niin hyvää pyrettä (jotenkin liian makeaa) ainakaan hunajadijon - sinapilla. Ehkä tavallinen Dijon kävisi paremmin, tai sitten joku persoonallisempi viski- tai konjakkisinappi. Kannattaa maistella sitä pyrettä ja sinappia vähän yhdessä ennenkuin lisää sinappia koko määrään.

Kiireisen äidin perjantain pelastaa jääkaapissa herkkujen kanssa yön yli marinoitunut broileri. 

Jos siis jollakulla on kaapissa vielä kuivattuja aprikooseja ja tasoilla lojuu leivänkannikkoja, niin suosittelen käyttämään ne pois. Todistettavasti ohje sopii myös kiireisen yrittäjä-äidin perjantai-illalliselle - etenkin jos preppaa kanan edellisenä iltana jääkaappiin marinoitumaan ja lykkää kaiken uuniin töistä päästyään. Lapsetkin diggailivat kovasti - myös siitä kurpitsapyreestä vaikka siinä olikin vähän sinappia. Uunissa paahtunut kurpitsa kuitenkin tekee pyreestä paitsi syvän ja hyvän makuista myös hieman makeaa.

Aprikooseista ja valkoviinistä, voista ja yrteistä keittyy kanan kanssa mukava kastike kanalle - etenkin kun rikot lopuksi muutaman aprikoosin liemeen. ...Vaikkei pyreen lisäksi kastiketta oikeastaan tarvita. Kuivista leivänkannikoista kanan pintaan voi tehdä vähän murua, joka paahtuu pinnassa vähän rapsakaksi. Pyreen pinnalle voi laittaa vähän paahdettuja kurpitsansiemeniä.

Kun selitin ideaani ruuasta Alkon tutulle myyjälle hän iski käteeni pullollisen hyvin persoonallista Sartori Marani Apassimento- viiniä. Kyllä sitä kelpasi tämän kanssa nauttia.

Ohjeen määtät ovat suurin piirtein ja sinnepäin. Voit soveltaa ideaa vapaasti. :)

Sinappista kurpitsapyrettä ja aprikoosibroileria(riittää ainakin neljälle)

1 broileri tai koipireisipaloja 1 per nenä
1 pieni pussi tai ison pussin loppu aprikooseja
vettä
n. lasillinen valkoviiniä
oliiviöljyä
2 oksaa rosmariinia
n. 3 valkosipulin kynttä
(1-2 rkl juoksevaa hunajaa)
voita

leivänmurua (voit maustaa sen rosmariinilla ja valkosipulilla kuten tässä (linkki) ohjeessa meikäläisen vakiokikka nykyään)


Pyreeseen
yksi pienehkö oranssi kurpitsa tai puolet/reilu lohko isompaa(butternut on vähän liian makeaa minusta)
hieman öljyä
n. 50-80g voita (lisää erissä kun soseutat, riippuu kurpitsan määrästä paljonko tarvitset että saat silkkistä pyrettä)
n. 2 -3 tl hunaja dijon - sinappia tai vähän vähemmän ihan perusdijon - sinappia

paahdettuja kurpitsansiemeniä

Laita kana marinoitumaan jääkaappiin mielellään useita tunteja etukäteen, esim. edellisenä iltana. Aloita marinadin teko keittämällä aprikooseja kohtuullisen vähässä vedessä (ja halutessa valkoviinissä) n. 20 min tai kunnes ne ovat vähän turvonneet ja imeneet suurimman osan nestettä itseensä.

Anna aprikoosien jäähtyä ja sekoita sitten joukkoon puolisen desiä oliiviöljyä, nyhdetyt rosmariinin neulaset ja rikki lyödyt valkosipulit. Mausta broilerisuolalla ja pippurilla ja laita se muovipussiin. Lisää hunaja jos käytät sitä. Kaada aprikoosi-yrttiseos perään, hiero seosta joka puolelle kanaa, purista ilma pois ja laita kana jääkaappiin maustumaan.

Laita uuni kuumenemaan n. 180 asteeseen ja halkaise kurpitsa. Pistele kuoreen vähän reikiä, sipaise öljyllä ja laita se uuniin paahtumaan leikkauspinta alaspäin.

Laita kana korkeareunaiseen vuokaan ja kaada marinointiliemi mukaan. Lisää vuokaan reilu lasillinen valkoviiniä. Lohko broilerin päälle vähän voita ja leikkaa pienet viillot koipireisien taipeisiin, jotta lämpö pääsee joka puolelle hyvin.

Laita kana uuniin n. 50 min tai kunnes se on kypsää. Voit valella broileria muutamaan kertaan vuuassa olevalla nesteellä. Lisää viiniä tarvittaessa. Paiston puolivälissä/lopuvaiheessa n. 20 min ennen valmistumista sivele broileria taas paistinesteellä ja ripottele kanan pintaan leivänmurua.

Kun kurpitsa on pehmeää ja sen pinta on saanut muutamia tummia läikkiä (n. 40 min?) ota klurpitsa pois uunista ja kaavi kurpitsan liha blenderin kippoon. Sosueta voin kanssa ja mausta sinapilla. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa sinappia, suolaa ja pippuria.

Tarjoa kana kurpitsapyreen, paahdettujen kurpitsansiementen ja halutessa myös hyvän maalaisleivän kanssa.

Firman pikkujoulut eli Groteskin viinibaari ja Emo

"Kyllä sitä jaksaa, kun elämässä on paljon itselle tärkeitä, hyviä asioita" sanoin pisto sydämessäni kun minulta kysyttiin miten ihmeessä saan ajan riittämään kaikkeen. Hymyn taakse piiloutui paljon; kuluneen vuoden aikana olen tullut myös luopuneeksi monesta asiasta, jotka kuitenkin haluaisin oman elämääni kuuluvan.

Vaikken ole yhtään uudenvuodenlupaustyyppiä, siinä rakettien räiskyessä, kotimme parvekkeella rakkaiden ystävieni kanssa (joita olen ehtinyt näkemään viimeksi rauhassa kevättalvella) tein salaa lupauksen sieluni sopukoissa, että vuodesta 2014 tulee minulle helpompi. Otan itselleni myös omaa aikaa, vaikka väkisin. Sillä tällaista vauhtia, jota olen kynttilöitä tuhlannut ei kukaan jaksa pidemmän päälle.

Toukokuusta pikkujouluaikaan mennessä firman koko on kasvanut yhdestä neljään henkeen. Se on tarkoittanut ihan valtavaa määrää työtä. Etenkin kun olen yrittänyt saada kaiken tehdyksi 3 päivää viikossa - hoitoaikataululla I:lle. Eikä se oikeasti ole onnistunut - lähellekään. Usein, oikeastaan säännönmukaisesti joka viikko on tarvittu kaikkien vapaahetkien ja päiväunaikojen lisäksi ns. yövuoroja joko 10-02 tai 02-04 riippuen onko V nukuttanut I:n vai olenko minä nukahtanut pienen viereen herätäkseni sitten kahden aikaan murehtimaan tekemättömiä. :) Tosin näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä kumpi oli stressaavampaa - se, ettei pysty tekemään firman asioille käytännössä mitään vai se, että asioista ehtii tehdä nyt maksimissaankin 2/3.

Kiire - vaikkain mielenkiintoisten ja hyvien asioiden ympärillä - heijastuu siihen rytmiin jolla kävelee, puhuu, syö ja nukkuu. Vain I:n kanssa ollessani olen yrittänyt pitää itseni siinä hetkessä ja olla läsnä -vaihtelevasti onnistuen. Viimeksi I:n kanssa terveyskeskuksessa käydessäni melkein revin talteen viimeisen sivun potilaslehdestä (Terve potilas 4/2013 jutun voi lukea linkin takaa ilmaiseksi) jossa Leena, 38v viestintätoimiston toimitusjohtaja kertoi omia ajatuksiaan yrittäjänä ja pienen äitinä olemisesta. Vaikken ehkä itseäni leimallisesti "ura-äitinä" näekään, teki hyvää lukea että jollain muullakin on vähän samanlainen tilanne. Ei se ollut mitenkään helppo nakki laittaa 1v 7kk ikäistä pientä hoitoon, vaikkakin tuttuun perheeseen ja vain 3 päivää viikossa kaikilla kevennyksillä jotka olen pystynyt tekemään I:n hyväksi.

Mutta kaiken tämän keskellä semmoista omaa hengitystilaa olen todella kaivannut ja siihen teen muutoksen ensi vuonna. Kukas muukaan sitä omaa aikaa arkeeni tulisi raivaamaan:)

Joka tapauksessa kun pikkujouluaika koitti, päätimme työporukalla että pikkujouluista tehdään rennot, stressittömät ja mukavat; olemme kaikki ansainneet pienen lepohetken ihan muissa ajatuksissa ja ympyröissä. Niinpä varasin poppoollemme liput kansallisteatterin "ovista ja ikkunoista" -farssiin ja sen jälkeen pöydän Emosta. Lisäksi ajattelimme, että voisimme käydä jossain "parilla" ja napostelemassa jotakin töiden jälkeen ja ennen näytelmää.

Erinäisten sattumien summan kautta päädyimme lopulta parille Groteskin viinibaariin josta luvattiin varata meille pieniä sormisyötäviä parin viinilasillisen kanssa nautittavaksi. Olin kuullut viinibaarista paljon hyvää luotettavilta tahoilta - eikä ennakkoasenteeseeni voinut olla vaikuttamatta myöskään kaupalehti Optiosta joulun alla silmiini sattunut juttu, jossa paikan keittiömestaria kehuttiin vuolaasti ja esillä oli käsittämättömän upean näköinen annos ohjeineen. Kaikkeen siihen hehkuun nähden viinibaari ei ehkä lunastanut ihan kaikkea sitä ilmassa väreillyttä lupausta, vaikka kaikki olikin mielestämme hyvää ja todella hyvin laitettua ja viinisuositukset ihan erinomaisia.

Groteskin "sormiruokia"; ankkaa, siikaa, juustomadeleineja ja lisäksi saimme vielä pienen risoton sekä lammasconfittia.

Ensinnäkin olin jotenkin ajatellut että ne pienet naposteltavat ja/tai sormiruuat olisivat oikeasti jotain coktailpalatyyppisiä. Noh, ne olivatkin ihan oikeita pieniä ruoka-annoksia. Maut olivat hyviä, selkeitä ja todella kuulaan kirkkaita hyviä perusmakuja mutta jokin sellainen "uusi" tai "wow" -elementti niistä puuttui. Lisäksi kun tarkoitus oli mennä vielä myöhemmin illallilselle, ruoka oli vähän liiankin täyttävää siihen nähden. Mutta hinta ja laatu kohtasi - niin ja viinivalinnoissa meitä kuunneltiin hienosti ja toiveet täytettiin. Osa porukasta selvästi piti Groteskista todella paljon. Etenkin ankka (ja lammas) herättivät ihastusta seurueessa.

Minuun emossa vetosi mutkattomuus; alkuun oli leipää ja jumalaista, sinapilla maustettua kurpitsapyrettä.

Mutta vaikka näytelmäkin oli juuri niin "älykäs" farssi kuin meille lupailtiin, meikäläiselle Emo oli illan kohokohta. Gastrobar Emo on juuri sellainen ravintola, jollaista olen Suomeen kaivannut. Kiitos ja aamen, ihanan, ihanan välitön, mutkaton ja helppo paikka mennä - ja ruoka oli mielikuvituksellista, vivahteikasta ja upeaa. Ihan täydestä sydämestäni suosittelen.

Silliä Emon tyyliin

Emo on Michelintähdin palkitun Olon "pikkusiko". Olin kuullut etukäteen että annokset Emossa ovat aika isoja, mutta herkullisia. Ninpä osasin varoa tilaamasta liikaa; tilasimme jo Groteskissa taitettuun pieneen nälkäämme kaksi annosta ja päätimme varata oikeuden miettiä jälkiruuan tilaamista sitten myöhemmin, kun varsinainen ruoka on syöty.

Minä söin näistä ibericopossusta tehtyä borssikeittia ja taivaallista  "palsternakkaa ja munaa" niiiin hyviä.
Etenkin tuo oikealla näkyvä palsternakka.

Konseptina Emo on hauska; voit tilata listalta eri määrän ruokia siinä järjestyksessä kuin haluat. Ruuat myydään könttähinnoilla; 1 ruoka 20,- 2 ruokaa 32,- 3 ruokaa 45,- jne... Minulle riitti hyvin 2 ruokaa, mutta jos en olisi syönyt mitään lounaan jälkeen, olisin varmaan ollut houkuttunut tilaamaan vielä jälkiruokaa - sillä se näytti mykistävän upealle. 

Ainoa asia mikä oli toisin kuin oletin oli paikan sisustus. Gastrobareissa ja -pubeissa käyneenä oletin, että siustus olisi jotenkin "täydempi". Että seinillä roikkuisi enemmän teematauluja, hassuja muistoja matkan varrelta ja esineitä jotka kertoisivat omaa - ehkä humorististakin - tarinaansa paikasta ja sen tekijöistä. Tai netissä olevien kuvien perusteella mieleen syntyi kuva ehkä 50 - luvun "gansterikapakasta" nahkasohvineen ja muineen. Mutta sisustus oli hyvin funktionaalinen ja moderni - jotain bar Erottajan ja Kiasman kahvilan välistä - ehkä. Mutta hyvin me viihdyimme ja palvelun sekä ruuan mutkattomuus taas vetosi minuun ihan 10-0.

Sekä Emossa että Olossa hiljattain käyneenä, melkein täytyy sanoa että Emo olisi enemmän minun tyyliseni ravintola. Tarkoitan, että Olo on tosiaankin kokonaisvaltainen elämys, joka ottaa mukaansa ja kuljettaa omia polkujaan. Emo taas on kotoisa. Siellä on tilaa vain olla, murtaa leipää, siemaista vähän viiniä - väitellä kovaäänisesti ja pyyhkiä lopuksi leivällä lautanen puhtaaksi viimeisestäkin herkullisesta pisarasta. Eikä uudelleenkäymistä tarvitse samaan tapaan harkita kuin Olossa, sillä törsäämälläkin kaikkine juomineen ja kahveineen lasku jäi alle sataseen per nenä.