Rouxin piiraspohja ja tattarista kurpitsa-vuohenjuustotäytettä

Noniin, harjoittelujen jälkeen päästään itse asiaan. Eli tässä varsin muikea syyspiiras niistä tattarsuurimoista väännettynä. Tykättiin että tämä oli tosi hyvää, vaikka piirasvuuan puutteessa ulkonäkö ei ehkä leikkaamisen jälkeen ole (köh) enää ihan priima;) Asiaa olisi ehkä auttanut, jos olisi ollut itsehillintää, niin että piiras olisi saanut ennen leikkaamista hieman vetäytyä, mutta... Kun se piiras tuoksuu siinä kirpeässä syyspäivässä niiiin hyvälle ja on vähän nälkäkin - koskas minulla sitä malttia olisi ollut?




Tattarin maltaiset maut menevät hienosti yhteen melkein makeaksi fenkoliöljyssä paahtuneen kurpitsan, valkosipulin ja hunajalla silatun vuohenjuuston kanssa. :) Palanpainikkeeksi nautiskelimme hieman vaniljaista Italialaista punaviiniä (josta olin varma, että se oli Tommasin Valpolicellaa, mutta nyt kun katson pulloa ja kuvausta Alkon netistä, niin ei se jotenkin näytäkään samalle...)

Joka tapauksessa näin syksyllä, kun ulkona on kylmä kannattaa käyttää viileys hyväksi ja viilentää punaviiniä hieman ennen nautiskelua. Tuokin viini sai heti paljon uusia piirteitä kun oli vähän viileämpää, se oli suorastaan ihan yllättävän hyvää. Ja ylipäätäänkin, noin 15 asteinen punaviini maistuu ihan eri tavalla kuin liian lämmin, huoneenlämmössä (n. 20 astetta) säilytetty pullo. :)

Suomalaisen alesta mukaani oli jäänyt Rouxin "Piirakka" - kirja ja päätin, että kokeilen pohjaa herra Rouxin ohjein. Se oli ihan viisas veto, sillä piirakkataikinasta tuli todella helposti käsiteltävää ja tasaista. Koska minulla ei ollut vaakaa, jouduin arvioimaan että 250g vehnäjauhoja on n. 3,8 dl. Joko mittaustarkkuus desimitalla ei ollut riittävä tai laskelmani oli jotenkin pielessä, koska jouduin lisäämään jauhoja sellaisen reilun puoli desiä vaivausvaiheessa. Kananmunan kanssa leivintasolla taikinaa sekoitatessani totesin, että se ei ole mitenkään "murustuvaa" kuten ohjeessa määriteltiin, joten lisäsin jauhoja. Lopputulos kuitenkin palkitsi ja vielä kun taikinaa jäähdytti jääkaapissa ennen kalulintaa, siitä tuli niin tasainen ja ihana piiraspohja, joka paistamisen jälkeen oli napakka, mutta tosi tasainen ja ohut :)

Kirjassa annettiin näppärä vinkki, että taikinan voi säilyttää kelmutettuna jääkaapissa n. viikon, pakkasessa kuukauden. Siitäpä sitä on hyvä napsaista vaikka johonkin jälkkäripiirakkaankin myöhemmin.... Tai tehdä pieniä tartletteja... tai mitä vaan.

Laitoin pavut folion avulla reunojen viereen.

Piiraan paistossa pohja esipaistetaan ensin ilman täytettä ja taikinaa estetään turpoamasta kuplille laittamalla pohjan päälle jokin paino.

Klassinen tapa on laittaa pohjan päälle foliota ja täyttää folio kuivilla pavuilla, herneillä tai vastaavilla. Myös, jos sinulla sattuu olemaan kulho tai kippo joka juuri mahtuu piiraspohjan sisään, voit käyttää hyvin sitäkin.

Minä käytin yhdistelmää näistä kahdesta, koska minulla ei ollut tarpeeksi mitään yhtä papulajia eikä oikein sopivaa kippoakaan.

Niinpä laitoin folioon ensin papuja pitämään piiraan reunat paikallaan (kasasin pavut reunoja vasten ja tuin foliolla) ja painoin uuninkestävän lautasen folion päälle vielä tukemaan keskipohjaa, jotta pohja ei nouse "tulivuorelle".

Koska mökin uunissa ei ole sitä lämpötilasäätöä, en tiedä tarkalleen missä asteessa pohja paistui. Ehkä n. 180 astetta ja 16-17 min...

Vain juuri sen verran, että pohja tuntui hieman napakalle, muttei vielä saanut pahemmin väriä. Piirakka menee kuitenkin kohta takaisin uuniin täytteen kanssa.


Sitten otin piiraan pois uunista ja täyttämisen jälkeen paistoin sitä vielä n. 200 asteessa 30 min.

Maltti olisi valttia, ihan kuumana täyte sortuu helposti. Jäähtyessään täyte kuitenkin jämäköityy.

Koska en halunnut hukuttaa piirsta munamaitoon, täyte olisi hyötynyt pienestä vetäytymisestä. Kurpitsapiiraan täyte nimittäin pysyi paremmin koossa, kun lämmitin piirakkaa seuraavana aamuna uudelleen. Mutta kuten tiedätte, mökillä sillä täydellisellä ulkonäöllä ei nyt ole niin välilä, pääasia on, että se oli hyvää. Ja kieltämättä, hunajainen, paahtunut vuohenjuusto on valuvana ihan parhaimmillaan...

Teimme piiraan ilman lihaa, mutta JOS jollain nyt sattuisi olemaan confit de canardin jämät jääkaapissa, niin se ankan paahtunut ja lohkeava liha menisi tuon piiraan täytteeseen kuin häkä.

Harjoittelun tuloksena syntyi siis varsin esittelykelpoinen, syksyinen kasvispiiras jota oli mukavaa syödä makean hillon ja pehmeäntäyteläisen punaviinin kanssa.

Roux neuvoo kaikkia hienoja piirakan reunan koristelutaktiikoita, minä menin tyylillä au brutal.

Rouxin hieno piirastaikina (riittää kahteen pieneen piiraaseen)

250g vehnäjauhoa
150g voita
1tl hienoa suolaa
hyppysellinen sokeria
1 muna
1 rkl maitoa (kermaa)

Anna voin pehmentyä hieman huoneenlämmössä ennen leipomista. Mittaa leivintasolle jauhot, suola ja sokeri. Tee jauhoihin kuoppa ja riko siihen kananmuna.

Sekoita jauhoista, munasta ja voipaloista sprmenpäillä massaa. Minulla tämä massa jäi vähän turhan löysäksi, mutta jos taikina tuntuu liian löysälle, lisää vähän jauhoja. Tarkoitus on, että saat aikaan pehmeän taikinan.

Lopuksi lisää maito (tai kerma, jos maitoa ei ole) ja vaivaa vielä taikina tasaiseksi.

Kääri sitten taikina kelmuun ja jätä jääkaappiin viilentymään.

Taikina säilyy: jääkaapissa viikon, pakastimessa n. 1 kk




Kurpitsa-vuohenjuustopiiras tattarisuurimoilla (n. 3:lle lounaaksi, teekupposellisella ehkä useammalle)

n. 180g vuohenjuustoa (yksi pikkupötkö)
1/2 pieni paahdettu valkosipuli
n. 5 dl kurpitsanpaloja kolme. neljä lohkoa kurpitsaa
n. 2 dl tattarisuurimoita (kuivia, esikeitä!) tai n. 4 dl esikeitettyjä suurimoita (eli loput mitä jäi aamulta)
n. 2 mm maustepippuria
1 muna
2 tl appelsiinikukkahunajaa + vajaa 1 tl viimeistelyyn
1 rkl tuoreita sitruunatimjamin lehtiä
kimppu mäkimeiramia, eli ainakin 5 rkl tuoreita lehtiä + koristeluun lehtiä ja kukkia
2 rkl hyvää punaista balsamicoa
fenkoliöljyä (kurpitsoiden paahtamiseen)
mustaa pippuria
suolaa

(epä-vegen kompostikeittiöversioon voit hyvin lisätä täytteeseen esim. akkaconfitin jämät, uunipossun palasia tai makeaksi glaseerattua uunikanaa)

Lisäksi tarvitset
1/2 annosta Rouxin hienoa piirakkataikinaa
ja n. 20 cm piiras- tai irtopohjavuuan
foliota, papuja tai piirasvuuan sisään menevän toisen vuuan.

Pilko kurpitsan liha kuutioiksi ja pirskota päälle fenkoliöljyä. Halkaise valkosipuli ja laita se kurpitsalohkojen kanssa uuninkestävään astiaan.

Paahda kurpitsaa ja valkosipulia uunissa. Kurpitsalohkoihin saa tulla vähän väriäkin ja voit ottaa valkosipulin pois jo aikaisemmin, jos tuntuu, että ne eivät osu ihan samaan. Minä olin ehkä vähän hätäinen, mutta pieni lisäpaahtaminen ei ole huono kurpitsaoille. Ihan mössöksi asti ei kannata kumminkaan paahtaa.

Kun kurpitsat paahtuvat, leivo piiraspohja. Kauli levystä n. 3mm paksu ja asettele se vuokaan kauniisti. Leikkaa reunat sileiksi ja täytä pohja papu-folionyytillä tai toisella astialla, ettei kuori pääse nousemaan. Esipaista piiraspohja uunissa n. 180 astetta 16 min.

Murskaa paahtunut valkosipuli. voit sekoittaa valkosipulista tahnan balsamicon ja öljytilkan kanssa, jotta saat maut leviämään tasaisemmin tattariin. Pilko paahtunut kurpitsa sopiviksi suupalalohkoiksi.

Sekoita valkosipuli (+ balsamico), tattari, kurpitsanpalat, maustepippuri, suola, timjami ja mäkimeirami keskenään. Sitten nypi sekaan n. puolet vuohenjuustosta pieninä muruina, rouhi joukkoon mustaa pippuria ja sekoita täyte. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa. Lisää kananmuna ja sekoita.



Kaada täyte piiraspohjalle ja laikuta täyte jäljelle jääneellä vuohenjuustolla. Valuta vähän hunajaa juustopalojen päälle.

Paista 200 asteessa n. 30 min ja anna piiraan hieman asettua ennen leikkaamista. Juuri ennen tarjoilua riivi vielä piiraan pinnalle mäkimeiramin lehtiä ja kukkasia, pirskota hyvää oliiviöljyä ja rouhaise vähän mustaa pippuria. Tarjoa punaviinin tai hyvän, mustan teen tai esim. oolong - teen kanssa.

Tervehdys tattari ja ricottapannareita

Otin mökille mukaan tattarisuurimonäytepussin ja nimesin viikonlopun projektiksi tattarin, jota en häpeäkseni ole koskaan oikein tullut edes ajatelleeksikaan käyttää muuhun kuin blinitaikinaan. Tiedän, että sen maku on tummempi kuin vehnän ja tattarin maku sopii hyvin oluen pariksi. Mutta kun asiaa tarkemmin pohdin, enhän minä edes oikeastaan tiennyt, miltä tattari näyttää kasvina ja onko sillä jyviä kuten vehnällä?

Avasin Keskisen Myllyn tattarisuurimopussin ja totesin, että "jyvät" ovat kuin pieniä, vaaleanvihreitä sydämiä. Etsin pussin kyljestä ravintosisältöä (fineli) ja jotain ohjetta siitä, kauanko lisäketattaria pitäisi keittää? Kumpaakaan en valitettavasti löytänyt suoraan pussista. Sensijaan Mimmunkin jo kokeilema tattaripuuron ohje löytyi ja siinä kypsytysaika oli 45 min. Halusin keittää vähän tattaria erikseen ja maistettuani vikonlopun projektiruokaa käytän esikeitettyä tattaria johonkin lounasruuan osaan. Etukäteen olin miettinyt, että tattarin tumma ja täyteläinen maku varmaan sopisi syksyisen, melkein makeaksi paahdetun kurpitsan kanssa.

No, tuumailin jotta 45 min puuroutumisajalla noita suurimoita voinee varmaan keittää huoletta jonkin aikaa, ennenkuin ne alkavat hajota. Ja kun minulle kerran on opetettu että olut ja tattari tykkäävät toisistaan, päätin keittää suurimot oluessa ja kasvisliemessä.

Keitettyäni tattareita suhteellisen vähän aikaa, osa jyvistä alkoi jo vähän hajota (vasemmalla)

Ja näin tapahtui. Kun seos oli kiehunut jonkin aikaa aloin katsomaan suurimoita, ne olivatkin kypsyneet paljon nopeammin, kuin osasin olettaa. En tullut katsoneeksi kelloa, kun puuhasin aamupalaa samalla, mutta kieltämttä ne eivät ihan hirveän pitkään tarvinneet, jotta pehmenivät mukavasti. Illalla vielä kokeilin lisäketattaria sitten uudelleen ja luulen, että ehkä se keittely vie n. kymmenenn minuuttia tai vartin. Sopivan keittoajan etsiminen netistä osoittautui muuten vaikeaksi, joten kannattaa tarkkailla keitosta. Kun tattari oli pehmennyt ja purutuntuma on mukava jätin sen loppuun liemeensä vielä tekeytymään ja lounaaseen mennessä se oli imenyt itseensä melkein kaiken nesteen.

Tattari maistui vähän happamelle ja tummasävyiselle, kuten muistinkin. Ja tietysti olut vielä keitinliemenä korostaa tattarin tummaa makua entisestään. Ja siinä tattaria maistellessa sain päähäni kokeilla sekoittaa hieman keitettyä tattaria aamupalapannareihinikin! ;)

Kuvassa esillä ricotta-tattaripannaripino :)

Olen jo pidemmän aikaa kuolannut ihanan kotoisan ja tunnelmallisen Omenapuun alla - blogin Katriinan aiemmin tekemiä ricotta - pannukakkuja. Ohje jota Katriina käyttää on alunperin ilmeisesti Gloria - lehdestä ja Pipsa Hurmerinnan käsialaa.

Ricottapannareista tulee meheviä ja ne ovat meheviä ja hyviä vielä jäähdyttyäänkin.

Olin jo paistanut n. puolet taikinasta kun päätin sekoittaa loppuihin ricottapannareihin desin esikeitettyä tattaria kuin kokeilumielessä. Ja vaikka Pipsan ricottapannarit olivat mahtavan meheviä ja herkkua sellaisenaankin, tykkäsin että tattarisuurimoilla niistä tuli entistäkin parempia! Jollain tavalla tattari nimittäin antoi lettuihin lisää ryhtiä ja täyteläisyyttä tekemättä niistä kuitenkaan ihan blinejä.

Minusta tattari ja ricotta menivät upeasti yhteen ja oli hauskaa, kun letun sisällä oli sattumina pieniä "tattarirakeita". V kaivoi välittömästi maustepippuripurkin ja jouduin myöntämään, että maustepippuri suorastaan kruunasi nämä mehevät ja tattariset lettuset.

Helppo-ottoista calvadosta, vaarallista suorastaan, kun on niin pehmeää...

Tosin, jos haluaa jotain selvästi makeaa, niin hieman happamat, kanelissa, voissa ja hunajassa paistetut sekä lorauksella calvadosta aateloidut omenalohkot ja kunnon pallura notkistettua creme fraichea ei sekään ole mitenkään huono.


Esikeitettyä tattaria á la Nelle (riittää lisäkkeeksi kolmelle)

2,5 dl tattarisuurimoita
0,3 l olutpurkki (yksi tölkki)
1 kasvisliemikuutio (luomu)
2 dl vettä

Keitä tattareita nesteessä n. 15 min tai kunnes tattari pehmenee mukavasti. Jos et käytä tattaria heti, jätä se loppuun liemeen paisumaan. Valuta tattari siivilässä kun käytät sen.

Herkkua myös näin, mutta jos laiskottaa voit rouhia päälle vaan vähän maustepippuria...

Ricottapannareiden ohje minun lisäyksilläni, tattarimäärä skaalattuna koko ohjeeseen.

Ricottapannareita tattarisuurimoilla (ainakin kolmelle nälkäiselle, ehkä neljälle!)

n. 2 dl esikeitettyä tattaria, valutettuna
1 prk (250g) ricottaa
1 dl maitoa
4 kananmunaa keltuaiset ja valkuaiset eroteltuna
2, 5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
ripaus suolaa
2 tl appelsiininkukkahunajaa (voi jättää poiskin)
(maustepippuria)

Lisäksi:
2 hapanta pientä omenaa
nokare voita (n. 30g)
n. 1 rkl hunajaa
tomaus kanelia
1 rkl calvadosta

1 isohko prk Creme fraichea

Esikeitä tattarisuurimoita, jotta ne ovat mukavan pehmeitä ennen pannareihin sekoittamista. Valuta suurimot siivilässä.

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi.

Sekoita loput taikina-aineet toisessa kulhossa. Kun jauhot ja muut ovat tasaisena taikinassa sekoita taikina varovasti nostellen valkuaisvaahdon kanssa.

Tässä taikinaa ilman suurimoita, sain päähäni lisätä suurimoita n. puolessa välissä

Paista pikkulettupannulla mutta varo polttamasta, taikina saa väriä yllättävänkin nopeasti.

Pilko sitten omenat lohkoiksi, sulata voi pannulla ja lisää siihen kaneli. Lisää sitten omenat ja hunaja ja paista sen verran, että omenat vähän pehmenevät. Lisää calvados, kiehauta alkoholi pois ja tarjoa creme fraichen ja tattarilettujen kanssa.

Tattariuunipuuroa ja puolukkakiisseliä

Sisko tuossa jo kertoikin että, osallistumme Uuden Mustan "riisin lähivaihtoehdot" testaukseen. En ole koskaan käyttänyt tattarisuurimoita, spelttihelmiä tai kaurahelmiä. Ja kun tarkemmin asiaa mietin, niin ohrahelmetkin ovat uusi tuttavuus. Ennenkö yksikään postin pakettikortti oli kilahtanut postilaatikkoon, mietin että mitähän tästäkin tulee: enhän edes tiedä miltä tattari maistuu! Aika jännittävä projekti ainakin minulle siis.


Oli kiva odotella tuotteita saapuvaksi. Olikin aika hurjaa, kun tulin kotokotoa takaisin Tampereelle ja sain hakea postista kolme pakettia! :) Neljäs paketti tulikin sitten seuraavana päivänä. Paketeissa oli tuotteiden lisäksi mukana pieniä lappusia ja vihkoja, joissa oli muutamia reseptejä, tervehdyksiä ja tietoa tuotteista. Vihot olivat oikein tervetulleita, niistä saa mukavasti vinkkiä ja tietoa. Erityisesti mieltä lämmitti Keskisen myllyn viesti, jossa he kertoivat tattarin puintipäivän (9.9.2010).


Aloitin tuotetestauksen mielestäni mielenkiintoisimmasta eli tattarisuurimosta. Olin jo aikaisemmin päättänyt, että teen uunipuuroa, jostakin testattavasta tuotteesta ja kun paketin mukana tulleessa kirjeessä oli sitten mukana reseptikin tattariuunipuuroon, pääsin maistelemaan miltä tattari maistuu.

Testattavat tuotteet rivissä

Tattariuunipuuron maku oli vähän ehkä vahvempi, tummempi tai pähkinäisempi, kuin ohrauunipuuron. Tattari säilytti muotonsa pitkän haudutuksen jälkeenkin, eikä puurosta tullut sellaista pehmeää mössöä. Luulin, että puurosta olisi tullut vaaleanpunaista kun käytin hylamaitoa, riisipuurolle kun käy aina niin. Puurosta tuli kuitenkin ihan kauniin väristä.


Metsässä on muuten puolukoita vieläkin. Käytiin äidin kanssa poimimassa muutamia litroja puolukoita (ja samalla sitten vähän suppiksiakin!) ja sain pussillisen mukaan. Tein puolukoista puolukkakiisseliä, joka oli ihanan raikasta ja sopi hyvin lämpimän uunipuuron seuraksi.

Eli, rohkeasti vaan kokeilemaan tattaria. Tämä uunipuuro on loistava vaihtoehto esimerkiksi riisipuurolle ja se valmistuu ihan itsekseen uunissa. Tattari on luontaisesti gluteeniton ja sopii siksi myös keliaakikoille.

Tattariuunipuuro
1 l täysmaitoa
2 dl tattarisuurimoita
0,5-1 tl suolaa
voita uunivuuan voiteluun

Voitele uunivuoka, lisää aineet kulhoon ja sekoita vähän. Laita uuniin 175 ° noin 2-2,5 tuntia. Noin tunnin jälkeen kannattaa kurkata uuniin ja rikkoa pinta, jotta maito ei kuohu uuniin. Lisäsin folion vuuan päälle kun pinta alkoi näyttää hyvältä.

Puolukkakiisseli
1 l vettä ja lisäksi vähän suurustamiseen
3 dl puolukoita
0,5 tl suolaa
1-2 dl sokeria (maun mukaan, laitoin itse vähän reilun desin)
n. 3-4 rkl perunajauhoja

Laita vesi ja puolukat kattilaan ja keitä niin kauan että puolukat alkavat hajoilla ja neste on muuttunut punaiseksi. Siivilöi puolukat pois nesteestä ja laita neste takaisin hellalle ja kattilaan. Mausta 'puolukkamehu' suolalla ja sokerilla ja anna sen kiehahtaa uudestaan. Tee suurus: n 1dl kylmää vettä ja sekoita perunajauhot joukkoon. Ota kattila pois liedeltä. Kaada suurus kiisselin joukkoon vähitellen ja koko ajan sekoittaen/vatkaten. Anna kiisselin jäähtyä ja tarjoile lämpimän uunipuuron kanssa.

Viinilehden NZ wine fair -tasting ja erilaisuutta etsimässä

Minä pidän Uuden-Seelannin valkoviineistä ja varmaan Viinilehdessäkin oli pantu merkille tämä asia, koskapa sain kutsun viime viikolla pidetyyn viinimaisteluun ravintola Sipulissa. Vaikka olen muutaman pullon NZ -viinejä V:n kanssa tullut tuhonneeksikin, olin lopulta silti yllättynyt, miten todella erilaisia maistetut viinit olivat keskenään ja miten kivoja moderneja viinejä Uudesta-Seelannista tulee.

Sinänsähän tuon nyt ei pitäisi olla yllätys; Uuden-Seelannin maasto on vaihtelevaa ja viiniä kasvatetaan niin laaksoissa kuin kuivemmillakin alueilla. Kasvatuspaikalla ja sen ilmastolla on tietysti vaikutusta siihen, millaiseksi viini sitten lopulta muodostuu.



Mimmun piti alunperin tulla mukaani maistelemaan, mutta tenttiviikko iski ja päädyin sitten rekryämään ystäväni M:n mukaan maisteluun. Näin maallikkona oli jotenkin kivampaa maistella viinejä kahden; saimme ihmetellä ja vertailla mielipiteitämme eri viineistä.

Viinejä oli tastingissa maistettavana ihan valtava määrä. Me teimme linjanvedon, että keskityme pienempiin tuottajiin ja suunnistamme tiskiltä toiselle ihan vaan oman fiiliksen mukaan. Lisäksi totesimme, että voimme ihan epäammattilaisesti kyllä juodakin sen yhden suullisen kutakin maistettua viiniä, koska auto oli kotona ja me vapaalla! Kokonaisuutena ehdimme maistaa jotain 20 eri viiniä, joissa mukana oli sekä punaisia että valkoisia. Tarjolla oli kaksi self-test - pöytää, joissa toisessa oli tarjolla pelkkää Pinot Noiria toisessa Sauvignon Blancia.

Se Pinot - pöytä tarjosi minulle aikamoisen yllätyksen: viineistä löytyi monta todella hyvää ja rotevaakin viiniä. Kirjo oli laaja; herkkiä makuja mutta myös minulle täysin uutta täyteläisyyttä. Ihan Wellingtonin lähellä sijaitsevasta Martinboroughista löytyi itselleni uusi, ennenkuulematon alue, jonka viineistä ihan erityisesti pidin. Niiden hinta-laatukin tuntui minusta kohtuullisemmalta (n. 16 euron pullohinnalla) kuin Central Otagon viinit (n. 30 eur), josta myös pidin.

Tytöt tahtoo pitää hausk.. eikun tehdä muistiinpanoja!

Ja okei, minähän en viinien maistelussa ole mikään ammattilainen, kaukana siitä. Enkä minä edes yritä käyttää mitään "virallista" makusettiä näihin seuraaviin kuvailuihin ja varmaan näistä viineistä ammattilainen saa irti paljon enemmän. Mutta tässä nyt muutama suosikki päivän sadosta, niinkuin minä ne hahmotin. Alla Pinottien parhaat palat, olkaatten hyvä.

Martinborough

Martinborough Vineyards Te Terra Pinot Noir Martinborough 2008 (16,50)

Tuoksu: Mausteinen, lähes lakritsainen
Maku: ensin mieleen tuli Sonoman alueen täyteläiset viinit, tasapainoinen, täyteläisen marjainen - ehkä jopa viikunainen.

Oma arvio: tykkäsin kovasti, menisi hyvin syksyisten, uunissa paahtuneiden ruokien kanssa.

Brothwick Vineyard Pinot Noir Martinborough 2008 (16,00)

Tuoksu: ujompi, ei mitenkään erityisen lupaava mutta miellyttävä.
Maku: "tyypillisempi" tai tutumpi Pinot, hieman kukkea maku.

Oma arvio: Tykkäsin, menisi herkempien, yrttisten ruokien kanssa.

Marlborough (ehkä hieman aluelisää, mutta oikein kiva viini)

The Crossings Pinot Noir Marlborough 2008 (19,99)

Tuoksu: Makeutta tuoksussa, huomaa että viini on vahvempi ja täyteläinen
Maku: täyteläinen, nahkainen (oikeasti, sen maistoi! ) ;) Tätä tarjoaisin ankan tai vaikka saltimbocca romanan parina.

Central Otago (kalliihkoja, mutta kivoja)

Grasshopper Rock Pinot Noir, Centra Otago 2008 (29,00)

Tuoksu: vaniljainen, vahvan viinin lupaus
Maku: tasapainoinen, keskivahva - maussa hapankirsikkaa tai luumuisuutta.

Oma arvio: Aika paljon alkoholia? Voisi hyötyä isosta lasista ja kävisi loistavasti juustoviiniksi. Ehkä vähän arvokas...

Palkittu Mud Housekin oli tosi hyvää, mutta aika tyypillistä NZ Sauvignonia valkoherukkaisuudessaan. Eipä yllätä, jos tämä päätyy Alkon hyllyyn.

Valkoviineistä ei minulle ehkä tullut niin suurta yllätystä kuin punaisissa; Marlboroghn alue oli hyvin edustettuna ja myös valkoviineissä oli tosi paljon erilaisia, vaikka kaikki olivat samaa rypälettä. Se, mikä ilahdutti oli, että uudenseelannin valkkareissa on alkanut (myös alkosta) löytyä niitäkin, joissa se herukkaisuus ei ole leimaavin piirre. Minä kyllä tykkään herukkaisuudestakin, mutta ensi-ihastuksesta toivuttuaan sitä alkaa kaipaamaan muitakin vivahteita viiniltä. Ja tastingissa kyllä kävi ilmi, että valinnanvaraa on. Erityisesti nostan esiin pari vähän erilaista (ei-herukkaisempaa) tärppiä josta tykkäsin:

Marlborough

Astrolabe Discovery Awatere Valley Sauvignon Blanc (17,99)

tuoksu: sellerisen raikas - yllättävä tuoksu josta kaikki eivät ehkä pidä?
Maku: rehevä viini jossa todella paljon aromaattisuutta, minulle tuli mieleen kanervahunaja.
oma arvio: erilainen ja siksi tosi hauska

Hawkes Bay

Elephant Hill Sauvignon Blanc Hawkes Bay 2009 (10,00)

Tuoksu: makeahko
Maku: paahtunutta leipää - shampanjamaisia aromeita
oma arvio: vähän tukevampi, mutta silti raikas valkoviini, menee tykkäykseen.

Ihana, moderni pink wine Crossroadsilta, voi kun sitä tulisi ensi kesäksi Alkoon.

Ja kun maistelupöydistä selvittiin, teimme pari täsmäiskua meille oudompien tuottajien pöydille. Näissä siis surutta skippasimme isommat talot ja ilta-auringon osuessa tastingin harvinaisempaan herkkuun, rose - viiniin suunnistimme Crossroads wineryn pöydälle.

Seurava saa varmasti kaikkien kunnon viiniharrastajien niskavillat pystyyn ihan todenteolla. Nimittäin me tykkäsimme Crossroads Wineryn Syrahilla vaaleanpunaiseksi taitetusta Savignon Blancista. Niinkun todella tykättiin - se oli juuri sellainen tyttömäinen Sex in the City - viini, joka kävisi loistavasti keväisiin bileisiin pikkunaposteltavan palanpainikkeeksi.

Kyseessä ei siis ole Suuri Viini sanan varsinaisesssa merkityksessä, mutta ihanan kepeä, raikas ja kukkea rosé joka ei ole niin hapokas kuin monet alkon Syrah - roseista (joista muuten kyllä silti tykkään). Tästä viinistä tykkäisivät varmaan sellaisetkin, jotka eivät muuten Rosé - viineistä perusta. Tuoksu oli raikas ja kukkea, Sauvignon tuo viiniin raikkauden ja syrah tuo vähän täyteläisyyttä ja pehmeyttä; maussa oli melonia ja tuoretta kurkkua.

Rakkaat Alkon sisäänostajat, saisinko tätä viiniä ensi kesäksi - edes tilausvalikoimaan, jooko? :) Ostan ainakin laatikollisen tyttöjuhlia silmällä pitäen! :)

Man O'Warin pöydällä oli pakko pysähtyä ilmeisestä syystä. ;) Mutta minulle jäi vähän sellainen fiilis, että melkein 25 euron pullohintaan viinien hinta-laatu ei ollut mikään ihmeellinen. Hyvää viiniä ihan, ei siinä mitään - ja hassu tilan nimi.



Sen sijaan Craggy Range ja Wild Rock tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Craggy Range - tuotemerkin alla tuotetaan ns. "tilan suuret viinit" eli yhden rypäleen single vineyard -laatuviinit. Se, miksi tykkäsin noista viineistä välittömästi ei kyllä yllätä kun lueskelin mukaan saamaani vihkosta; viinit viljellään viileämmän ilmaston alueilla (tykkään) ja mukana löytyy Marlboroughnja Central Otagon ohella myös uusi aluesuosikkini, Martiborough. Vaikka nämä sigle vineyard -viinit ovat selvästi laadukkaita, ne ovat kaikkea muuta kuin tylsiä.

Viinitekijä itse, eli mies Wild Rockin takaa... :)

Wild Rock taas edustaa saman puulaakin moderneja, mutta laadukkaita trendiviinejä jotka ovat sekoitteita eri rypäleistä. Tykkäsin näistä vähän samasta syystä kuin siitä melonisesta ja kurkkuisesta Crossroadsin rosésta; viinit olivat kekseliäitä, ihan uudenlaisia ja positiivisella tavalla yllättäviä. Tosi kivoja seurusteluviinejä ja sopisivat tosi hyvin mutkattomalle kaveri-illalliselle. Mieleen jäi erityisesti kukkea, briossinen ja hauskan moderni Wild rock Sur Lie Pinot Gris Hawkes Bay 2008 (19,20) ja pippurinen ja ihastuttavan syksyisen täyteläinen Wild Rock Angels Dust Syrah (19,20). Molemmat olivat minusta loistavia moderneja viinejä joita kyllä kehtaisi laittaa pöytään vaativammallekin ruokaryhmälle.

Näitä voisi (wishing & hoping) myös kohta löytyä alkosta, kiitos :)



Kaiken kaikkiaan mukaan jäi hyvä läpileikkaus Uuden Seelannin viineistä. Alueella on paljon vaihtelevia, hyviä viinejä, eikä Pinot Noir ole pelkästään mikään mauton litku, todellakaan. Modernit, rypälesekoitteista taidolla tehdyt viinit piristivät mielenkintoisina tuttaviuuksina joita kaihoisan toiveikkaana jään tähyilemään alkon hyllyistä.

Ja tietysti tässä nyt samalla heräsi valtava matkakuume, V:n serkku kun muutti taannoin Wellingtoniin ja lähtiessään kovasti pyysivät käymään. Uusi-Seelanti kyllä muutenkin on listalla "must go some day", eikä tämä helpottanut asiaa yhtään. :)

Ihanaa syksyistä viikonloppua kaikille, nautitaan ruskasta - ensi viikolla tulee kuulemma jo lunta! Uik.

Ohraempanadoja leppärouskuista

Kun Terhi taannoin kysyi kiinnostaisiko meitä Mimmun kanssa lähteä Uuden Mustan "riisin vaihtoehdot" - testiin olin heti innostunut ajatuksesta, koska vaikka ohraa olen laittanut monta kertaa, spelttiin ja muihin kotimaisiin jyviin on tullut tutustuttua aivan liian vähän. Ja "pieni pakkohan" aina saa mukavasti pontta tälläisille uuteen tutustumissuunnitelmille.

Mutta vaikka innoitus onkin tuosta testistä, tässä ohjeessa jätetään vielä tuotenäytteet rauhaan ja aloitetaan siitä itselleni tutuimmasta raaka-aineesta, eli esikeitetystä ohrasuurimosta. Otin nimittäin aihepiiriin pienen varaslähdön viime viikonloppuna, ennen näytteiden saapumista.

Ohra on helposti vähän "limaista" ja keitetyn ohran paistaminen poistaa sen, jos haluat irtonaisempaa täytettä.

Viikonloppuna siis pyöräytin empanadoja, joiden syntyyn antoi osaltaan sysäyksen testi, mutta osaltaan myös se, että mökin tattikuivaukseen käyttämäni ikkunalauta oli jo täynnä viipaloituja tatteja ja mietin, mitä tekisin kohtalaisen runsaalle leppärouskusaaliilleni. Sillä olisi ihan mieletön synti, antaa näiden aarteiden mennä piloille:)

Leppärousku on ainoa sieni, jolla on juuri leikattuna ihan oranssi neste.

Olimme jälleen "pikaista lounasta" vaille kun sain päähäni pyöräyttää pienet empanadat. Olimme vähän puhuneet risotosta ja muikuista, mutta jotenkin se tuntui minusta niin tylsältä ja päätin vaihtaa lennosta suunnitelmaa. Olisitte nähneet V:n ilmeen, kun hän käveli keittiöön ja minä leivoin siellä hirveällä touhulla pyörylöitä:

"Mitä ihmettä sä teet? Eikös meidän pitänyt jotain nopeaa "
johon minä: "joo, nämä on ihan just valmiina, paistan vaan enää!" :)

Ja vaikka tämä näin jälkikäteen ajateltuna kuulostaa jossain määrin kunnianhimoiselle "pikalounaalle", pienet piiraset valmistuivat lopulta yllättävän nopeasti. Tuumasin vaan V:lle kun olimme syömässä, että mun suurin ongelma varmaan kokkauksessa on, että jos joku hyvänoloinen idea tulee mieleen, en oikein osaa luopua siitä ja sitten mikään muu ei enää yhtäkkiä kelpaakaan. :) Ongelma ei ole se, etteikö ruuasta tulisi yleensä ihan hyvää, vaan hyvän idean tullessa se pistää kaiken uusiksi, mikä taas saattaa johtaa paikoitellen aikataulujen pettämiseen. :)

Sen verran kyllä oikaisin aikaa säästääkseni, että ihan hirmuisia aikoja taikina tai piiraset eivät ehtineet nousta. Enkä tiedä olisivatko ne nousseetkaan mitenkään järkevässä ajassa, kun mökki on näin syksyisin aika viileä.




Väitän, että näistä tuli ohralla parempia, kuin mitä riisillä olisi saanut aikaan. Ohrassa on sellainen lempeä, mutta täyteläinen maku joka tukee sienten metsäisiä makuja oikein mukavasti. Sitten vielä nautiskelimme näitä vihreistä tomaateista tekemäni chutneyn kanssa ja tuumasin, että kyllä kannatti tehdä suunnitelmien vaihdos.




Kauhean kauniita en näistä saanut, kun kiireessä väkersin ja olin ahne täytteen suhteen; mutta ei se makua mitenkään pahentanut. Sienitäytettä tuli ohjeella itse asiassa liikaa; taikinan olisi hyvin voinut tehdä vaikka puolitoista - melkein kaksinkertaisena, että kaiken täytteen saa piirakoiden sisään.



Empanadojen kanssa tein vielä muikkuja samaan tapaan kuin meriahventa aikoinaan; kalat uunivuokaan, päälle etikasta, öljystä ja saatavilla olleista yrteistä sekä valkosipulista tehty "kastike" ja koko komeus uuniin. Muikutkin olivat ihan hyviä, joskin nämä empanadat olisivat olleet ihan täydellistä seuraavan päivän leppärouskukeiton kanssa. Se syntyi voi-jauhosuuruksella, kanaliemeen hyvin back-to-basics - tyylillä. Keiton tietysti kruunasi kunnon loraus kermaa. Sääli vaan, ettei empanadoja ollut enää siinä vaiheessa jäljellä kuin yksi, jonka A kyllä söi hyvällä halulla ;)





Leppärousku-ohratäytteiset empanadat

1 dl ohrasuurimoita (esikeitettyjä)
1 kasvis- tai kanaliemikuutio (minulla oli luomu - kasvislientä)
n. 5 dl vettä
1 sipuli
n. 3-4 dl pilkottuja leppärouskuja
1 sardellifile
2 rkl tuoretta mäkimeiramia (tai oreganoa)
(1 valkosipulin kynsi)
mustaa pippuria
suolaa
öljyä ja nokare voita paistamiseen (pari kunnon nokaretta; sekä sienille että ohralle paistovaiheessa)

taikinaan (suurin piirtein -mittoja, kannattaa ehkä tehdä taikina 1,5-2 kertaisena täytemäärälle)
n. 2 dl vettä
1 dl ruisjauhoja
3 dl vehnäjauhoja
1 tl kuivahiivaa
n. 50g voita
ripaus suolaa

reilu litra öljyä uppopaistamiseen

Sekoita kuivahiiva lämpimään nesteeseen ja sekoita suola jauhoihin. Vaivaa jauhoista ja vedestä taikina, kuten tekisit pizzapohjaa. Lisää sitten voi nokareissa ja vaivaa aina jokainen nokare taikinaan. Kun lisäät taikinaan vaivaamalla näin paljon rasvaa, saat siitä hieman helpommin murtuvaa, eikä niin pullaista.

Anna taikinan kohota, kun teet täytteen.



Laita ohrasuurimot kiehumaan kasvisliemeen. Kiehuta hiljalleen n. 15-20 min tai kunnes suurimot ovat pehmenneet. Jätä suurimot imeytymään vielä kattilaansa.

Puhdista sienet ja pilko ne suurehkoiksi palasiksi. Luin jostain, ettei leppärouskua kannata silpoa ihan pienenpieneksi. Pilko sipuli ja valkosipuli valmiiksi. Sen jälkeen laita pannulle loraus öljyä sekä sardellifile. Kun file on sulaa, lisää nokare voita, sipulit ja kuullota niitä hieman. Lisää leppäroskut ja paista, kunnes ne saavat vähän väriä kulmiinsa. Laita paistetut leppärouskut kulhoon.

Laita taas pannulle vähän voitaja kaada (tarvittaessa valutetut) ohrasuurimot pannulle ja paista niitä niin, että limaisuus katoaa. Voit maistaa suurimoita ja kun ne tuntuvat hieman paahtuneilta, ne ovat valmiita. Mausta pippurilla.

Lisää paistetut ohrasuurimot sieniin ja sekoita mukaan silputtu mäkimeirami. Maista täytettä ja lisää suolaa ja pippuria.

Leivo sitten taikinasta pyörylöitä ja täytä jokainen pyörylä kasalla täytettä. Vinkkinä sanottakoon, että älä kauli pyörylästä liian ohutta, äläkä laita liikaa täytettä. Muuten saat aikaan epämääräisiä, repeileviä möykkyjä... Mistäkö tiedän? :)

Sitten kun pyörylä on täytetty nipistä se kiinni reunasta ja saat puolikuun muotoisia pöykylöitä.

Kuumenna öljy ja uppopaista empanadat pari kerrallaan kuumassa öljyssä kauniin värisiksi. Tarjoa vihreistä tomaateista tehdyn chutneyn tai vaikka makean chilikastikkeen kanssa.

Uuniomena-mascarponepiirakkaa kauramurulla tai Päivin rahkapiiras

Tänään lähdetään liikkeelle vanhasta, ihanasta piirakkareseptistä, joka on kulkenut mukanani vuosia ja taas vuosia. Tyylilleni uskollisena olen olen taas kerran vähän tuunannut perusreseptiä Nellemäiseen malliin, mutta laitoin ohjeeseen mukaan myös alkuperäiset mitat, jotta saatte halutessanne kokeilla tätä mainiota sitruunalla maustettua rahkapiirakkaa sellaisenaankin.

Minä en lopulta leivo hirveän usein makeaa, mutta joskus iskee ihan syntinen makeanhimo. Jos aikaa on vähän, eikä intoa erityisen kokeellisiin viritelmiin juuri silloin löydy, pyrin käyttämään jotain muunnelmaa muutamasta vanhasta luottoreseptistä jotka olen ehtinyt koeponnistaa moneen kertaan. Tämä resepti kulkee pienessä muistikirjassani nimellä "Päivin rahkapiirakka". En tiedä onko tälle tortulle muita, oikeampia nimiä, mutta minä aina muistan sen Päivin, jolta resepti on saatu kun kokkailen tätä piirasta. Semmoinen on minusta myös arvokasta enkä siksi ole oikeasti halunnut edes etsiä piirakalle muuta nimeä.




Nerokkaaksi reseptin minusta tekee se, että rakenne on mielenkiintoinen ja kerrosmainen, mutta syntyy tavallaan yhdestä taikinasta ihan kädenkäänteessä. Lopputulos alkuperäisessä muodossaan on ihanan raikas, makea ja hyvin tasapainossa. Täydellistä iltateen kanssa ja mikä parasta, hapan piiras säilyy hyvin jääkaapissa muutaman päivänkin... Tämä on ehdottomasti yksi suosikkini rahkapiiraiden laajassa kirjossa.

Murutaikinan voisi laittaa tähän päälle ehkä ilmankin rahkaa - Mutta omppuja pitäisi silloin olla enemmän.

Me rakastamme paitsi beluga - linssejä ;), myös uuniomenoita. Kyllä, totaalisesti. Tuumasin V:lle tuossa taannoin että JOS minun pitäisi luopua iäksi kaikista paitsi yhdestä makeasta se minun valintani saattaisi hyvinkin olla syntisen siirappiset, kaneliset ja voissa paahdetut uuniomenat kunnollisella paksulla vaniljakastikkeella. V sanoi, että hänellä valinta menisi tiukaksi uuniomppujen ja crème brûléen välillä. Mutta, koska on syksy ja omena-aika olin siis tehnyt Valtavan (tm) uunivuuallisen uuniomenoita.




Ja niitä ihanuuksia oli vielä jäljellä, kun sunnuntaina päätin leipoa piirakkaa. Totesin, että siitä vanhasta rahkapiiraasta voisi saada melko hyvää, kun sekaan laittaisi tuon mascarponepurkin jämän joka jääkaapissa lojuu, lisäisi ihania luomukaurahiutaleita piirakan muruun ja täytteen sekaan voisi laittaa ne tähteeksi jääneet uuniomput. Enkä ollut väärässä. Mascarpone teki rahkasta kermaista ja uuniomenat - no, ne nyt ovat niin taivaallisia, ettei voilla ja sokerilla paahdettu kauramuru mitenkään voi niitä pahentaa. Ja sitten tarjolle joko vaniljakastiketta tai mascarpone-kermavaahtoa. Molemmilla tavoilla tarjottuna piirakka toimi todistetusti tosi hyvin.

Sen verran makeaa piiras on, että tarvitsimme sunnuntain sieniretkellä mukana olleet ystävämme avuksi piiraantuhoamistalkoisiin. Ja siitäkös he olivat TOSI pahoillaan ;)

Ja jos ei nyt satu olemaan ylijääneitä uuniomenoita tämän reseptin voi tehdä ihan yksinkertaisesti pelkästä vehnäjauhosta, sokerista, voista, desistä piimää ja sitruunalla maustetusta rahkatäytteestä á la Päivi.

Ja kivan kompostikeittiöjutun tästä tekee se, että pohjaan käytettävän piimän voi korvata melkein millä vaan happamella maitotuotteella: piiras on onnistunut joka kerta riippumatta siitä, laittaako pohjaan vähäsen piimää, jogurttia vai kermaviiliä - pääasia on, että määrä täsmää aika tarkasti ja tuote on hapanta.

ripotin pohjalle varmuuden vuoksi jauhoa, mutta ei se olisi oikeasti ollut tarpeen.

Ainoa asia nimittäin, millä olen saanut piiraan joskus epäonnistumaan on, että pohjaan laittaa liikaa kosteutta ja se paistuessa kosteuttaa muruosan myös niin, että muru ei pysykään muruna. Koska laitoin mukaan ne uuniomput, pelkäsin vähän, että täytteestä tulee liian kosteaa ja lisäsin siksi kaurahiutaleita ohjeeseen tosi reilusti. Lisäksi vielä ripottelin pohjan päälle ruokalusikallisen-pari vehnäjauhoja, kun olin oikein paranoidi :) mutten usko sen oikeasti olevan tarpeen, etenkin jos vuuan jauhottaa hyvin.

Mutta hyvää tuli ja syvälle meni. Joten tässä omppuiset terveiset täältä meiltä; saisko olla palanen omena-mascarponepiirakkaa kauramurulla? :)

Alkuperäisen rahkapiirakan määrät suluissa.




Uuniomena-mascarponepiirakkaa kauramurulla (1 iso, korkealaitainen piirasvuuallinen)
muruaineet:
2 dl vehnäjauhoja (alkuperäinen 4 dl vehnäjauhoa)
n. 3 dl kaurahiutaleita (luomu, näitä ei ollut lainkaan alkuperäisessä)
1 dl sokeria (alkuperäisessä 1,5 dl pelkkää vaaleaa sokeria)
0,5 dl fariinisokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa
1 tl vaniljasokeria
125g sulaa voita

lisäksi toiseen puoleen taikinaa sekoitetaan
1 muna
1 dl piimää/jogurttia, johon olin sekoittanut vähän uuniomppujen lientä

täyte
1 tölkki rahkaa
1/2 prk eli reilu 100g mascarponea (ei kuulu alkuperäiseen)
0,5 dl sokeria (alkuperäinen ohje 1 dl)
1 muna
1 tl vaniljasokeria
5-6 kypsää ja siirappisen makeaa uuniomenaa (näitä ei ollut alkunperin, vaan seokseen lisättiin 1/2 sitruunan mehu)

Pinnalle vielä hieman fariinisokeria ripoteltuna

Kuumenna uuni 200 asteeseen ja voitele sekä jauhota suhteellisen korkeareunainen piirasvuoka.

Sulata voi ja mittaa muruaineet vatkaimen kulhoon. Sekoita seosta sitten kunnes rakenne on murumaista, kuin kakkupohjassa. Jaa muruseos suurin piirtein kahtia, ehkä voit ottaa vähän enemmän pohjataikinaa varten erotettavaan osaan.

Sekoita pohjataikinaksi tulevaan muruun piimä ja kananmuna. Levitä pohjataikina piirasvuuan pohjalle, nostele päälle uuniomput. Sekoita muut täyteaineet keskenään. Kaada täyte omppujen päälle ja peitä koko komeus jäljelle jääneellä murulla. Voit ripottaa vielä vähän fariinisokeria pinnalle, jos haluat.

Paista uunissa suhteellisen alhaalla 200 astetta 30 min. Tarjoile jäähtyneenä esimerkiksi mascarpone-kermavaahdon kanssa...

p.s. ensi kerralla kokeilen jättää kermatäytteen kokonaan pois ja tehdä piiraan pelkillä uuniompuilla... Mutta niitä saa olla paljon. Ja lisäksi sitten paksua, kotitekoista vaniljakastiketta!

Pohdintaa, pari pizzaa ja kenwood - kokemuksia

Mistähän aloittaisin? Juttuja haasteen äänestysaikana kertyi niin paljon, etten oikein tiedä mistä päästä aloittaa. Se on oikeastaan hassu tunne, kun kaikkea kivaa on sattunut ja tapahtunut niin että tekisi mieli kertoa kaikesta yhtaikaa ja välittömästi, mutta kun kaikkea ei saa yhteen postaukseen, jostain on pakko aloittaa.



Tässä äänestyshiljaisuuden aikana on ollut selvästi liikaa aikaa miettiä tätä blogin kirjoittamistakin. Tietysti kirjoitan tätä itselleni, omaksi ilokseni ja harrastuksekseni, mutta välillä keskustelut joita jutuista viriää saavat miettimään sitäkin, miten te näihin juttuihin suhtaudutte. Ennenkaikkea saan itseni välillä kiinni miettimästä sitä, pitäisikö kirjoitusten olla jollain tapaa "toimituksellisempia" ja paremmin loppuun asti mietittyjä.

Mutta aina asiaa pohtiessani sitten lopulta onneksi muistan miksi minä jaksan kirjoitella näitä juttuja tänne. Konkreettisesti minulle muistui mieleen parin itselleni oikein tärkeän, muualle muuttaneen ystäväni sanat, jota aikanaan ehkä liikuttivat minua enemmän kuin heille suoraan osaisin sanoakaan. He molemmat sanoivat minulle puhelimessa kutakuinkin seuraavasti: "Se on hassu juttu, kun sitä blogia lukee, niin tuntuu kuin sinä oikeasti olisit ihan siinä." Jos en silloin älynnyt sitä teille sanoa, minä kaipaan teitä myös välillä, kovasti.

Mutta noissa sanoissa on oikeastaan piilotettuna se, miksi nautin näiden juttujen kirjoittamisesta; että voin kirjoittaa ne niinkun ne nyt tulevat mieleen, kuin hyvälle ystävälleni. Ja ilman sen kummempia paineita.



On palkitsevaa ja oikeasti tosi motivoivaa, että niin moni teistä, joita en oikeassa elämässä edes tunne tulee takaisin, kommentoi ja keskustelee tässä blogissa. Mutta kun tätä kirjoittamista ja sen merkitystä puntaroi syvemmin, en halua menettää tässä samalla sitä spontaaniutta ja iloa innostua ja touhottaa juuri siihen suuntaan kun kulloinkin tuntuu hyvälle. Itse asiassa, jos minulla olisi enemmän aikaa kirjoitella näitä juttuja en varmaan saisi ensimmäistäkään ulos :) Olkoonkin, että jutut ovat ehkä joskus liian pitkiä, joskus taas kauheassa kiireessä rustattuja, olen tyytyväinen, että niitä on tullut ylipäätään kirjoitettua.




Toinen juttu, mitä olen tässä hiljaisuuden aikana miettinyt on perheen tuki. Vaikkei V tänne kirjoitakaan, on sillä, että V tukee minua harrastuksessa, suuri merkitys. Välillä se voi olla ihan konkreettisesti sitäkin, että huudan V:lle kädet taikinassa: "ota tästä (tai tuosta) kuva, jooko?" ja V nappaa kameran ja koskaan valittamatta ottaa sen kuvan siitä taikinasta.



Mutta enimmäkseen se on sitä, että V bongaa työmatkallaan kirppispöydältä sen Porin valun ihanan valurautapannun 8 eurolla, opiskelee Kenwoodin käyttöä manuaalista kun minä selaan laitteen reseptikirjaa, poimii minun kanssani ne syksyn viimeiset kirsikkatomaatit ja järjestää niille kastelua, lohduttaa kun suren kuollutta chiliä ja hankkii kaikessa hiljaisuudessa taas yhden kovalevyn, kun se edellinen, ties-kuinka-monen-gigan-tilaihme on täynnä ruokakuvia. A:sta taas on kehittymässä hyvä sienihaukka ja hän kysyy aina kovin huolestuneena kun maistaa jotain hyvää, että kai tämä menee sitten blogiin - jotta sitä saadaan uudelleenkin.

Vaikka minä tätä kirjoitankin, kyllä "ruokablogaus" on koko perheen harrastus josta se tänne kirjoittelu on vain pieni osa.



Mutta se niistä syvällisistä pohdinnoista. Itse asiassa lähdin kirjoittamaan tätä juttua, koska Tiin4 toivoi twitterissä, että aloittaisin taas kirjoittelua kertomalla käyttökokemuksia Kenwoodista. Joten Tiin4, toiveesi toteutukoon :) Me olemme siis opiskelleet laitteen käyttöä ja toistaiseksi on kokeiltu parin taikinan vaivausta, yhden piiraan tekoa, silppuriosaa ja keittolevyä on ponnistettu omenahillon sekä intialaisen linssiruuan keitossa. Kaikki on sujunut ihan hyvin, vaikka tietysti minua vielä hämmentää muutama asia, kuten miten ihmeessä se naan - leivän teko-ohjeessa oleva nostatus on tarkoitus tapahtua induktiolieden päällä, taikinakoukun kanssa? Hieman V:n varmaan pitää lisäksi säätää sitä silikonivatkainta; kun tein murutaikinaa, silikonivatkain ei ihan joka kohdasta päässut kaapimaan kulhon pohjaa ja sinne jäi vähän kerrostumaa. Tämän pitäisi kuitenkin olla säädettävissä, niin että kaikki aines saadaan mukaan sekoitukseen.

Kokkasimme tosiaan viime viikolla intialaista useampana päivänä (ja laitan kyllä parhaat palaset tänne vielä erikseen). Kokeilin silloin naanin tekoa taikinakoukulla ja eilen leivoimme pizzaa, johon käytin myös konetta vaivausapuna. Hitsi se pizzapohja tuli tosi elastista ja vahvaa! Se taikina vaivaantui niin hyvin, että jos osaisin sitä olisi voinut varmaan heittäen venyttää, kuten ammattilaiset tekevät. Naan ei ollut ihan niin onnistunutta kuin aiemmin. Mutta se ei nyt ollut minusta kenwoodin syy. Se kirjan mukana tulleen reseptivihkon resepti ei vaan ollut yhtä hyvä, kuin aiemmin käyttämäni resepti. Ensi kerralla kokeilen vanhalla reseptillä ja annan koneen hoitaa vaivauksen.




Kuten tuossa jo mainitsin, reseptissä oli kohta, jossa taikinan kohotukseen olisi voinut käyttää apuna induktioliettä matalalla lämmöllä. Vatkaimen pitää kuitenkin olla "päällä", hitaalla vaivauksella jotta levy lämpenee. En tullut kokeilleeksi tätä naanin kanssa, vaan kohotin leivän ihan perinteisesti liinalla peitettynä. Jäin vaan miettimään, mitenköhän se toimii, että taikinakoukku käy sekoittamassa kerran silloin tällöin kohoavaa taikinaa. Kun kokeilin hitaampaa sekoitusta eilisellä pizzataikinalla taikina vaan kiipesi taikinakoukkuun siinä määrin, että otin koukun pois ja jätin taikinan kulhoon lämmitykselle. Kone sitten oli sekoittelevianaan taikinaa pienin välein, mutta koska koukku ei ollut kiinni, mitään ei tietysti tapahtunut. En tiedä miten tuo on tarkoitettu, pitää varmaan ihmetellä vielä.

Sen laitteen mukana tulleen keittokirjan suomennos ei ole kaikin paikoin selvästikaan oikein; siellä on ihan ilmiselviä käännösvirheitä. Olisiko tuossakin jäänyt pois jokin olennainen juttu koukun käytöstä, tyyliin ota koukku pois tai jätä koukku paikalleen?

Ja joo, kuten omenahillonkin kanssa tuli todettua, sillä tosiaan voi keittää ja on aika kivaa kun pitkään hautuvan ruuan voi jättää huoletta siihen sekoiteltavaksi. Tosin se silikonivatkain pitää sitten säätää kuntoon, etteivät helposti palavat ruuat pääse tarttumaan pohjaan kiinni. Me teimme sellaista intialaista linssipataa (kikhernemäinen, hitaammin kypsyvä daal) ja oli mukavaa jättää se pyörimään itsekseen koneeseen sillä aikaa kun pykersin toisenkin, työläämmän intiaruuan illalliselle. No, oli alkuihastusta tai ei, minusta tuo hellatoiminto on ihan kiva, kun en lopulta kumminkaan NIIN paljon lopulta leivo ja vatkaa isoja taikinoita. Se mööpeli puolustaa paremmin paikkansa kun sillä voi tehdä muutakin kuin leipää ja makeaa.

Pizza oli hätäratkaisu illalliselle, mutta näistä tuli loistavia. Etenkin Serranopizza oli tosiherkkua.

Se, että osat kannattaa pestä käsin on tietysti ainakin minun kohdallani hidaste käyttää sitä silppuriosaa. Okei, saahan sillä tehtyä tosi ohutta sipuli- tai kaalisuikaletta vaikka salaattiin, mutta jos nyt yksi sipuli tai selleri tarvii saada suikaleeksi ruokaan en kyllä jaksa sotkea sitä siivutusosaa. Mutta kun puhutaan vaikka varsinaisesta kyynelten ruuasta, sipulikeitosta, tilanne on jo toinen.

Ja eilen sitten tehtiin mökiltä tultuamme illalliseksi pizzaa. Kenwood vaivasi durum - vehnäjauhopussin ohjeella tehdyn pohjataikinan. Noin 10 min annoin sen vaivata taikinaa ja sitten kohoilla parikymmentä minuuttia induktio-osalla jossain 28 asteessa ilman taikinakoukkua (olisi voinut nousta pidenpäänkin, mutta oli nälkä!). Sillä aikaa tein liedellä mökiltä poimituista haljenneista ja tajuttoman makeista kirsikkatomaateista kastikkeen ja suikaloin löytämiämme kantarelleja ja muita täytteitä valmiiksi. Sitten vaan pizzoille päälliset alla olevan ohjeen mukaan, esilämmitetyillä pelleillä paistoa uunissa 250 astetta kiertoilmalla 6 min ja ahh. Todella onnistuneita, vaikka itse sanonkin. Tuo viinilehden hillo on nyt muodostunut omaksi kestosuosikiksi ja sitä laittaa mielellään juuston kuin juuston päälle :)

Ja vaikka tunsinkin pientä pahaa omaatuntoa lopunkin keittiökuntoilun vähentymisestä täytyy sanoa, että kyllä, oli kivaa kun Kenwood teki pizzapohjan vaivauksen.

Durum- venhäjauhopussin pizzapohja (2 isoa pizzaa)

1 ja 1/2 dl vettä
15g tuorehiivaa (käytin n. 1 tl kuivahiivaa)
1/2 tl suolaa
2 rkl öljyä
3 dl myllyn paras - durumvehnäjauhoja.

Mittasin kaikki aineet kenwoodiin ja ajoin taikinakoukulla kunnes taikina oli aivan elastista ja ihanaa. Vähän jouduin lisäämään vettä enemmän kuin ohjeessa, jotta prosessi lähti hyvin käyntiin.

Kohota taikinaa ennen pizzapohjan leipomista.

Kirsikkatomaattikastike (2 pizzaan)
loraus oliiviöljyä (niin että kastikekattilan pohja peittyy)
2 sardellifilettä
1 valkosipulin kynsi, murskana
n. 2 pkt tai 500-600g kirsikkatomaatteja
1 pieni, 40g purkki tomaattipyrettä
loraus, n. 1,5 rkl hyvää balsamico -etikkaa
1/2 tl hunajaa
suolaa
pippuria

Laita kattilaan öljy ja sardellifileet. Kuumenna niin että sardelli sulaa ja lisää valkosipuli. Sekoittele valkosipulia kuumassa öljyssä muutaman kerran ja lisää kirsikkatomaatit ja pyre.

Kiehuta tomaatteja rikki ja painele niitä vähän varovasti puukauhalla, jotta saat muutaman rikki. Osa voi jäädä kokonaiseksikin. Kun soosi alkaa muodostua ja tomaatit ovat pehmeitä, lisää etikka, suola, pippuri ja hunaja. Keitä vielä hetki, jotta etikka höyrystyy ja maista sitten kastiketta. Siirrä se sivuun, odottamaan pizzan täyttämistä.



Nellen serranopizza (1 iso pizza)

n. 3 dl mustaleimaraastetta
1 pkt serranoa (pieni, lidlin paketti ehkä 150g?)
n. 150g smetanaa (purkin pohjat)
n. 100g sinihomejuustoa (jämiä)
1-2 viikunaa
2 oksaa rosmariinia
balsamicoa
hyvää oliiviöljyä
mustaa pippuria

tomaattikastiketta ja pizzapohja

Laita pohjalle ensin tomaattikastiketta ja sitten mustaleimaraaste. Levitä kinkku juuston päälle revittyinä suikaleina (hankalaa leikata, kannattaa repiä siten, että on helppoa leikata pizzaa myöhemmin).

Laikuta pizza nostelemalla smetanaa teelusikalla pohjalle sinne-tänne. Murusta homejuusto ja suikaloi päälle vielä tuoreet viikunat. Pirskota päälle vähän balsamicoa ja laita uuniin.

Paista 250 asteessa, esilämmitetyllä pellillä n. 6 min tai kunnes reunat ovat ruskeat ja pizza kypsä. Minun pizzapohjani oli tosi ohut, joten tuo aika riitti. Paksummalla pohjalla vaaditaan pidempi kypsymisaika.

Ripottele kuuman pizzan päälle rosmariini ja hieman hyvää oliiviöljyä, mausta mustalla pippurilla.




Kantarelli-vuohenjuusto-sellerihillopizza (iso pizza)

n. 3 dl mustaleimaraastetta
n. 200-300g vuohenjuustoa (Saa olla reilusti)
1 punasipuli silppuna (tai renkaina)
3 dl kantarelleja
omena-sellerihilloa maun mukaan
lehtipersiljaa
mustaa pippuria
hyvää oliiviöljyä

Levitä tomaattikastike pohjalle ja päälle juustoraaste. Revi kantarellit sopiviksi suupaloiksi pizzan päälle, ripota pinnalle punasipulisilppu tai -renkaat ja murusta vuohenjuusto.

Paista samaan tapaan (menevät hyvin uuniin yhtäaikaa) kuin serranopizza ja lisää lopuksi kuuman pizzan päälle lehtipersiljasilppu, mustapippuri ja vähän hilloa juustonokareiden päälle. Pirskota lopuksi päälle vielä hyvää oliiviöljyä ja tarjoa heti.