 |
| Kukkahattutäti pohtii maailman menoa norsunluu... eikun näköalatornissa. |
Helmikuussa silmiini sattui somevirrassa keskustelu, jossa ruodittiin blogien negatiivista kommentointia. Kaikki ovat varmasti kuulleet joidenkin bloggaajien/julkisuuden henkilöiden netissä niskaansa saamasta somevihasta. Tässä silmiini sattuneessa ketjussa erityistä oli kuitenkin se, että useampikin bloggaaja oli sitä mieltä, että toisenmieliset kommentoijat voivat pitää suunsa kiinni ja katsoa muualle. Näin siis siitäkin huolimatta, vaikka kommentoijan tarkoitus olisi aidosti hyvä.
Mikäänhän ei ole vaikeampaa kuin palautteen antaminen. Etenkin jos palaute on työelämän termein "korjaavaa". Moni kirjoittaa blogissaan aiheista, jotka ovat niin herkkiä että niiden kommentointi rakkaalle läheiselle kasvokkainkin olisi haastavaa, puhumattakaan sitten että kommentti pitäisi saada ulos someen sopivalla tyylikkyydellä ja sen pitäisi välittää sekä aitoa huolta että tukea mahdolliselle muutokselle. Ymmärrän kyllä, tavallaan.
Siitä huolimatta mulla nousi jotenkin niskavillat pystyyn moisesta linjauksesta; onko tultu siihen, ettei asioista enää oikeasti pystytä ja haluta keskustella. Oli pakko kysyä ja kävinkin yhden talven mielenkiintoisimmista ajatustenvaihdosta tämän toisen bloggaajan kanssa maililla.
Kyse ei minusta ole nimittäin ihan niin vähäpätöisestä asiasta kuin äkkiseltään voisi ajatella. Toki - kuten totesin - someraivo, toisen mollaaminen ja julkinen ilkeily on minusta väärin. Se ei ole keskustelua vaan julkista lynkkausta. Sen sijaan oikeaa, moniäänistä keskustelua kaipaan aina.
Kommentin, jonka jättää toisen blogiin pitäisi minustakin olla jutun asiaan liittyvä, asiallinen, keskusteleva ja osoitettu aidosti kirjoittajalle eikä esimerkiksi oman agendan julistamista toisen blogissa (vastauksesta oikeasti välittämättä). Siellä blogien takana me jotka näitä kirjoitamme olemme myös ihmisiä, herkkänahkaisiakin.
Mutta totaalikielto erimielisyydelle?
Keskustelu somessa on yleiselläkin tasolla jakautunut pienempiin ryhmiin, foorumeihin ja samanmielisten porukoihin, joissa omille mielipiteille haetaan ennen muuta tukea ja vahvistusta. Jostain jutusta luin että jopa politiikassa on samoin; poliitikot keskustelevat lähinnä samanmielisten, omien kannattajiensa kanssa.
Mutta niin kivaa kuin yhteisymmärrys onkin, samanhenkisyydessäkin piilee ansa. Yhteisestä vääristymästä tulee samanmielisten yhteisössä uusi normaali; tästä on puhuttu politiikassa viimeaikoina paljon ja pahimpiin pelkoihin kaikuja haetaan historiasta.
Juuri nyt eletään aikaa jossa maailma on täynnä mahdollisuuksia mutta myös vaatimuksia. Paras menestyjähän on mukana kaikessa, lukee kaikki oppaat, on tiedostava, osallistuva, itsenäinen ja hoitaa kaiken mallikkaasti kotiin. Aivan kuin yhden ihmisen vuorokaudessa olisikin yhtäkkiä vähintään 48 tuntia 24 sijaan. Toisaalta loputtomat vaatimukset luovat ehdottomuutta. On pakko pitää kiinni jostain että jaksaa ja selviytyy. Vaatimukset elämän joka saralla ovat kuitenkin monelle liikaa ja mitä tekee ihminen joka ei jaksa? Hän piiloutuu ja vetäytyy. Moni on vanhanmallisten kyläyhteisöjen ja turvaverkkojen puuttuessa tosi yksinäinen.
Keskustelu blogeissa on hiljentynyt valtavasti, varmasti siksi ettei kukaan halua tulla teilatuksi julkisella foorumilla joka on löydettävissä myöhemmin. Voi varmaan jopa kysyä, pitäisikö blogialustoja kehittää keskustelevampaan suuntaan, jossa jokainen kommentti ei jäisi talteen vieraskirjamaisesti. Monelle bloggaajalle kommenttien palaute on kuitenkin se homman suola ja ovathan ne kaupallisella puolellakin tärkeitä myös SEO:n takia. Bloggaajan ja yhteisön yhteispelillä on väliä, kun mainoseuroja jaetaan. Varmasti näistä syistä monessa bloggaajaporukassa onkin kadonneiden kommenttien elvyttämiseksi perustettu ns. "kommenttistriimejä" joiden ideana on, että tiettyyn juttuthreadiin postataan juttu, johon halutaan kommentteja. Puuhaa seuranneena uskon, että se lähti liikkeelle ihan aidosti kadonneiden keskustelujen kaipuusta. Mutta nykyään blogeissa on tietysti kyse myös rahasta. Monelle blogista on tullut ammatti, mikä on minusta hienoa. On mahtavaa, että postauksiin voidaan käyttää aikaa ja kun blogille on aikaa parhaimmillaan luodaan laadukasta sisältöä monta kertaa viikossa ja tunnetaan ammattiylpeyttä siitä että jutut ovat korkealaatuisia. Mutta striimissä on pari juttua, joita kukaan ei varmaan ajatellut etukäteen.
Jokainen joka striimiin postaa, sitoutuu samalla kommentoimaan muita postattuja juttuja. Ja jos juttu ei nyt herätä mitään positiivisia viboja (esimerkiksi liharuoka voi olla vaikea hehkutettava vegaanille) on säännöissä sovittu että voi kommentoida jotain muutakin juttua joka sopii paremmin kommentoijan omaan profiiliin. Streami on bloggaajille win-win: kommenttia vastaan saa kommentin toiselta. Lisäksi pysyy hyvin kärryillä siitä, mitä muut aktiivit ovat kirjoitelleet kun tulee lukeneeksi paljon juttuja. Hyvä kerryttää hyvää ja positiivinen henki blogissa sataa kaikkien laariin. Mutta miten tällainen näyttäytyy lukijoille?
Ensinnäkin striimi ohjaa vahvasti sitä, mihin blogeihin toiset bloggaajat kommentoivat. Lisäksi kommentista on tullut konkreettinen vaihdon väline. Mikään ei estä kommentoimasta striimin ulkopulisia blogeja, mutta kommentointi striimiin on osallistujille velvoittava. Ryhmäpainetta sääntöjen tarkkaan noudattamiseenkin on olemassa. Lisäksi, koska kommentit ovat lähtökohtaisesti valittavissa aina positiivisiksi, striimi omalta osaltaan tukee ajatusta, että kommentit blogeissa ovat aina positiivisia.
Mielipidevaikuttajien vastuustakin on puhuttu jonkin verran; ovatko bloggaajat esikuvia joita muut seuraavat somessa? Jos ovat, miten viiden tai kymmenen suositun bloggaajan yhtäkkinen innostus kommenteissa johonkin uuteen vaikuttaa lukijoihin? Jos jotain jäi mieleen taannoiselta ruokajournalismikurssilta se oli, että jutuissa pitäisi punnita faktoja tasapuolisesti ja jutuissa pitää olla myös tervettä kriittisyyttä.
Mutta jos unohdetaan kaupallisuus ja sen vaatimat uhraukset, olen miettinyt miksi tällaista totaalikieltoa tarvitaan? Emmekö enää kestä kritiikkiä lainkaan? Eikö meidän pitäisi voida aikuisina keskustella, vaihtaa mielipiteitä, hyväksyä epätäydellisyyttä ja ehkä joissain tilanteissa jopa voida muokata omaa kantaa. Ehkäpä sekä kommentoijien että kirjoittajien pitäisi olla kaikin puolin armollisempia itselle, kaverille ja toisille. Sallivaan ilmapiiriin mahtuu myös ihan aito, oikea ja rehellinen keskustelu joka kuitenkin ottaa huomioon toisen. Kommenteissakin arvokkaimpia ovat ne, jotka ovat tulleet pyytämättä ja yllättäen, ilman mitään velvoitetta. Mutta minä uskon, että armollista hyväksyntää aidosti erilaisille valinnoille ei synny jos ei voi kuulla ja käsitellä eri mielipiteitä.
Aina voi pahoittaa mielensä, lietsoa sitä samanmielisten keskuudessa ja sanoa että ei tartte kattoa tännepäin. Mutta eikö se juuri aiheuta yksinäisyyttä?
