Pieni puhe keskinkertaisuudesta ja reissun kummallisin alkupala.

Tämä chowder oli kaunis, muttei erikoinen - hieman liisterinen. Moeraki Boulderseilla nautittua lounasta.

Kun matkustaa kuitenkin-vähän-liian-tiukalla aikataululla tavoitteenaan nähdä mahdollisimman paljon, joutuu ruuan suhteen välillä tyytymään siihen mitä on tarjolla. Ehdottomasti kamalin paikka, minkä pihassa kävimme kääntymässä oli Maori Leap Cavesilla, lähellä Kaikouraa. Me olimme menossa Kaikouraan katsomaan valaita ja ajattelimme, että voisimme pysähtyä vielä nopealle kierrokselle luolilla ennen Kaikouraan saapumista. Kierrokset lähtevät pienestä ravitsemusalan liikkeestä. Se oli juuri sellainen baari, jonka olisi voinut kuvitella näkevänsä Gordonin kurjissa kuppiloissa. Joka paikassa haisi rasva, lämpökaapeissa seisoi valmiiksi friteerattua ruokaa ja viereisessä vitriinissä leipäpaloja, joihin oli levitetty päälle jo valmiiksi voita. Se oli suurelta osin sulaa. Me emme syöneet kuppilassa ja päivän viimeinen luolakierroskin oli jo lähtenyt joten starttasimme mobiilimme ja siirryimme eteenpäin, kohti Kaikouraa. Ihan kaikkeen ei sentään kannata ryhtyä. Joten: vinkiksi siis luolille aikoville - kannattanee oikeasti ottaa mukaan vähän eväsleipää.

En oikeastaan voi sanoa, että olisimme syöneet reissussa mitään varsinaisesti pahaa ruokaa. Tai no, jos ei lasketa niitä marokkolaisia lammasmakkaroita, jotka poltin eräänä aamuna leirintäalueen keittiössä. Kyllä se makkaroiden lämmittäminen pannulla vaan on vaikea laji ;) (toim. huom. tässä kohdin lohduttauduin ajatuksella, että sattuu sitä muillekin reissussa...)

Mutta kun nyt unohdetaan omat puutteet ja keskitytään vain arvostelemaan muita, niin lähinnä minua haittasi se annosten sekavuus. Kiwikeittiö tuntui olevan jonkinlainen sekoitus marokkolaista, aasialaista, englantilaista, intialaista, tropiikin ja italian keittiötä. Ja kun näitä elementtejä sekoittaa riittävän luovasti, kokonaisuus pirstaloituu ja lopputulos saattaa pahimmillaan olla outo.

Miksi kala piti paneroida? Tilli ja Mango kapriksilla maustetun lämpimän perunasalaatin kanssa eivät myöskään kuulu suosikkiyhdistelmiini.

Pientä omantunnon pistosta tuntien aloitan kierroksen piskuisesta Portobellon kylästä läheltä Dunedinia. Omatuntoni pistelee, koska palvelu oli sydämellistä ja oli tavaton onnenkantamoinen että saimme ylipäätään ruokaa tuona iltana. Alunperin meillä oli nimittäin tarkoitus mennä syömään Dunediniin, mutta se jäi matkailuauton kanssa suhatessa haaveeksi. Kaupunki on aivan liian sokkeloinen ja suurelle autolle sieltä on haastavaa löytää mitään parkkia. Päädyimme siis sikäläisittäin erittäin myöhään (kahdeksan jälkeen) nälkäisinä ja väsyneinä Portobellon kylässä sijaitsevaan leirintään ja kysyimme sieltä mahdollisuuksista löytää jotain, mitä tahansa syötävää. Paikan puuhamies otti ja kilautti läheiseen ravintolaan ja he suostuivat vielä ottamaan meidät syömään; vaikka ravintola oli sulkemassa paikalla oli vielä muitakin (lähinnä paikallisia) istumassa iltaa pidempään.

Kampela kokonaisena. Mangokastiketta paremmin kalan kanssa olisi sopinut voisula... Lisäkkeenä molemmissa ruuissa lämmin perunasalaatti.

V tilasi kampelan ja minä jotain muuta vaaleaa kalafilettä. V sai kampelansa ja se oli ihan hyvin paistettu ja sinänsä herkullista, mutta sen kanssa oli tarjolla kupillinen kullankeltaista kastiketta. Luulin ensin, että se on voisulaa, mutta se oli jonkinlaista etikkaista mangokastiketta. Minun fileeni olivat paneroitu ja niiden kanssa oli tarjolla tilliä ja sitä samaa mangosoosia. Sanottakoon nyt, että se voisula olisi ollut parempi vaihtoehto. Kala olisi tarvinnut parikseen jotain raikasta, mutta makea mengo ja läpitunkeva etikka tekivät kalasta jollain tavalla tunkkaisen ja kastike peitti alleen tuoreen kalan raikkauden. Kampela kun on vielä vähän kuivahkolihainen kala, se olisi ihan ehdottomasti hyötynyt sitruunan kuorella maustetusta voisulasta. Mutta; ruokaa oli tarpeeksi ja emäntä ystävällinen.



Suurimmassa osassa ravintoloita lista muuten tuntui olevan yllättävän samankaltainen keskenään; aina tuntui löytyvän alkuruuista leipää ja dippejä, clam chowder, uppopaistettuja mereneläviä (kampasimpukoita, ostereita, mustekaloja, katkarapuja tai mitä nyt paikalliset olivat pyytäneet), yksi ankanmaksajuttu ja jokin bruschetta. Pääruuissa taas pihvit jyräsivät alleen lähes kaiken muun. Yleensä listalla oli kuitenkin jokin pasta ja päivän kala, joka vaihteli tarjonnan mukaan. ja tyypillistä oli, että annokset olivat amerikkalaiseen tapaan aivan ylimitoitettuja kooltaan.

Timarussa päädyimme illalliselle samaan tapaan kuin portobellossa - suhteellisen myöhään ja leirinnän vetäjän suosituksella. Timaru ei ole mikään metropoli, vaan ehkä pienen maakuntakeskuksen kokoinen paikka; saimme kolme eri ravintolasuositusta joista selkeästi parhaimmaksi leirinnän vetäjä mainitsi paikan nimeltä Ginger & Garlic. "It's bit more expensive, but a very good restaurant on any scale", oli se myyntipuhe, jonka jälkeen tilasimme taksin ja lähdimme syömään.

Netissä olevassa listassa ei enää lue eel bruchetta, mutta sitä ainakin tilasimme. Annoskoot ovat valtavia.

Vaikka oli lauantai ja kello lähenteli vasta puoli yhdeksää kun saavuimme Timarun keskustaan, kaikki kadut olivat jo tyhjiä. Taksikuski sanoi, että ihmiset ovat kotonaan ja nuoret eivät ole vielä siirtyneet kaduille iltaa viettämään. Kaupunki oli hämmentävän hiljainen. Ravintolassa oli kuitenkin iltaa istumassa useampi seurue, ja paikka täyttyi iloisesta puheensorinasta. Me jouduimme hetkisen odottelemaan pöytää ja sillä aikaa nautiskelimme baarissa juomat hämärtyvää kaupunkia ihmetellen.

Kun pääsimme pöytään, muita seurueita istui vielä rennosti pöydissä vaikka ruuat oli pääosin jo syöty. Iltaa jatkettiin nautiskellen viinejä ja selvästi tunnelma oli nousussa. Joku soitti pianoa ja pari vierasta alkoi laulaa musiikin mukana. Oli oikeastaan aika hämmentävää koko reisulla, miten aika "fiineissäkin" paikoissa loppuillasta ravintola jatkoi baarina; asiakkaat istuivat iltaa pöydässä pitkään ja vaikkei ihan suomalaiseen loppuillan örvellykseen päästykään, viiniä kului tasaiseen tahtiin ja meno muistutti enemmän rentoa bistroa kuin illallisravintolaa. Kaikki tämä oli hyvä; juoma oli hyvä, baarimikko osasi asiansa ja oli hauska, baarissa oli kauniita lehtiä selattavaksi foodielle ja pitkän eteläsaaren luontokierroksen kokeneena V huokaisi:"sivistys" ja siltä minustakin tuntui :) Oli mukavaa olla siinä vähän paremmin pukeutuneena ja edessäpäin siinsi lupaus mahdollisesti hyvästä ruuasta.

Kummallisin alkupala ever.

Mutta sitten päästiin tilaamaan. Meitä palvelemaan tuli nuori tarjoilija, jolla ei kaikesta päätellen ollut aavistustakaan siitä, miltä listalla olevat ruuat maistuvat tai näyttävät - puhumattakaan että hän olisi osannut sanoa mikä tänään mahdollisesti olisi hyvää tai millaisista aineista ruuat on valmistettu (paikallinen vai ei, raakamaitobrie vai ei jne...).

V tilasi savuankeriasbruchettaa ja meidän olisi todennäköisesti vaan pitänyt jakaa se. Mutta uteliaisuus voitti ja minä tilasin alkupalaksi jännittävänkuuloisen aurinkokuivattu tomaatti-brie bruleen. Täytyy tunnustaa että se oli varmasti oudoin alkupala, minkä olen koskaan syönyt. Ei se pahaa varsinaisesti ollut, mutta se olisi toiminut aivan loistavasti jälkiruokana, jos salaatinlehdet olisi vaihtanut vaikka muutamaan mansikkalohkoon. Biscotti, joka alkupalan kanssa ja tarjottiin oli myös makea. Brietä ei tunnistanut oikein enää brieksi. Se oli saanut päälleen oikeaoppisesti tehdyn poltetun sokerikuoren ja tomaatti maistui hillotulle. Todella makeeta. :)

V:n bruchetta oli hyvää, mutta annos niin suuri, että siitä olisi hyvin syönyt kaksi. Ei se nyt enää yllätyksenä sinällään tullut, mutta ajattelimme, että tälläisessä vähän fiinimmässä paikassa annokset olisivat järkevän kokoisia. Näin ei kuitenkaan ollut. Matkalaiselle siis vinkiksi; kannattanee kysyä, onko alkupala riittävän iso kahdelle. Usein näin on.

Lammas ja muusi oli ok, mutta ei sykähdyttänyt tai erottunut oikein millään...

Pääruoka oli onneksi enemmän tontilla. Paikka oli saanut useita paikallisen lihakonossöörien kunnialautasia lampaan laittotaidoistaan joten V tilasi lammasta. Minä tilasin päivän pastan. Lammas oli ilmeisesti ihan hyvää, muttei erityistä; liha oli hyvää ja hyvin laitettu, mutta lisukkeet eivät olleet mitenkään erityisiä.

Paahdettu kurpitsa kevensi chorizoa. Siitä plussaa.

Vähän sama oli pastan kanssa. Se oli todella tuhtia, paikallisella salamilla ryyditettyä kermaista heavy fuelia jonka onnistunein yhdistelmä oli kurpitsan ja salamimakkaran liitto. Pasta oli ehkä vähän liian kypsää ja lehtiperisljaa tai jotain raikastavaa olisi saanut olla enemmän. Annos oli ainakin riittävän iso; kuvassa näkyvä lautanen on pienen tarjoiluastian kokoinen.




Ja jotta ruoka ei loppuisi kesken, pääruokiin kuului vielä kupillinen salaattia ja höyrytettyjä vihanneksia. Niihin emme edes koskeneet - ei vaan kyennyt.

Jotenkin tässä vaiheessa reissua alkoi tuntua, että miten ihmeessä voi olla, että maassa jossa on niin loistavia viinejä, monipuolisia ruokakauppoja ja paras sesonkiaika monelle asialle, ei oikein tahdo saada yksinkertaista, hyvää ruokaa joka jollain tapaa koskettaisi. Queenstownin vahvan aloituksen jälkeen olimme kulkeneet läpi koko eteläsaaren ja löytäneet lähinnä keskinkertaisia kuppiloita. Vaikka luonto oli reissullamme monin tavoin palkinnut emme voineet olla miettimässä missä piileksivät ne uudenseelannin kokit, joille raaka-aineet ovat intohimo.

Onneksi löysimme niitäkin - sitten myöhemmin.

Tuliaisia tyyneltä mereltä

Jos Uuteen Seelantiin suunnittelee puhdasta ruoka- ja viinimatkaa, kannattaa varmaankin keskittyä lähinnä pohjoissaareen ja eteläsaaren pohjoisosaan. Ehkä eteläisin kulinaristia kiinnostava paikka voisi olla Central Otagon viehättävä keskus Queenstown. Ja nyt siis puhun pelkästään ruuan ja viinin näkökulmasta; maisemat eteläsaarella olivat paikoitellen henkeäsalpaavan kauniit ja mahdollisuudet tutkia läheltä villeinä eläviä, paikallisia eläimiä olivat jotain ihan ennennäkemätöntä. Oikeastaan eteläsaarta voisi verrata Suomen lappiin; luonto on kaunis, sieltä löytyy todellisia herkkujen helmiä, mutta välimatkat ovat pitkiä ja alue harvaan asuttua. Tiukalla aikataululla matkustavan kannattaa googletellla ja käyttää tripadvisorin suosituksia hyvistä paikoista; sillä tavoin saa varmasti eniten irti ruoka- ja viinimatkastaan.

Paikalliset ravintolat tarjoavat hyvän valikoiman NZ-viinejä...

Mehän matkustimme jälleen täysin toisenlaisella konseptilla; ei suunnitelmaa, ei tarkempaa aikataulua eikä tavoitteitakaan; ellei mulle heti kaikki nyt - asennetta voi laskea sellaiseksi.:) Me olimme täydellisen vaeltelevalla lomalla ja tarkoitus oli nähdä kaikki kolmessa viikossa. Ja vaikkei tässä ihan täysin onnistuttukaan, se mitä tuli vastaan ruoka- ja juomamielessä yllätti monin tavoin; sekä positiivisesti että negatiivisesti.

Etukäteen olin ajatellut syöväni tuolla reissulla paljon tuoreita mereneläviä kauden kasviksilla ja tietysti sitten lammasta, jota tiesin uudessa seelannissa kasvatettavan. Paljon muuta en ollut sitten ehtinyt miettiä tai odottaakaan. Tässäkin olin sekä oikeassa, että väärässä.

Loistavaa lihaa oli tarjolla oikeastaan enemmän kuin kalaa, mikä on minusta vähän sääli.

Yksi suurimmista yllätyksistä oli, että vaikka lihakarjaeläimet (ja suuret maanisäkkäät ylipäätäänkään) eivät missään määrin kuulu Uuden Seelannin alkuperäiseen eläinkantaan, paikka on lihansyöjän taivas. Ja ei, en nyt tarkoita vain lammasta vaan jänöä, nautaa ja peuraa yhtä lailla; elukat vaeltelevät väljillä ulkolaitumilla ruohoa rouskien ja niitä on Paljon. Jänöjä ihan piinaksi asti. Elukoille järjestely on varmasti tehokasvatusta mukavampaa elelyä, mutten voinut olla hetkittäin miettimättä miten luonto kaiken tuon laiduntamisen kestää. Toisaalta, maassa on tehty paljon todella merkittäviä luonnonsuojelullisia päätöksiä ja suuria alueita on rauhoitettu luonnonpuistoiksi, joten eiköhän lihansyöjä pihvinsä voi kohtuullisen hyvällä omallatunnolla nauttia. Joka tapauksessa kiwit osaavat paistaa pihvinsä ja hauduttaa lampaansa - kertaakaan ei reissulla syöty epäonnistunutta lihaa.

Lampaat voivat laiduntaa sellaisiakin karstimaita, jonne naudoilla ei ole asiaa.

Toinen hyvä juttu oli tietysti Uuden Seelannin kesän tarjoama laaja valikoima tuoreita ja paikallisia vihanneksia ja hedelmiä. :) Mmm...

Valitettavasti toisin oli kalojen kanssa. Tai no, ehkä ongelma oli osassa paikoista enemmänkin liika yrittäminen tai sitten sen yrityksen totaalinen puute kuin että kala olisi ollut huonoa, vanhaa tai sinällään laitettu "väärin".

Enemmän on enemmän. Ja kampasimpukat uppopaistettuna, tottakai. Huomaa myös lautasen reunalle iskeytynyt gourmet.

Liiallisella yrittämisellä haen tässä sitä, että kiwit näyttävät pitävän makeasta ihan kaiken kanssa. Ei ollut kerta eikä kaksi kun lautaselta löytyi jotain makeaa ja etikkaista kastiketta. Eikä se minusta läheskään aina sopinut annokseen. Mutta ihan erityisesti olin pettynyt kiwien uskomattomaan intoon apinoida Englantilaisia kalan ja äyriäisten valmistuksessa; miksi ihmeessä kaikki ihanat, tuoreet ja paikalliset merenelävät pitää vaikka väkisin uppopaistaa?

Noh, näin jälkikäteen ajateltuna nuo edellä mainitut olivat lähinnä eteläsaaren ongelmia. Myös pohjoissaarella oli tarjolla fish& chips - kioskeja, mutta koska pohjoissaarella asuu enemmän ihmisiä myös valinnanvaraa ruuassa on enemmän ja löysimempä menkin lopulta muutamia oikein pätevänoloisia ravintoloita.

Ravintoloista puheen ollen, asia joka tuonne saarille matkaavan kannattaa muistaa on, että kiwit syövät illallisensa suhteellisen aikaisin. Käytännössä kaikki ravintolat sulkevat keittiönsä jopa viikonloppuisin viimeistään puoli yhdeksän paikkeella. Ei se varmaan useimmille ole mikään ongelma, mutta kun me monesti saavuimme matkailuautollamme leiripaikkoihin vasta seitsemän-kahdeksan pintaan, ruuan etsimisellä alkoi yleensä olla kiire.

Odottakaas kun pääsen maitotuotteisiin... ;)

Mutta; kirjoittelen varmaan tässä nyt viikon aikana jutun ainakin niistä parhaista ruuista ja toisaalta kummallisimmista annoksista joita vastaan tuli. Kello on nyt vissiin kaksi ja jotain kun lopettelen tätä juttua; tämä on nyt kolmas yö peräjälkeen kun herään kesken unien touhuamaan hetkeksi. Aikaero on sen verran suuri, että kropalla menee aikaa toipua. Saapa nähdä mitä ensi viikosta tulee jos yöheräily jatkuu; onneksi on tynkäviikko. :)

Anthonyn jalanjäljissä eli Under Bridge Spicy Crab

En oikein käsitä missä välissä V oli onnistunut bongaamaan Hong Kongista meille myös illallispaikan. Viikot ennen reissua olivat niin hektisiä ja sekasortoisia, että minäkin unohdin peruuttaa lähtöä edeltävältä perjantailta yhden palaverin, joka osui päällekkäin toisen menon kanssa. Ja olin vielä lentomatkallakin ihan stressaantunut siitä, miten kaikki jäi ylipäätään niin levälleen ja kesken. Aika vain loppui ja lähdön hetki tuli täysin riippumatta siitä, olenko ehtinyt hoitaa kaiken, siivota asunnon lähtökuntoon ja lähettää joulukortit. Itse asiassa minulla ei ollut vielä ensimmäistäkään asiaa edes pakattuna kun matkaan oli enää vähän alle 12h aikaa.Ja ei, en ehtinyt tehdä edes kaikkia noita asioita ajallaan.

Paikka oli piskuinen, mutta vihtyisä. Meidän lisäksi paikalla oli vain paikallisia.

Vasta Hong Kongissa alkoi stressi vähän helpottaa ja se, että V oli ehtinyt katsoa paikkoja jo vähän etukäteen teki kaikesta ihan mahtavaa. Pienten nokosten jälkeen lähdimme kiertelemään paikalliselle iltatorille, eli night marketille josa meidän lisäksemme pyöri lähinnä valtava määrä eri-ikäisiä paikallisia. Kyllä, ihmiset oikeasti ostavat täältä tavaransa. Ja tarjoa oli kaikkea mahdollista tarot - ennustamisesta, aikuisten viihteestä ja sen välineistöstä taide-esineisiin, koruihin ja pienelektroniikkaan. Osa käsitöstä olisi ollut ihan taidokkaan näköisiä, etenkin syömäpuikoissa olisi ollut paljonkin valinnan varaa.

Markkinat jatkuivat usean kadunpätkän verran ja jokaisella pätkällä tuntui olevan keskittymä aina tietyn tyyppisiä kauppaajia. Eräs kadunpätkistä oli tietysti pyhitetty pikaruualle; tarjolla oli varsin tuoreen ja herkullisen näköisiä simpukoita, äyriäisiä, kotiloita ja kaikkinaisia mereneläviä joita paikalliset olivat kokoontuneet pöytiin syömään. Ellei hysteerisesti pelkää bakteereita, noista pikkupaikoista saisi todennäköisesti hyvää ja autenttista iltamurkinaa.



Meillä kuitenkin oli suunnitelmana mennä kokeilemaan ravunsyöntiä Under Bridge Spicy Crab - paikkaan joka on saanut alkunsa juuri tuollaisesta pienestä, nimettömästä kojusta kadun varrella. Suosion myötä paikka on muuttanut myös sisätloihin ja käsittääkseni nimi tulee alkuperäisen myyntikärryn sijainnista; siellä sillan alla. :)

Vahvoja, mutta hyviä simpukoita

Ravintola on tullut kuuluisaksi Anthony Bourdanin käytyä siellä taannoin ja ihastuttua sen tarjoamaan tuoreeseen ja yksinkertaisen maukkaaseen ruokaan. Ja koska me olimme väsyneitä ja kaipasimme toimivaa ratkaisua iltaruokintaan suunnistimme mekin sillan alle rapujahtiin.

Annos oli valtava, vaikkei sitä tästä kuvasta lainkaan tajua.

Rapu oli niin tajuttioman hyvää, että V sanoi, että sitä syö melkein hätäisesti; aivan kuin joku olisi muka kohta viemässä sen pois. :)

Elävä rapu tuotiin meille näytille ennen ruuaksi laittamista ja saimme hyväksyä piruparan ennen pataan laittamista.

Mausteisuus tehdään asiakkaan tilauksen mukaan ja vahvuusasteita on mieto, hieman mausteinen, keskivahva, vahva ja muistaakseni vielä tulinen. Tarjoilija suositteli mietoa tai hieman maustettua tuliseen tottumattomille ja me otimme keskivahvan. Se oli hyvä, mutta jos yhtään epäilee sitä, kuinka paljon chiliä ruokaansa haluaa kannattaa pelata varman päälle ja ottaa miedompi. Rapu on nimittäin uppopaistettu ja upotettu sen jälkeen chilin kansa paistettuun valkosipulirouheeseen. Kyllä, kaikki kuvassa näkyvä ruskea "muru" on pelkkää valkosipulia ja linnunsilmächilin seosta. Se oli niin pehmeää ja paahtuneen hyvää, että olin ihan varma, että siinä on mukana leivänmurua. Mutta kysyttyämme asiaa tarjoilijalta meille vakuutettiin että se on palkkää tuoretta, hakattua valkosipulia ja chiliä.

Rapu oli raikasta ja aromaattista ja tavattoman sotkuista syötävää :) Katsoimme mallia paikallisista emmekä stressaneet sormin syömisestä; murusia levisi joka puolelle, sormet olivat kauttaaltaan öljyssä ja pieniä hikipisaroita nousi hiusrajaan mutta luoja kun se oi hyvää. Minä imeskelin vielä ravun kuoristakin sitä ihanaa ja aromaattista öljyä jalan lihat nypittyäni.

Tälläistä ruokaa ei vaan voisi saada Suomesta, sanoimme tarjoilijallemme. V hämmästytti tarjoilijaa lähtöaamulta napautulla lumisadekuvalla:"Miten te siellä… tarkoitan, käyttekö te ostoksilla kuitenkin ja elätte normaalisti?" :) Joo, kyllähän me.

"annoksessa on vähän koristeena kampasimpukoita" - yeah, right.

Mutta ihan oikeasti; merestä vastanostettu rapu joka on hukutettu ainakin pariin litraan tuoretta, hakattua valkosipulia ja varmaan desiin linnunsilmächilejä ei varmasti olisi Suomessa edes mahdollista. Tai ainakin se olisi hirvittävän hintaista. Ja kuin ei siinä ravussa olisi ollut riittävästi ihmettelemistä niin liskkeeksi tilattujen vihannesten päällä oli pitkästi yli toistakymmentä tuoretta ja ihanaa kampasimpukkaa noin vaan "koristeena" ja alkupalasimpukoita toimitettiin valtava lautasellinen. Ruoka oli hyvää ja Tsing Tao ja Cola jääkylmää.

Burb, sanoo hän. :)

Kiinassahan on kohteliasta jättää osa ruasta tarjoilulautaselle ikäänkuin merkiksi, että vatsa tuli täyteen. Niin hyvää kuin kaikki olikin, se ei ollut ongelma. Kolmesta annoksesta jäi kyllä jälkeenkin. Ruokaa olisi ollut riittävästi ja jäämään todennäköisesti vielä kolmellakin ruokailijalla. V sanoi, että hän kyllä ymmärtää, miksi kyseisessä ravintolassa jälkiruuat ovat ilmaisia ;)

Koko lysti kustansi n. 800 HK -dollaria eli noin satasen euroissa. Tippiä jätimme viitisen prosenttia, vaikka ruokalistassa sanottiinkin, että palvelumaksu on sisällytetty hintaan - meistä pidettiin siellä hyvää huolta ja ruoka oli hyvää. Mielellään siitä vähän palkitsikin.

Ruokaa Hong Kongissa - eli dim sumeja

Me lähes juoksimme Peak Tramilta City Hallille. Dim Sumien syöminen oli alusta asti ollut oikeastaan meille se suunnitelma A mutta myös suunnitelmat B ja C. Kaikki muu olikin extempore inspiroitua. Ja nyt olimme kuitenkin hyvää vauhtia myöhästymässä koko showsta.

Kattokruunut olivat massiivisia

V oli bongannut City hall Maxim's palacen kehutun Dim Sum - paikan Lonely Planetista jo aikoja sitten. Kirjassa kokemuksesta luvattiin varsin autenttista; tarjolla olisi perheitä, hässäkkää, useita kärryjä joiden kyytiin on lastattu ainakin 60 erilaista Dim Sumia. Nyt ongelmaksi oli vain muodostumassa aikataulu; emme nimittäin olleet vielä Peakille mennessämme muistaneet, että näin viikonloppuisin tarjoilu loppuisi opaskirjamme mukaan jo 10.30 ja kello oli kuin salaa livahtanut 9:30 ja me nautiskelimme kaikessa rauhassa aamukahvia ihan toisaalla…

Jossain vaiheessa olin jo valmis luovuttamaan, sllä kun kello oli jo 10:10 näimme City Hallin, mutta emme tienneet miten sinne pääsee. Hong Kongissa on kyllä rakennettu ihan mukavasti ylikulkuja vilkkaisden katujen läpi ja jalankulkuväyliä katujen reunoillakin löytyy, mutta välillä ne loppuvat kuin seinään, ihan yllättäen ja seisot keskellä suuria, epäystävällisen näköisiä rakennuksia vailla aavistustakaan siitä, miten pääsisit ylikululle, josta todennäköisesti pääset haluamaasi paikkaan. Vielä City Hallin alakerrassa olimme vähän epävarmoja olemmeko tulleet lainkaan oikeaan paikkaan? Ketään ei näkynyt missään ja aulassa oli vain pieni, tyhjä kahvila, jonka tiskin takana hääri kaksi tarjoilijaa. Mutta kysymällä me löysimme lopulta perille.

Salin ulkopuolella oli jonoa tullessa... ja lähtiessä.

Vaikka kello oli jo lähes puoli, paikan ulkopuolella oli runsaasti perheitä, jotka odottivat vuoroaan aamupalalle pääsyyn. Niinpä mekin kysyimme jaetaanko vuoronumeroja vielä ja jäimme odottamaan. Ilmeisesti paikassa vallitsee terve palveluhenki; niin kauan tarjoillaan, kun porukkaa tulee hyvin sisän. Vielä lähtiessämmekin paikalle tuli perheitä jotka saivat uusia ja uusia numeroita.

Mehut puristettiin käsin.

Sali oli valtava juhlasali, joka oli kalustettu valkoisilla, raskailla huonekaluilla ja valtavankokoisilla kristalikruunuilla. Sitä ei olisi City Hallia ulkoapäin katsottaessa osannut arvata, itse rakennus näyttää lähinnä sellaiselta betonikuutiolta joita suomessa tuotettiin jokseenkin niihin aikoihin kun arkkitehdit itäpasilan piirsivät. Ravintola oli täynnä iloisesti rupattelevia perheitä ja kärryjä työntäviä naisia, joista jokainen vuorollaan pysähtyi viereemme ja tarjosi erilaisia ruokia joita kärrystä löytyi.

Kärryjen etuosassa luki, mitä kärrystä saattoi ostaa...

Annoksen valittuamme se tarjoiltiin meille ja kärryjä kuljettava rouva merkkasi listaamme valitun annoksen laskutusta varten. Tämä paikka on ehdottomasti parhaimmillaan isolla porukalla; silloin jokainen voi maistaa vähän kaikkea. Vaikka parhaamme kieltämättä yritimme, meillä V:n kanssa ei ollut tietysti mitään mahdollisuutta saada maistetuksi edes murto-osaa kaikista tarjolla olleista herkuista. :) Joka tapauksessa kaikki mitä söimme, oli loistavaa tai erittäinb hyvää.

Won-toneja (takana), katkarapurullia (oikealla) ja possupullia (vasemmalla)

Ehdottomaksi suosikiksemme nousivat grillatulla possulla täytetyt pullat (Grilled pork bun), joiden possusydän oli leivottu valkeaan, aivan pehmeään leipään. Jos nyt heittäytyisin suorastaan raamatulliseksi, niin se kuori oli juuri semmoista millaista kuvittelin taivaan mannan olevan; valkoista, pehmeää ja melkein makeaa ja unelmakevyttä leipää joka suli suuhun. Herkkua.

Nämä lonkerot olivat herkullisia... ja alkoholittomia!

Seuraavaksi eniten pidin ehkä niistä mustekalan lonkeroista joiden päälle oli ripoteltu maustettua suolaa. Hitsi ne olivat tuoreita, raikkaita ja hyviä. Niitäkin oli valtava lautasellinen.

Sitten tarjolla oli kaikkea uppopaistettua; won-toneja (jotka olivat hyviä, mutta ehkä vähän kuivia minusta), loistavia katkarapu-vihannesrullia ja katkarapunyyttejä, joiden nimeä en enää muista. Ne olivat myös Erittäin Hyviä.

Kalan "jotain" ;)

Pöydän ehkä erikoisin herkku oli kanaa ja "kalan jotain" ;) V arveli, että se kaalin näköinen tuosas annoksessa on kalan poskista keitettyä "hyytelöä" tai vastaavaa; hyvää se oli, mutta meilel ei ihan selvinnyt mitä kohtaa kalaa se oikesti oli. Keskellä annosta komeili samanlainen kiinalainen sieni, joita olisi toreilta saanut ostaa kuivattuina valtavissa pusseissa.




Ja tietysti meille tarjoiltiin teetä ja innostuimme tilaamaan tuoreista hedelmistä puristetut mehutkin brunssillemme - V otti vesimelonimehun ja minä jotain, mitä arvelin Suomessa harvemmin saavan; karambolamehua. ;) Molemmat olivat hyviä ja raikkaita.

Jälkiruokia emme vaan enää kyenneet vaikka niitäkin olisi ollut tarjolla yksi vaunullinen; vaikka nämä nyt yksittäin aika pieniä annoksia olivatkin, näissä oli meille enemmän kuin tarpeeksi voitettavaa. Koko setti maksoi ehkä yhteensä n. 35-40 eur luokkaa (2 mehua, 2 kannua teetä ja 6 pientä ruokaa kastikkeineen) - ei ihan ilmaista siis, mutta hyvinkin kaiken sen arvoista.

Kaksi tyytyväistä turistia taapersi pöydästä onnellisen pallomaisina kohti hotellia. Ei vaan kannattanut antaa periksi.

On vilinää vilskettä... Ja lähdön tunnelmaa!

Ylihuomenna lähdetään Uuteen Seelantiin. Tai ainakin toivon, että pääsemme sinne lopulta jollain konstilla. Tämä viimeiset pari-kolme viikkoa on ollut yhtä hullunmyllyä. Kaikkea on tapahtunut; kiirettä, työtä, suunnitelmia, suunnitelmien uusintaa, lunta, sukulointia ja sukkulointia.

Ja stressattukin on, meillä kun ensimmäinen lentopätkä on tuolla kotimaisella lentoyhtiöllä... No, matkatoimisto on varannut meille lennon myös Blue1:lta, ihan vaan varmuuden vuoksi - toivottavasti sitä ei kuitenkaan tarvitsisi käyttää; se kun tietäisi aikaisempaa aikataulua, epävarmempaa jatkolennolle pääsyä, loistavaa tilaisuutta hukata kaikki matkatavarat ja yhtä välilaskua lisää.

Koitan ehtiä kirjoittelemaan jotain kuulumisia sitten matkan varrelta, mutten uskalla vielä luvata mitään; ensimmäinen viikko kun lähinnä matkailuautoillaan (!) pitkin eteläsaarta, joten internetin saatavuudesta ei ole takeita. Ei edes joka päivä ;)

Ja kaiken tämän hässäkän keskellä joulukortitkin ovat vielä lähettämättä. Tänään keksin, että voisin lähettää ainakin mummolle korttina tälläisen jouluteemaisen POP -designin rätin. Miettikää, kerrankin ihan oikeasti hyödylinen, pestävä ja kierrätettävä kortti:) Niinpä pilaan yllätyksen nyt äidiltä ainakin, koska haluan jakaa idean. Rätit maksavat jotain 3 eur luokkaa per kpl, joten ihan hirveä hintakaan joulutervehdykselle ei muodostu. Nämä tosin eivät mahdu A5 - kirjekuoreen, mikä on vähän tylsää.

Mutta; jos lentoyhtiöt ja reissuinternet sallii, saatte tuokiokuvia matkan varrelta reaaliajassa. Ellei, palataan tammikuussa Valtavan kuulumiskasan kanssa:)

Hyvää, iloista, levollista ja herkullista joulua nyt jo etukäteen ja ...turvallista vuodenvaihdetta. :)

Näppärä rengasvuoka ja Hommanäsin paremmat hommat.

Tästä tulee ihan lyhyt postaus, koska olen nyt pyrkinyt kunnonkohotusmielessä käymään uimassa (!) pari kertaa viikossa. Kohta olisi taas aika singahtaa, mutta sitä ennen kehun teille ihan loistavaa vuokaa ja glögiä.

Tuo kuvassa näkyvä herttainen kakku on taitavan kälyni käsialaa. Sitä tarjoiltiin V:n kummipojan syntymäpäivillä ja sankari oli selvästi otettu äitinsä urheilullisen rallihenkisestä luomuksesta. Tosin, en tiedä oliko kakusta enemmän innostunut nuoriherra vai vähän vanhemmat pojat, sillä V ja veljensä näyttivät leikkivät autoilla vähintään yhtä suurella innolla kuin sankari itse - ja sitten räpsivät kuvia jyrkänteeltä sortuvista autoista - pojat, pojat... ;)

Mutta asiaan; kakun tekovaiheessa kälyni kyseli suuren rengasvuuan perään, koskapa oli ostanut uuden hienon kakkuvadin ja halusi saada kakun juuri sopivan kokoiseksi. No lopulta kenelläkään ei sattunut sopivaa vuokaa olemaan ja kälyni suunnisti luottokauppaansa Confettiin, josta löysi kuin löysikin juuri optimaalisen välineen.

Vuoka säätyy ihan mihin vaan kokoon ja vaikka pohja paistaessa kutistuisi, voit kiristää vuuan täyttövaiheessa uudelleen tiukaksi.

Juhlissa minä sitten nuuskin laitetta suurella mielenkiinnolla. Kyseessä on siis niinkin kehittynyt innovaatio kuin pitkämäinen metallinpala parilla klemmarilla ;) Eli sellainen kohtuullisen painava teräksinen kakkureunus, jota ammattilaiset käyttävät kakkujen tekoon. Se laitetaan leivinpaperin päälle, tasaiselle pellille jolloin pelti toimii vuuan pohjana. Koska reunus on oikeasti vain suikale metallia se säätyy portaattomasti juuri sen kokoiseksi kuin kulloinkin tarvitaan. Ihan mahtava laite. Miettikää, mikä teoreettinen säästö kaappitilaan saavutetaan kun pärjätään yhdellä vuualla...! (olettaen siis, että luopuu vanhoista...) ;)

Lisäksi, koska reunus on korkea, siihen on helppoa koota hyytymään vaikka minkälainen moussetäyteluomus ja se pysyy kasassa. Lisäksi kun sen reunuksen voi säätää ihan tiukaksi kakkupohjan ympärille, välistä ei taatusti valu yhtään mitään. Ja kun herttainen kälyni vielä tarjoutui nappaamaan minulle sellaisen mukaan kun seuraavan kerran käy Confetissa - arvatkaa vaan oliko minun pakko saada sellainen? ;) Hintakin oli ihan kohtuullinen, 22,90e.

Kuvassa pohja näyttää ihan kuohkealta, eikös vaan...

Meinasin jo hehkuttaa vuuasta sen taannoisen espressokakun yhteydessä, kun kokeilin vuokaa ekaa kertaa, mutta kun se kakku ei onnistunut ihan niinku piti, niin annoin veden vähän virrata Vantaanjoessa, ennenkuin lähdin tätä postausta kirjoittelemaan. :) Ja todettakoon nyt erikseen, että se kakun pieleenmeno ei ollut vuuan syy - vuoka toimi hienosti, mitään ei valunut tai tullut reunan ali - taikinasta vaan puuttui leivinjauhe...

Namiglögiä Hommanäsiltä. Hieno homma! ;)

Ja sitten Hommanäsiin. Ainakin kuvainnollisesti - sillä tuossa loppukesästä ostin Hommanäsin omenamehua ja se oli ihan loistavaa tavaraa. A joi sitä suurella ilolla ja totesi taas legendaariseen tapaansa:" Tämä on ihan ihmeellistä omenamehua kun se ihan oikeasti maistuu omenalle!" ;) Ja kyllä, se ei maistunut päärynälle tai metalliselle vaan ihan oikeasti raikkaalle, hyvälle omenalle. A tykkää muuten juoda mehunsa siten, että kuplaveden sekaan laitetaan ihan vähäsen mehua - siitä tulee melkein kuin limpparia. Erityisen hyvin se sopi minusta tuohon kyseiseen omppumehuun, laimeana seoksena meni tälläiseen aikuisempaankin makuun hyvin.

Kun sitten Stokkalla näin saman kartanon tuottamaa jouluglögiä minun ei ihan hurjan kauaa tarvinnut miettiä. Niin se jäi mukaan kassiini ja voin kertoa että se on ihan loistavaa tavaraa. Ei ehkä kaikista halvinta, mutta jälleen ihan loistohommaa. :)

Vaikka Hommanäsin glögiä ei minulla vielä pyhäinpäivänä ollutkaan, tästäkin silloin pyöräyttämästäni glögistä tuli varsin hyvää. Voit käyttää tähän itse keittämääsi herukkamehua, mutta jos tarvitsee ostaa valmista, ostakaa sitä Ekströmin vanhanajan mustaherukkamehua, se on minusta yksi parhaista mitä valmiina saa. Minusta hyvän glögin salaisuus on vahva ja melko makea mehu, jolloin kuumassa juomassa on kunnolla potkua. Aikuiset voivat sitten terästää juomaa halutessaan - mutta eihän se pakollista ole, sekään. :)

Herukkamehuun tehty glögi

1 osa vettä (esim. n. 7 dl eli 1 ekström - pullollinen)
1 osa mustaherukkamehua (esim. n. 7 dl eli yksi ekström - pullollinen)

1 kanelitanko
1 appelsiinin kuori, esim. sitrusraudalla riivittynä
5-6 neilikkaa
1 appelsiinin mehu (ei pakollista, koska saattaa samentaa hglögin mutta tuo hyvää makua)
(terästettä, esim. VSOP - glögiä)

+manteleita ja rusinoita

Kuumenna kaikki aineet kattilassa ja kiehuta hetken hiljaisella tulella. Maista glögiä ja kun maut ovat mielestäsi tarpeeksi imeytyneet mehuun, tarjoa manteleiden ja rusinoiden kanssa.

Ja vaikkei tästä niin lyhyt postaus sitten tullutkaan, niin nyt uimaan.

Amerikkalainen sinihomejuusto-pekaanisalaatti

Noin 10 vuotta sitten kävin Ameriikan ihmemaassa toista kertaa elämässäni. Menin kuunteluoppilaaksi oman alani konferenssiin ja muistan, miten silloin linjojani kovasti tarkkailevana nuorena naisena koin ongelmalliseksi löytää mitään syötävää, jossa ei olisi ainakin kolme kertaa niin paljon kaloreita kuin koin tarvitsevani. Ja sitten, eräänä päivänä törmäsin tähän salaattiin. Ja vaikkei se mitään ihan kevytruokaa olekaan...

Taustalla näkyvä pyöreä pullo on Ortallin balsamicoa, johon olen tykästynyt. Oikealla reilun kaupan siirappia.

Ihastuin siihen kerralla. Tähän amerikkalaiseen, hieman makeaan pekaani-sinihomejuustosalaattiin laitetaan paljon pekaaneita, juustoa ja koko komeus lähinnä hukutetaan hieman siirapilla makeutettuun balsamico-öljykastikkeeseen. Salaatin idea on tosi yksinkertainen, mutta makuyhdistelmä on vaan ihan pääsemättömän ihana; se on samalla sekä makea ja rikas että hapokas ja ruokaisa. Pähkinät ja juusto tuovat rapsakkaan salaattiin mukavaa tekstuuria; sekä rouskuvan makeita sattumia että kermaista juustoa.

Ja koska eilen eräs nimeltämainitsematon naishenkilö täytti tasan kymmenettä kertaa 25 vuotta, ajattelin hemmotella meitä vähän suorastaan jouluisilla mauilla ;) Niinpä kotimatkalla käväisin Herkun kautta ja nappasin mukaan pussin parhaan näköistä salaattia, minkä löysin, sesongin tuoreita joulutaateleita ja pari oikein hyvää marmorifilepihviä.

Raikas ja hyvä, mutta ehkä aavistuksen liian sokerinen...

...Ja jälkiruuaksi Kakkukeisarin raikkaat passionleivokset sillä jos synttäripäivänä ei elämä voi olla pala kakkua, niin koskas sitten? :)

Paahdettaessa öljyssä ja siirapissa pekaanit kuortuvat kauttaaltaan ihanan makeiksi.

Rapsakka salaatti pitää repiä pienehköksi, mutta juuri sen verran isoksi, että se vähän kantaa mukanaan salaattiin murustettavaa sinihomejuustoa. Pekaanipähkinät paahdetaan öljyssä ja siirapissa. Pannuun jääneen tahnan annetaan tarttua jäähtyviin pähkinöihin, niin että niihin tulee ihanasti makeutta. Älä siis hosu pähkinöiden kanssa, vaan anna niiden jäähtyä pannulla paahtamisen jälkeen. Se siirappi on muuten sitä muiden reilun kaupan sokereiden kanssa tuotetestiin tullutta reilun kaupan siirappia, jota käytin nyt ekaa kertaa. Täytyy tässä vielä tarkemmin maistella, mutta minusta se ei ollut yhtä vahvan makuista kuin se normaali siirappi, jota joulun alla käytetään vähän kaikkeen. Toisaalta, näyttää ihan samalle kamalle. Mutta: mikä vaan tumma siirappi käy tähän tarkoitukseen oikein hyvin.

Kontrastiksi ja ryhdiksi salaattiin siivutetaan ihan ohuina siivuina punasipulia. Kastike sekoitetaan parhaasta balsamicosta mitä tarjolla on. Olen viimeaikoina tykästynyt Ortallin Aceto balsamico di modenaan, joka on aika makea ja pehmeän syvänmakuinen balsamicoetikka. Viimeisimmän pullon taisin ostaa Ompusta. Ja sitten makua täydennetään vielä niillä nyt parhaimmillaan olevilla upeilla taateleilla ja suurilla, mehukkailla basilikan lehdillä. Uh ja oh.

Vaikka meitä oli vaan kaksi ja jälkkäriksi odotti vielä leivokset, me söimme melkein koko salaatin. Se oli niin hyvää. Salaatti toimii tällä tavoin lisäkkeenä mutta koska se on niin täyteläistä ja vivahteikasta sitä syö ilokseen ihan sellaisenaan. Hyvän leivän kanssa menisi siis lounaasta, sinkkuillallisesta tai vaikka illallisen alussa hyvänä alkupalasalaattina.

Pihvit vaan pippuroitiin ja paistettiin salaatin kaveriksi. Yksinkertaista, nopeaa ja tosi, tosi hyvää.



Amerikkalainen pekaani-sinihomejuustosalaatti (2-3:lle)

1 pss sydänsalaattia (2 pientä kerää) tai 1 iso kerä jotain rapeaa salaattia
n. 5 tuoretta taatelia palasteltuna
n. 130g sinihomejuustoa, esim Aura tai Aura Gold, murustettuna
1 pieni tai 1/2 isommasta punasipulista ohuina siivuina
kourallinen pekaanipähkinöitä
pieni nippu tuoretta basilikaa

Pekaanien paistamiseen

loraus (ehkä 1-2 rkl) öljyä (tai voita)
ja n. 2 tl tummaa siirappia

Kastikkeeseen

n. 2 rkl hyvää melkein makeaa balsamico - etikkaa
n. 3-4 rkl öljyä
pieni loraus - ehkä 1-2 tl tummaa siirappia
hippunen suolaa

Paista ensin pekaanit: kuumenna pieni teflonpannu kuumaksi, muttei polttavaksi. Laita pannulle öljy, siirappi ja pekaanit. Paahda pekaaneita pannulla hetken (ehkä reilu minuutti?), kunnes sokeria ja öljy alkaa karamellisoitua. Siirrä syrjään jäähtymään ja pyörittele pekaaneita välillä pannulla, jotta jäähtyvä siirappitöhnä tarttu pähkinöihin.

Sekoita salaattikulhon pohjalla kaikki kastikeaineet ja jätä kastike kulhon pohjalle.

Huuhtele sitten salaatti huolellisesti kylmällä vedellä ja revi valutetut lehdet sopivan suupalan kokoisiksi paloiksi. Siivuta punasipuli aivan ohuiksi viipaleiksi ja poista taateleista kivet ennen pilkkomista.

Kokoa sitten kaikki salaattiaineet kulhoon, kastikkeen päälle. Täsä välissä voit sitten paistaa pihvit yms.

Juuri ennen tarjoilua sekoita salaatti ja kastike keskenään.



p.s. Kypsä päärynä kävisi salaattiin myös oikein hyvin:)