Sireenituorejuustoa ...vai Syreeni - kukka se on kumminkin :)

Sireenit kukkivat juuri nyt. Minä rakastin sireenin tuoksua lapsena ja edelleen se saa minut muistamaan asioita, joita lapsena pidin Ihanan Romanttisina. Sireenin tuoksu on ihastuttavan aromaattinen mutta samalla kertaa lempeä. Siihen liittyy aamukaste nurmikolla ja hitaasti lämpenevä alkukesän aamu. Nyt on aika hengittää syvään kesän tuoksuja ja hullaantua luonnosta kuin vasikat kevätlaitumella. :)

Eräs kalastaja jonka kanssa joskus juttelin sanoi minulle, että hän pitää alkukesää enemmän elokuusta. Upeassa ilta-auringossa meren rannalla silmät puoliavoinna seisoen kysyin häneltä miksi? Ja hän vastasi:"Koska alkukesällä kaikki ihmiset ovat ihan sekaisin." Minua vähän hymyilytti, sillä ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti.

Vaikka minäkin pidän elokuusta sen lempeän lämmön ja pimentyvien, myrskylyhdyin valaistujen iltojen vuoksi, on alkukesässäkin puolensa. Tämä on juuri sitä aikaa, kun luonto jotenkin yhtäkkiä herää ja kaikkialla kukkii ja tuoksuu. Isä tapaa sanoa, että tässä alkukesässä on sellaista vaaleanvihreän sävyä, mitä myöhemmin kesällä ei enää näe. Katsokaapa niin huomaatte; sävyjä on melkein keltaisesta kirkkaanvihreisiin.

Kukkasista olen aina pitänyt. Äidin mielestä ehkä jopa enemmän, kuin ihmiselle on hyväksi. Vähän minua hymyilytti kun riivin aamulla syreenin kukkasia oksasta kuppiin; muistelin, mitä äiti sanoi minusta ja leskenlehdistä. En tiedä olenko jo kertonutkin tämän, mutta koulusta kotiin kävellessäni tapasin aina etsiä sitä ensimmäistä leskenlehteä niin kiivaasti, että hukkasin täysin ajantajuni. Laahustettuani sitten vajaata kilometrin koulumatkaa ilmeisesti Huomattavan Pitkän AIkaa ja saapuessani kotiin vähän huolestuneen äidin luo, tämä puuskahti leskenlehtiin ja minuun vähän tuskastuneena:

".. Olen ihan varma, että kun löydät sen leskenlehden, niin sinä Syöt sen!"

Ja tässä minä nyt olin, syömässä ja syöttämässä sireeniä aamupalalla. Niin kovin vähän on maailmassa lopultakin muuttunut.

Tiesittekö muuten, että leskenlehden lehtiä voi käyttää kaalin tavoin vaikka kaalikääryleisiin?

Leskenlehtien yhtä lailla kuin sireenin käyttöön sain vinkin Anne Paalon Kukkaruokaa - kirjasta. Opus on kiitettävän perusteellinen kasvien käytön suhteen, mutta kuvituksesta saisi varmaan paljon houkuttelevammankin. Joka tapauksessa kiehtova opus, jota olen tavannut mökkimatkoilla omaksi ilokseni ja muun seurueen kiusaksi ;)

Sireeni on syötävä ja sen kukkasista tuli tuorejuustoon yllättävän rikas ja aromaattinen vivahde. Sireeni maistui raikkaammalle ja vahvemmalle kuin oletin. Se sopi tosi hyvin vahvemman kermajuuston pariksi ja voisin kuvitella, että saaristolaistyyppisen leivän päällä se olisi tosi hyvää. Taittamalla pari syreeninoksaa puutarhasta saat toisesta tarpeeksi kukkasia tuorejuustoon. Toisen voikin sitten laittaa maljakkoon levittämään tuoksuaan joka puolelle. Tämä oli kiva vinkki, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Minusta tuorejuusto oli parhaimmillaan heti kun se oli tehty, seuraavana päivänäkin se oli ok, mutta tuoksu oli jo selvästi miedompi. Mikäli pihassa kuitenkin kasvaa sireeni, käy poimimassa seuraavana aamuna pieni tupsu lisää tuoksuvia kukkasia niin saat tuorejuustoon uudelleen sen ihanan kukkean aromin.




Sireenituorejuustoa (Anne Paalon Kukkaruokaa - kirjan vinkin pohjalta)

1 prk n. 200g suosikkituorejuustoasi, meillä perinteinen philadelphia
n. 100g tuoksuvia, tuoreita sireenin kukkasia

Poimi sireenin oksista talteen vain kukkaset ja sekoita ne tuorejuustoon. Tarjoa aamiaspöydässä hyvän leivän kanssa.

p.s. sireenin kukkasista saa myös aromaattista makusiirappia, tähän tapaan. Sitä voi sitten käyttää vaikka kesäisissä drinkeissä, jääteessä...

Ben & Jerrysillä, eli helppoa hurahtamista hyväntekeväisyteen

Tänään aamiaiseksi on hapankorppua ja piimää; eilen oli toisin - sain aamupalaksi leipää, pullaa ja jäätelöä ;) Kuten tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivatkin, kävin eilen maistelemassa Ben & Jerrysin jätskejä Espalla pidetyssä Ben & Jerry's reilu hanke - aamiaistapahtumassa.

Minulla on aina ollut jokseenkin positiivinen mielikuva Ben & Jerrysistä tuotemerkkinä. Moni on kehunut jäätelöiden makua monenlaisin ylisanoin ja kuvailtuaan jäätelön kermaista rakennetta sekä suuria suklaapalasia vaipuneet hiljaisuuteen usvaisin, unelmoivin katsein.

Jotenkin olin tästä huolimatta onnistunut välttämään jäätelön ostamisen; lähinnä varmaan siksi, että minusta monet amerikkalaiset jäätelöt vaan ovat liian makeita. Kun kutsu sitten tuli tuossa hyvissä ajoin keväällä, olin tietysti kiinnostunut. Eksyin jopa klikkailemaan heidän webisivulleenkin. Häpeäkseni täytyy myöntää, etten aikaisemmin ollut miettinyt juurikaan millainen yritys Ben & Jerry's on.



Niinkun tuossa jo viime viikolla totesin, blogi herättää välillä kysymyksiä. Yksi kysymyksistä on: "No, onko mikään muuttunut blogaamisen myötä?" Olen kyllä monesti sanonut, että blogaaminen ei ole muuttanut meillä mitään, mutta olen vähitellen huomannut, ettei se ole täysin totta.

Kun tarpeeksi usein ja monta kertaa istuu lukemaan ja kirjoittamaan ruuasta ei voi välttyä siltä, että alkaa miettiä miten ruoka on tehty tai mistä se tulee. Kaupassa käsi vaan on alkanut hakeutua niiden vapaan kanan munien suuntaan halvimpien munien sijaan ja Salossa ostan mielelläni Perniössä tehtyä maksamakkaraa kun sitä tarjolla on. Niin vain on käynyt vähitellen, sen enempää asiaan panostamatta. Oikeastaan olen yllättynyt itsekin, että minua välillä harmittaa vastuullisten tuotteiden tunnistamisen vaikeus. Ja luulen, etten ole yksin tämän ajatuksen kanssa. Kuvittelisin jopa olevani aika monen muun kanssa samassa tilanteessa: vaikka parempien valintojen tekeminen kiinnostaa, arjen kiireen keskellä ei ole lopulta tarpeeksi kiinnostusta, mahdollisuuksia eikä resurssejakaan selvitellä yritysten toimintaa tuotemerkkien takana tai arvailla vihanneshyllyllä tällä kertaa myynnissä olevien tomaattien hiilijalanjälkiä.

Ja kyllä se lopulta niin menee, että jos helppoa, laadukasta ja selkeästi "parempaa" vaihtoehtoa ei ole tartuntaetäisyydellä niin sitten ostan sitä, mitä on. Mutta: mielelläni teksin niitä pieniä tekoja ja valitsisin edes joissain asioissa sen paremman vaihtoehdon.

"Koska yrityksellä on yksittäistä ihmistä paremmat mahdollisuudet auttaa ja kehittää yhteisöä, jossa se toimii, on sillä myös velvollisuus tehdä niin."

- Ben & Jerry's

Ben & Jerry'sin reilussa hankkeessa yritys on valinnut kolme mielestään kannatettavaa hyväntekeväisyyskohdetta joille ohjataan kampanjan aikana erilaisin tempauksin kerätty potti rahaa. Esim. maaliskuun aikana K-ruokakaupoista ostetuista puolen litran jäätelöpakkauksista lahjoitettiin 20 senttiä keräysrahastoon. Rahaston varat jaetaan sitten hyväntekeväisyyskohteiden välillä sen mukaisesti, miten sinä ja minä äänestämme. joten klik klik vaan ja äänestämään.

Ben & Jerry's tekee hyvää jäätelöä ja minusta on kiva ajatus, että syömällä sitä hyvää jäätelöä voin tehdä vähäsen hyvää. Ja sitten pieni tiivistelmä esitellyistä hankkeista:



Kampanjassa ovat mukana Suomen luonnonsuojeluliiton saimaannorpan suojeluprojekti, Helsinki Mission nuorten kriisipiste ja WWF Borneon sademetsien suojeluhankkeellaan. Ja kuunneltuani esittelyt näistä hankkeista olen kyllä sitä mieltä, että niissä on paljon hyvää ja jokainen niistä on varmasti kannatettava. Ei ole lainkaan helppoa valita mikä niistä ääneni saisi.

Saimaannorppien kanta vähenee kaikesta siitä vapaaehtoisesta suojelusta huolimatta. Kuutteja kuolee edelleenkin verkkoihin. Reilun hankkeen varoja aiotaan käyttää mm. ala-asteilla tehtävään norppalähettiläs - toimintaan ja norppaystävällisiin katiskahankintoihin.

Helsinki missio haluaa auttaa yksinäisiä nuoria, joilla ei ole ketään kenelle kertoa huoliaan perustamalla avoimia kriisipisteitä. Tarkoituksena on tarjota helposti lähestyttävä kanava, jossa kuka tahansa nuori saisi apua ilman raskasta byrokratiaa.

WWF taas haluaa ohjata varat noin miljoonan hehtaarin suuruisen sademetsäalueen suojeluun Borneossa. Vaikka Borneo on kaukana, sademetsillä on oikeasti merkitystä paitsi eläinlajien säilymiselle ja paikallisille ihmisille myös meille hiilen sitojana. Vanha sanoma siitä, että sademetsät ovat maailman keuhkot pitää edelleen paikkansa.

Tiedättekö mikä oli parasta?

Kuunneltuani esitykset ja juteltuani jokaisen esittelijän kanssa erikseen olin iloinen, että meillä on hyväntekeväisyysjärjestöjä ja niissä toimivia asialleen omistautuneita ihmisiä. Kun kuuntelin, aiheiden koskettavuus tuntui lopulta vähän yllättävältäkin.

Tästä syksyyn asti voitte käydä äänestämässä sitä kohdetta, mihin teidän mielestänne Ben & Jerrys -jäätelöiden hyväntekeväisyyspottiin kerätty tuotto pitäisi ohjata. Syökää jäätelöä, menkää ja äänestäkää.



Mutta entäs sitten se maisteleminen? ;) Noh, V on hehkuttanut minulle jo jonkin aikaa Cherry Garcia nimistä jäätelöihanuutta. En ole nähnyt sitä kaupoissa ja halusin ehdottomasti päästä maistamaan tätä ameriikan ihmettä. Tiskin äärellä tulikin sitten runsaudenpula; mitä näistä nyt osaa valita? Pienen arvonnan jälkeen päädyin uutuusmakuun Fairly nuts ja klassikkomakuun strawberry cheesecake.

Cherry garcia oli vieläkin parempaa kuin olin kuvitellut: siinä oli ihania, suuria suklaapaloja, raikkaita kirsikkoja ja kaikki tämä ihanuus oli kieputettu kermaiseen vaniljaan.
Pari muuta valintaani olivat ihan kivoja molemmat, mutta ehkä olisi pitänyt olla vielä kokeellisempi; mansikkajuustokakku oli minusta aika tasapaksun makeaa. Fairly nuts oli kyllä hyvää kinuski-mantelikrokanttikermajäätelöä, makeaa ja kermaista, mutta luulen että vanilla toffee crunch isoine suklaa-toffeepaloineen voisi olla vielä ihanampaa.

Eräs toimittaja sanoi minulle, että ehkäpä jäätelöstäkin voi jonkin ruuan virittää, mutta en kyllä taida edes yrittää. Nämä kun voi syödä ihan sellaisenaankin ...ja ainakin eettisyyden puolesta hyvällä omallatunnolla;)

Panda 90v - lakusandwicheja raparperilla

Kun minulla jäi yli niitä hillottuja piparminttu-viherpippuriraparpereja ajattelin, että niiden kanssa voisi tarjota lakritsivaahtoa. Lakritsivaahtoon idean sain, kun Panda lähetti meille tuotenäytteen 90v juhlapakkauksestaan.



Ihan yhtä hyvää pandan lakritsi oli 90v - juhlapakkauksessa kuin muutenkin. Ja koska pidämme tavattomasti lakritsasta ajattelin hyödyntää sitä sunnuntaijälkkäriin jo oikeastaan ennen kun tiesin Rva R:n ja miehensä vierailusta. Viherpippurisen raparperin maku ja kermainen lakritsivaahto iskostuivat mieleeni makupariksi josta en oikein pässyt yli enkä ympäri. Se on varmasti hyvää, mietin. Mutta minkä kanssa sitä tarjoaisi ja miten sellaisen saisi aikaan?

Olen joskus kauan sitten (ennen blogin olemassaoloa) tehnyt keitettyjä päärynöitä, joiden sisältä koverretaan siemenkota ja aukko täytetään lakritsi-suklaaseoksella. Muistelin, että ne olivat tosi hyviä. Niissä lakritsaa ensin uutettiin kermaan keittämällä ja sitten sekaan sekoitettiin vähän suklaata. Silloin osa käytetyistä lakuista jäi sulamatta ja ne siivilöitiin pois kermasta ennen suklaan lisäämistä, mutta lakritsan maku jäi kermaan. Näin tehtynä kerma on vielä aika vaaleaa, mutta harmahtavaa. Suklaata taisi silloin tulla seokseen melko paljon ja ainoa asia mikä minua muistaakseni vähän harmitti, oli ettei lakun maku noussut niin paljon esiin kuin toivoin. Ajattelin käyttää samaa ideaa lakumaun uuttamisessa kermaan ja lisätä sitten lakritsikermaa mascarpone-kermavaahtoon, siinä se varmaan pääsisi esiin riittävän hentona, mutta kiehtovana.




Mutta sunnuntaina minä olinkin ahneella ja kokeellisella tuulella;) Halusin Paljon Lakritsaa. Lakupalojen poisheittäminenkin tuntui vähän tuhlaukselta ja ajattelin kokeilla, saanko lakritsan sekoitettua kermaan kokonaan jollain konstilla. Ja saahan sen. Minä otin bamixin ja muusasin kermassa pehmenneet, mutta sulamattomat lakritsapalatkin kerman sekaan.

Idea oli sinänsä ihan hyvä, mutta en tullut ajatelleeksi minkä väristä siitä tulee, jos lakritsan sulattaa/sekoittaa kokonaan kermaan...




Siitä tulee harmaanruskeaa! ;) Epämääräisen värinen vaahto, jossa on pieniä mustia hippusia ei vaikuttanut valmistuttuaan kovin houkuttelevalta. Seisoin keittiössä kippo kädessäni ihmettelemässä mitä ihmettä minä nyt sitten teen tälle (kieltämättä hieman kuravelliltä tai leipäjuurelta näyttävälle) lakukermamössölle?

Maistoin raparperia ja lakumössöä. Kyllä, laku tosiaan sopii piparminttuisen raparperini kanssa... Mutta miten tämän kanssa nyt pitäisi toimia... Olisi vaan pitänyt suodattaa ne sulamattomat lakupalat kiltisti pois ja käyttää vain kerma. Kermaa ei ole tarpeeksi enää uuteen yritykseen. Ohhoijaa...

Mutta sitten keksin. Muistin, että Mimmun tekemiä kauralastuja on vielä tarpeeksi, jos tekisinkin samantyyppisiä sandwicheja kuin Merituuli ja Jukka "Sipuloiden" ollessa kyläilemässä meillä.

Kun vaahto on keksien välissä ei haittaa, vaikka kermassa olisi joku kummallinen värivivahde. Loput lakumössöstä voisi varmaan pelastaa sulattamalla siihen vähän suklaata ja käyttäisi sen koristukseen. Laku-suklaaganache... Hmm, ehkei olekaan syytä vaipua epätoivoon. Ehkä tästä saadaan aikaan jotain, mikä ei näytä luotaantyöntävältä ja maistuu vielä hyvälle!

Ja niin tapahtui: sekoitin pari suurta suklaanpalaa lidlin tummaa suklaata ja lorauksen kermaa lakumössöön kattilassa, varovasti kuumennellen. Suklaa värjäsi mössön ihan mustaksi, peittämättä kuitenkaan makupuolella täysin lakritsaa. Hyvä.

Kermavaahto-tuorejuustomössön (johon lopulta päätyikin philadelphiaa eikä mascarponea) maustoin ruokalusikallisella lakumössöä. Ja sitten täytin kaurakeksit lakuvaahdolla, raparpereilla ja sipaisin päälle laku-suklaaraidan. Jälkiruoka on siis pelastettu! Ja onneksi kaikki vielä pitivät näistä kovasti... Rva R sanoi, että on se hienoa, että sinä viitsit nähdä näin vaivaa!

Minä vaan hymyilin ja kiittelin mielessäni Mimmua ja ruuanlaiton suojeluspyhymyksiä. Jospa R vaan tietäisi...

... Mutta ajatus herkästä, kermaisesta lakuvaahdosta crumblen kanssa jäi kummittelemaan vielä mieleeni... Siihen tarkoitukseen siivilöin kyllä kiltisti lakut pois ja käytän pelkän kerman lakuvaahtoon. Haluan kokeilla sen kanssa ihanaa ja syntistä voilla ja sokerilla tehtyä crumblea ja lusikoida päälle paljon,paljon vihrepippurilla, mintulla ja bourbonilla hillottua raparperia ja koristan koko komeuden muutamalla piparmintun lehdellä...

Mutta sitä varten pitää jo sitten käydä ostamassa lisää lakua, koska päästettyäni otteeni tästä lahjapaketista lakut katosivat "jonnekin" kuin kaste maasta... ;)



Lakusandwicheja raparperilla (4-6:lle)

Kaurakeksejä tai muita soveltuvia, esim. grahamkeksejä

hillottuja raparpereita

Laku-suklaamössöön (ganache):
2 dl kermaa
vajaa 1 dl lakupaloja
n. 25-30g suklaata

Lisäksi vaahtoon:
1,5 dl kermaa
n. 100g tuorejuustoa
1 tl vaniljasokeria


Laita lakut ja kerma kattilaan ja kuumenna hiljaa kiehuvaksi. Kun lakritsa alkaa pehmentyä ja siitä irtoaa makua kermaan voit joko siivilöidä lakun pois ja käyttä kerman jäähtyneenä lakuvaahtoon tai jatkaa kuten minä: ota sauvasekoitin ja sekoita pehmennyt lakritsa kuumaan kermaan niin, että siitä tulee jotakuinkin tasainen mössö.

Ihmettele, miten kummalliselta se näyttääkään. Kaavi sitten mössö takaisin kattilaan (säästä kuitenkin n. 1 rkl mössöä erikseen) ja sekoita joukkoon suklaa. Jos mössö on jo kovin sakeaa, lorauta mukaan vielä vähän kermaa, jotta saat suklaan sulamaan ja seoksesta tasaista. Nyt käsissäsi on fiinimmin sanottuna suklaa-lakuganache :)

Vatkaa kerma ja sekoita siihen tuorejuusto tai mascarpone. Lisää säästämäsi laku-kermaseos ja sekoita mukaan. Mausta vaniljasokerilla ja lisää tarvittaessa makeutta. Koska kaurakeksi on niin makeaa, jätin itse lisäämättä.

Sitten laita kaurakeksille täytettä, asettele kolme valutettua raparperinpalaa joka keksiin ja paina kansi päälle. Sitten lusikalla ganacheraita keksin päälle ja koristele miten tykkäät. minä en osannut päättää koristaisinko vaan lakulla vai kukkasilla joten ängin molempia;) No - ihan kiva, joo;) Mutta sen verran tätimäinen, että hain sitruunamelissan lehtiä tarjoilulautaselle.

Nautitaan lautasen päällä, koska hapera kaurakeksi murtuu haukatessa. Etenkin jos nämä ehtivät olla jääkaapissa valmiina odottamassa.

Kun näitä sitten jäi vielä pari ylimääräistä laitoin ne pakkaseen ja mietin siinä, että jos joskus laiskottaa, niin tämän tyyppisiähän voisi tehdä kesällä vaikka kaupan valmiista lakujäätelöstä. Jäätelö vaan pehmennettäisiin ja täytettäisiin samaan tapaan ja sitten pakastetaan uudelleen. Voisi olla hyvää niinkin.

Viikonlopun kuumin juttu, grillipizza nyt on tuttu! (saattaa sisältää maitohorsmaa)

Kun sunnuntaiaamuna tein inventaariota jääkaapin sisällöstä, totesin että perjantain kauppakoomassa taisi tulla hankituksi vähän sitä sun tätä. Sitä ja tätä siinä mielessä, etten oikein osannut päättää, mitä sitä aamupalaksi nyt taiteilisi vaikka kirsikoista, homejuustoista ja puolikkaasta kevätkaalia. V nukkui siihen malliin sikeästi, että ajattelin aikaa kyllä olevan pieneen projektiinkin. Kello tosin alkoi lähestyä lähinnä lounasaikaa ja ulkona paistoi Ihanasti aurinko...

Olin jo tovin selannut erinäisiä webisivuja ja keittokirjoja etsien innoitusta. Tuijotin ulos ikkunasta ja kysyin itseltäni: "Haluaisinko minä häärätä täällä sisällä paistamassa pannukakkuja ja väsäämässä sabayon -kastiketta kirsikoille?" Niin ihanaa kuin siitä varmasti tulisikin...




Vastasin itselleni:"En." Ja ihan rehellisesti totesin, jotta ei tänään. Sitten mietin tuoreita sämpylöitä ja hetken verran raparpericrumbleakin, mutta uunin termostaatti päätti mennä rikki. Nyt siis mökin uuni lämpenee, mutta en tiedä enää mihin lämpötilaan. Kokeneella ranneliikkeellä voi tosin varmaan arvioida missä olisi 200 mutta mitään visuaalista indikaatiota ei enää ole... ;) Ilmeisesti uuni päätti, että meikäläisen mökkikokkaukseen olisi saatava vähän lisää haastekerrointa...

Niinpä istuin koneella, tuijotellen ulkona hehkuvaa aurinkoa ja pähkin pääni puhki mitä sitä nyt aamupalaksi keksisi. Kunnes päädyin Smitten Kitchen - blogiin ja parsapizzaohjeen loppukaneetissa olleeseen vinkkiin. Se iski kuin verkkovirta: tämä pizza sopii loistavasti tehtäväksi grillissä! Pizzaa grillistä!

Mikä loistava idea, todellakin, tuumasin.



Ja tuumasta toimeen: tartuin pariin isoon leikkuulautaan ja aloin roudata tarvikkeita ulos. Näin minä saan olla ulkona, auringossa, puuhaillen jotain hauskaa ja erilaista. Ja tässä tulee nyt vihdoin kokeiltua se villivihreäkin, koska parsaa ei ole. Niin monta kertaa on pitänyt kokeilla maitohorsman (tuon etelä-pohjanmaan maakuntakukan) laittamista ruuaksi, se kun on kuulemma parsan veroinen herkku. Ja kun V on noin uninen, hän ei kykene protestoimaan liian sukkelin sanakääntein aamupalaansa. ;)

Näin tilaisuuteni tulleen.



Niinpä pyöräytin helpon pizzapohjan ja prepareerasin kaikki aineet valmiiksi; hieman ruohosipulia kallioilta, nuoria horsmanversoja (ja varttuneempien yksilöiden nuoria latvoja n. 10 cm mitalta), parmesan-raastetta ja revittyä mozzarellaa.



Koko show syntyy yksinkertaisesti laittamalla pizzapohja grilliin ja kun se alkaa kunnolla kuplia ja on saanut kauniisti väriä, käännä se ympäri. Sitten täytteet päälle ja paistoa toiselta puolelta kunnes pizza on kypsä.




Parsaa korvaamaan otettu maitohorsma pärjäsi ihan hyvin. En minä ehkä sitä parsaan suoraa vertaisi; suutuntuma on jokseenkin "hoikempi" ja V sanoi, että karvaampi. Saattoihan se olla, että vaikka otin vain latvat pidemmälle ehtineistä horsmista maku oli jo ehtinyt tukevoitua liikaa. Minusta maku oli yllättävän aromikas. En nyt ihan uutta parsaa alkaisi julistamaan, mutta kokeilemisen arvoinen joka tapauksessa, jos yhtään vertaa rentunruusua parsan kilohintaan.



Sinänsä idea pizzan tekemisestä grillissä oli minusta aivan loistava kesäjuttu! Tulen ihan varmasti käyttämään tätä ideaa uudelleen kesän aikana. Pelkäsimme, että pizzapohja kypsyy ihan liian helposti kuumassa grillissä mutta totuus oli, että olimme ehkä liiankin varovaisia: pizzaa olisi voinut hyvin kypsentää pidempäänkin ensimmäiseltä puoleltaan.

Mitään hirveän pitkään kypsyvää täytettä grillipizzaan ei voi laittaa. Alapuoli palaa kääntämisen jälkeen tietysti nopeasti, ainakin täydellä teholla. Jos tehoja laskee hieman pizzan alla, voi saada vähän lisäaikaa täytteen kypsentämiseen. Rivien välistä voi siis lukea, että iso kaasugrilli on tähän hommaan hyvä.

Minä tosiaan aion varioida tätä vielä muutamaankin kertaan kesän aikana ;) Horsmalla tai ei, tämä oli hauska kokeilu. Jos nyt innostutte maitohorsmaa käyttmään niin minä kaipasin kyllä lisäksi jotain kapriksia tai muuta hapokasta... Ehkä myös hieman pinjansiemeniä ja lisää juustoa. Tarkemmin ajateltuna juusto muuten voisi olla parempi raastaa (tai viipaloida ohueksi), niin se lämpenisi nopeammin kauttaaltaan.

Ja mikä estää sipaisemasta pohjalle myös ouhuelti creme fraichea ja sen päälle täytteeksi voisi kokeilla parmankinkkua, tuoretta pinaattia ja mustapekkajuustoa... Tai sitä alkuperäisen ohjeen kuorittua parsaa. Eipä vaikuttanut pahalta sekään.



Grillipizzaa (2:lle)

pizzapohjataikina n. 1 dl nestettä

Isohko kourallinen maitohorsmaa
nippu kevätsipulin varsia tai ruohosipulia
2 rkl oliiviöljyä
2 tl vaaleaa viinietikkaa
suolaa
pippuria

n. 2 dl parmesanraastetta
ja pallo hyvää mozzarellaa.


Vaivaa pizzataikina valmiiksi odottamaan kun kipaiset pihalle poimimaan vähän horsmia. Pese sitten horsmat ja valuta vedet pois.

Lisää horsmille loraus öljyä ja tujais viinietikkaa. Mausta suolalla ja pippurilla. Pilko toiseen kulhoon ruohosipulia tai kevätsipulin varsia.

Raasta parmesania ja revi mozzarella palasiksi. Jos käytät kapriksia ja pinjansiemeniä paahda siemenet ja halutessasi pilko vähän kapriksia. sekoita keskenään (koska tässä on hyvä, että täytteiden laitto käy nopeasti).

Kuumenna grilli ihan kuumaksi. Me taidettiin lähennellä jo jotain 300 astetta celsiusta.

Leivo taikinasta pari ohuehkoa pizzapohjaa. Ihan paperinohuiksi en näitä kaulinut, jotta saan ne hyvin grilliin.



Heitä pohjataikina vaan grilliritilän päälle ja anna kypsyä minuutti-pari kunnes taikina alkaa kuplia ja toisella puolella on hyvän väriset raidat. Me vähän hosuimme; olisi voinut olla hetken pidempään.

Sitten käännä pohja; se pitäisi onnistua ihan hyvin lastaa ja pihtejä apuna käyttäen. Sitten ripota nopeasti juusto ja muut täytteet (paitsi ruohosipuli) toiselle puolelle, sulje grilli ja piennennä pizzojen alla olevia liekkejä sen verran, että täyte ehtii kunnolla lämmitä.

Sitten ota pizza pois "uunista" ja ripottele päälle ruohosipulisilppu. Tarjoa heti!

Mascarpone-vuohenjuustorisottoa ja kirsikkasalsaa

"Melkein sairastaminen" vie voimat. Kun eilen illalla kannoin kylmälaukun mökin oven viereen, huokaisin helpotuksesta. Olin koko ajomatkan toivonut vain, että voisin ottaa jossain parin tunnin torkut. V on sairastanut ja minä olen sinnitellyt puolikuntoisena C-vitamiinin voimalla koko viikon. Siinä kylmälaukkua raahatessani mietin, että vaikka sairastaminen ei ole kivaa, V on onnekas: kun on kunnolla kipeä, ei jää vaihtoehtoja. Puolikuntoisena sinänsä mukavien ja mielenkiintoisten asioiden tekeminen on vaatinut ekstraponnistelua.

Koko viikko on kulunut kuin usvassa. Niin paljon kun ruokaa mietinkin, täytyy myöntää etten edes oikein muista, mitä viime viikolla söimme. Vielä Salon Citymarketissa ostoskärryjen takana raahautuessani olin ihan varma, etten jaksaisi tehdä tänään mitään ruokaa. V voi selvästi jo paremmin ja innostuneena sinkoili tiskiltä toiselle. Minä lähinnä tuijotin epäuskoisena koko viikon peiton alla tuhissutta miestäni: olin onnellinen, että hän vihdoin voi paremmin, mutten oikein tahtonut pysyä menossa mukana.

Se ainoa syvällisempi ajatus, mikä kuluneella viikolla on mielessäni pyörinyt liittyy tähän blogiin. Minulta on pienen ajan sisään kysytty muutamaan eri otteeseen, miksi minä pidän ruokablogia? Näihin kysymyksiin on tuntunut sisältyvän hippunen epäuskoa ja ihan aitoa uteliaisuutta. Joka tapaukessa minulle tuli spontaanisti syystä tai toisesta tarve monipolvisesti selittää blogin historiaa ja löytää jokin järkiperustelu sille, miksi kulutan useamman aamun viikossa kirjoittamassa näitä juttuja tänne.

Ja silti tuntui, etten oikein osannut antaa järkevää vastausta. Se jäi vaivaamaan minua. Hiljaisina hetkinä viikolla pysähdyin oikein miettimään sitä itsekin: Miksi minä käytän niin paljon aikaa ruokajuttujen seurailuun ja miettimiseen, räpsin koneiden kovalevyt täyteen kuvia ruuasta, tartun kaupassa uutuustuotteeseen, johonkin, minkä valmistamisesta minulla ei ole harmainta hajuakaan tai lähden kehittämään jotain reseptiä saamastani tuotenäytteestä? Joku vielä jatkoi kysymystään, että eikö siitä kaikesta ole kauheasti vaivaa? Ja no, eihän sitä käy kieltäminen, ettei ruoka tietysti itsestään synny. Kyllä sen laittamiseen menee aikaa.

Ja kun sitä siinä tarkemmin ajatteli, tunsin jopa pientä syyllisyyttä: voisinhan minä aikani tuottavamminkin käyttää, tehdä jotain niistä oikean elämän Oikeista ja Tärkeistä Asioista joita minun pitäisi tehdä...

Mieleeni nousi parin vuoden takaa erään naisjohtajan lausahdus:"... On pitänyt oppia tässä vuosien varrella priorisoimaan: kaikkeen ei vaan ehdi mukaan ja voi osallistua, vaikka se olisi kuinka mielenkiintoista tahansa".

Kieltämättä jossain kohtaa viikkoa jo mietin, että hulluhan sitä ihmisen täytyy olla. Tai vähintään hieman kajahtanut: eihän tämä nyt ole mitenkään rationaalista ajankäyttöä.

Mutta lopulta istuessani eilen Salon ABC:llä odottamassa V:tä viikon haasteista pääosin selviytyneenä mietin, että kaikki on kuitenkin lopulta hyvin yksinkertaista:



Luontaisen, ruokaan kohdistuvan uteliaisuuteni lisäksi kirjoittaminen pakottaa minut miettimään muutakin kuin työasioita. Tavallaan blogin kirjoittaminen luo minulle itselleni "oikeuden" pysähtyä hetkeksi ajattelemaan minulle mieluisia ja tärkeitä asioita. Eikä se ole pelkästään sitä, mitä seuraavaksi kokkaisin. Minä mietin myös paljon minulle tärkeitä ihmisiä ja paikkoja. Kirjoittaminen kannustaa minua olemaan luova ja tuo minulle luontevan tavan arjen keskellä ihmetellä elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea.

Ehkä se on lopulta niin, että pohjalaisen yrittäjäperheen vesalla pitää olla perustelu itselleen, miksi hän käyttää aikaansa näennäisen tuottamattomaan puuhaan.

Ja tänään olen onnellinen: olen onnellinen siitä, että palatessa Uudestakaupungista ruoka tuli taas puheeksi työkaverien kanssa kuin vaivihkaa. Olen tyytyväinen, että päädyimme Vehmaalla käymään Askondi Oy:n pienessä leipomossa:



"Kun vaimo kuuli, että olemme tulossa tännepäin, hän vannotti minut käymään täällä. Ilman leipiä ei ole kotiin menemistä! Nämä leivät kun maistuvat ihan toisenlaiselle kuin kaupan leivät... Erityisesti pidän näistä juustosämpylöistä ja lapset myös. Täytyy ottaa useampi pussi, jotta riittävät koko viikonlopuksi."




Minä kun pidän tummasta leivästä ostin ruispatongin ja kuivattuja ruisleivän keskustoja. Kun olin purkanut illalla ruuat kylmälaukusta jääkaappiin leikkasin meille molemmille pari siivua ruispatonkia alkupalaksi. Ne syötiin pelkän voin kanssa.

Eikä käy kieltäminen, patonki maistuu ihanasti happamalle rukiille, olematta kuitenkaan yhtään rakenteeltaan raskas. Maussa on varmaan hippunen mallasta ja se on kuohkeaa. "On kyllä hyvää" V tuumasi. Minä pistin osan patongista pakkaseen: "Tästähän saa joskus vaikka hauskoja alkupalaleipiä paahdetun paprikan ja grillatun munakoison kanssa."




Ja vaikka vain hetki sitten olin ollut varma, etten kykenisi valmistamaan meille mitään ihmeellistä illalliseksi hyvät maut ja mielihyvä juurevasta, maukkaasta ruisleivästä sai minut ideoimaan:

"Mitäs jos laittaisimme broilerin koipireisien kanssa oikein hyvää risottoa?"
"Mitä jos sekoitetaan siihen vuohenjuustoa ja mascarponea?"
"...Meillä on niitä aivan kypsiä, ihania kirsikoitakin - Oh, nyt jos olisi oikein hyvää balsamicoa niin sehän sopisi... Kyllä, meillä on; minä teen kirsikoista punaisella balsamicolla maustetun salsan, sellaisen, johon silppuan vähän sellerin sisempiä lehtiä... Se sopii varmasti hyvin yhteen kermaisen risoton kanssa..."

Ja me teimme sitruunachutneyllä maustettuja broilerin koipireisiä grillissä, kermaista vuohenjuusto-mascarponerisottoa ja kirsikkasalsaa. Lisäksi oli vielä munakoisoa grillistä.

Ja se oli kaikki niiiin hyvää. Ja minä tiesin taas, miksi minä kokkaan ja bloggaan.

Voit tehdä risoton isommalle porukalle kuten Mimmu jamien ohjeilla neuvoo ja lisätä sitten siihen valkoviinin tilalle kunnon tujauksen Martini Biancoa ja lopuksi mascarponea ja vuohenjuustoa. Alla summittaiset määrät eilisestä kokkauksesta, määriä en kyllä tarkemmin mitannut.




Vuohenjuusto-mascarponerisottoa ja kirsikkasalsaa (n. 2:lle)

1 sipuli
3 pienehköä sellerin vartta (halusin paljon selleriä kirsikalle pariksi)
n. 2,5 dl risottoriisiä
reilu puoli litraa kasvislientä
2 kynttä valkosipulia
"isohko loraus" (eli ehkä reilu puoli desiä) Martini Biancoa
80g kiekko vuohenjuustoa (Soignon tällä kertaa)
n. 80g mascarponea (1/3 purkki)
oksa rosmariinia
tuoretta timjamia
kevätsipulin varsia
öljyä
mustaa pippuria
suolaa tarvittaessa

Kirsikkasalsaan tarvitset:

2 dl tuoreita, aivan kypsiä kirsikoita
1 kevätsipulin sipuliosa (tai pieni punasipuli)
2 tl hyvää punaista balsamico - etikkaa
1 rkl hyvää oliiviöljyä
1 rkl silputtua rakuunaa
1 rkl silputtuja lehtisellerin lehtiä (niitä vaaleanvihreitä, sisemmistä varsista)
1 tl vaaleaa siirappia (tai vaikka viherpippurista raparperisiirappia, jos sitä on)

Pilko sipuli ja selleri. Lorauta kasariin hyvä loraus öljyä ja laita sipulit ja sellerit kuullottumaan. Kuullota muutama minuutti ruskistamatta. Lisää sitten valkosipuli ja sekoita pari kertaa. Lisää riisit ja rosmariinin oksa ja sekoittele riisejä kuumalla pannulla jotta ne imevät makua sipulista ja yrtistä. Älä päästä niitä ruskistumaan. Riisit muuttuvat hieman läpikuultaviksi (ellei, voit lisätä vähän öljyä vielä, nyt tehdään herkkua!) ja ehkä poksuvat. Lisää sitten martini bianco ja sekoita vähän.

Laske levyn lämpö ihan pienelle ja lisää kuumaa kasvislientä kauhallinen.pari kerrallaan risottoon. Sekoita koko ajan kunnes riisit alkavat pehmentyä. Koska risottoon lisätään mascarponea ja juustoa, et halua keittää riisiä yli veden kanssa: kun riisi on pehmeää ja kypsää, mutta vaikuttaa siltä, että se voisi vielä imeä vähän vettä itseensä sekoita mukaan vuohenjuusto. Sitten lisää mascarpone ja sekoita niin että se sulaa riisin sekaan. Nyt risotto saattaa vaikuttaa vähän löysältä, mutta sulje levy ja peitä risotto kannella ja pyyhkeellä. Jätä imeytymään n. 5-10 min. Lopputuloksena pitäisi olla ihan jumalaisen kermainen, ihana ja täyteläisen täydellinen risotto kuten meillä eilen illalla. Luulen ja sanoin V:llekin etten varmaan osaa tehdä parempaa risottoa kuin tästä tuli.

Kun risotto imeytyy ja muuttuu täydelliseksi tee sillä aikaa kirsikkasalsa. Halkaise kirsikat. poista kivi ja pilko jokainen neljään palaan. Pilko sipuli hienoksi silpuksi ja sekoita kirsikkasilppuun. Silppua yrtit ja sellerin lehdet ja sekoita mukaan. Lisää öljyä ja balsamicoa sekä vaalea siirappi. Maista ja lisää tarvittaessa vielä balsamicoa ja jos haluat, ripaus suolaa. Olennaista on, että käyttämäsi balsamico on laadukasta ja hyvänmakuista - melkein portviinimäistä.

Sitten viimeistellään risotto: Lisää suolaa ja pippuria sekä riivitty timjami ja silputtuja kevätsipulin varsia. Sekoita ja maista. Lisää tarvittaessa vielä pippuria ja suolaa.

Lusikoi risottoa lautaselle hyvä kasa ja korista kirsikkasalsalla. Nosta loppu salsa pöytään; me söimme tätä niin hyvällä halulla, että salsaa olisi voinut olla vielä vähän reilumminkin. No, kerrankin ruuasta ei jäänyt tähteitä - lainkaan.

Ruuan kanssa joimme valkoviiniä; muuten aromaattisuudessaan ehkä jopa hieman haastava Brown Brothersin Dry Muscat sopi tähän hienosti.

Vinkki: tuo risotto ja kirsikkasalsa on niiin hyvä pari munakoison kanssa, että kasvissyöjät voivat jättää kanat ihan hyvin annoksesta pois. Risoton voisi annoksessa myös vaikka kääriä munakoisoviipaleisiin ja tarjoilla risottotäytteisiä munakoisorullia kirsikkasalsalla. Älyttömän hyvää.




p.s. Askondin ruisleivän keskustat ovat myös jotenkin erilaisia kuin "kaupan leivät". Ehkä omalla tavallaan vielä parempia kuin väinämöisen palttoonnapit. Niissä on tosiaan kotona tehdyn ruisleivän makua. Vaikka niitä ei ole halkaistu, ne eivät ole yhtään liian paksuja, vaan juuri sopivia syötäväksi sellaisenaan. Tietysti voin ja piimän kanssa.

Hillottuja raparpereita, tällä kertaa bourbonilla ja piparmintulla...

Aikaisemmin tekemäni kevyesti hillotut viherpippuriraparperit olivat minusta sen verran onnistuneita, että jäin pohtimaan, mitä kaikia makuja siirappiin oikeastaan voisikaan uuttaa. Ja tietysti mietin, miten mukavaa olisi, jos jääkaapissa olisi vaikka parikin pientä purkillista hillottuja raparpereita valmiina, jos vaikka joskus pitää taikoa jokin hassu jälkiruoka tai alkupala.

Siinä siansorkkaprojektin rinnalla vähän fiilistelin säilönnällä ja tein sitten muutaman purkillisen hillottuja raparpereita. Näihin raparpereihin keräsin kalliolta piparminttua (joka on muuten yksi haasteelinen yrtti suhteessa sen intoon levitä penkkiin), lisäsin vihrepippurin lisäksi siirappiin myös inkivääriä ja purkkiin vielä muutamia orvokkeja.


En tiedä vielä tarttuuko niistä orvokeista ainakaan tuollaisessa pienessä määrässä mitään makua siirappiin... Tai oliko koko orvokkien lisäys huono idea? Päällimmäisenä mieleen nousee kysymys heikentääkö tuoreiden kukkien lisääminen säilyvyyttä merkittävästi, vaikka siirappi oli orvokkien lisäysvaiheessa vielä kuumaa.

Mutta sen näemme myöhemmin. Toiveissani kumminkin ajattelin, että orvokeista saisi siirappiin herkän kukkaisaa aromia ja olivathan ne niin söpöjäkin... Jos orvokkeja haluaa laittaa enemmän, ne varmaan kannattaisi lisätä jo raparperien kanssa kattilaan.

Näitä tehdessäni muuten mietin, miksi säilömisen pitäisi olla aina valtava, loppukesään yhdistetty purkkiarmeijoiden massatapahtuma, jossa syntyy tolkuttomasti samanlaista hilloa/marmeladia/säilykettä? Vaikka siinä on tietysti oma viehätyksensä kuluttaa koko päivä säilöen kuumassa keittiössä, on oikeastaan myös aika kivaa löytää kaapistaan juuri sopivasti pari kolme purkkia ja tehdä niihin jotain erityistä... Jotain, mikä sattui inspiroimaan juuri nyt.

Jos se pari-kolme purkkia sitten loppuu kesken, voi säilykettä tehdä uudelleen kohta, viikon päästä tai viimeistään ensi vuonna. Olettaen tietysti, että on kirjoittanut johonkin ylös mitä siihen tulikaan... ;)

Tästä annoksesta tuli lopulta kolme pientä purnukkaa ja vähän yli. Se vähän yli - osa oli sitten se, joka päätyi "yllätysvieraittemme" lounaalle jälkiruuaksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Raparperia kannattaa nyt hyödyntää kaikenlaiseen, kun sitä kerran on.



Hillottuja raparpereita piparmintulla, inkiväärillä ja vihrepippurilla (n. 3 purkkia)

5 dl vettä
2 dl sokeria
4 raparperin vartta
n. 1 reilu tl vihrepippuria (pitää ostaa lisää, se on loppu!)
1/2 tuoretta chiliä siemenineen
n. 3 siivua inkiväärijuurakkoa
3-4 pientä piparmintun oksaa
n. 1,5-2 cl eli pieni snapsilasillinen bourbonia (esim. gentleman jack ja voi tähän toki laittaa laadukkaampaakin bourbonia esim. woodford reserveä, jos on)
(kourallinen villiorvokkeja)

Laita uuni kuumenemaan 100 asteeseen ja kääri pestyt ja puhtaat säilykepurkit yksitellen sanomalehteen. Laita purkit uuniin hyvissä ajoin, ainakin tuntia ennen täyttöä desinfioitumaan.

Laita kattilaan sokeri, vesi, chili, inkivääri, viherpippuri ja piparmintun oksat. Keitä seosta kasaan sen verran, että liemi maustuu, muuttuu siirappimaisemmaksi ja tilavuus vähenee n. puoleen. Siivilöi makuyrtit pois liemestä.

Lisää sitten raparperin palaset siirappiin ja kiehauta 1-2 minuuttia. Vain sen verran, että raparperit kuumenevat läpi kauttaaltaan. Lisää seokseen bourbon.

Täytä varovasti kuumat purkit kuumalla raparperiseoksella ja jos muistat, ripottele kerrosten väliin villiorvokkeja, niin etteivät ne tule mieleen vasta lopuksi. ;) Varo polttamasta itseäsi ja käytä pannulappua apuna.

Sitten desinfioi purkkien kannet vielä sisäpuoleltaan bourbonilla (n. 1-2 tl riittää) ja sulje purkit.

Säilöttyjä, hillottuja raparperin palasia voi sitten käyttää jääkaapista pitkin kesää.

Heräteostoksia eli ruokaprojektina siansorkat

Ruuan suhteen me olemme impulsiivisia. Vai pitäisikö mieluumminkin sanoa reaktiivisia? Kun kaupan hyllyssä on siansorkkia niistä ei voi kävellä ohi, vaikka niiden valmistamissta ei ole mitään käsitystä JA olemme menossa mökille, missä ruuanlaiottomahdollisuudet nyt ovat välineiden suhteen aina rajatummat kuin kotona. Eikä mökillä tietenkään ole sellaista kasaa keittokirjoja kuin kotona.


Useimmiten tällainen lähestymistapa tuottaa kaikesta huolimatta hyvän tuloksen, etenkin jos raaka-aine on yhtä halpaa kuin siansorkat (0.99 e/kg) eikä lopputuloksen ole pakko onnistua. Ainakin itse koen, että on jännää opetella uusia raaka-aineita ja mahdollisesti vähän epäonnistuakin välillä. Niinkuin lapsena kokeiden jälkeen, paras oppimiskokemus oli saada koe käteen, huomata mokanneensa jossain kysymyksessä ja sen jälkeen katsoa oppikirjasta miten olisi pitänyt vastata. Tällä kertaa minulle kävi siansorkkien kanssa näin.

Virhe, keitettyjä siansorkkia ei saa jäähdyttää ennen perkaamista...

Koska keittokirjoja ei ollut saapuvilla, V googletti reseptejä netistä; löysimme tiemme lopulta in praise of sardines - blogiin jossa siansorkkia oli laitettu Thomas Kellerin Bouchon -kirjan ohjetta muistellen. Tätä samaa ohjetta oli sitten koeponnistettu vielä Slurp & burb - blogissa ja hyväksi havaittu. Niinpä ryhdyimme mekin sardiinien seuraajiksi ja laitoimme possunkoivet kiehumaan.

Minä pidän possun vähemmän käytetyistä ruhonosista. Ne ovat kivan rustiikkisia ja niissä on paljon makua. Siansorkat eivät pettäneet luottamustamme tässä suhteessa, mutta kieltämättä harmittelin, että molemat omistamamme Thomas Kellerin keittokirjat (Bouchon ja French laundry) olivat kotona.

Ohjeet seuraamassamme blogissa olivat kuitenkin seikkaperäisen oloisia ja etenimme projektissa. Seurailimme ohjeita tarkkaan, mutta en ollut 100% tyytyväinen lopputulokseen: massasta tuli ehkä hieman liian gelatiinisen ja pehmeän oloista mössöä, joka lämmitettäessä pääsi hajoamaan liikaa.


Olen vetkuttanut tätä ohjetta, koska halusin ehtiä lukemaan tuon Thomas Kellerin alkuperäisen ohjeen oppiakseni tästä kaikesta jotain... Jääpähän sitten itsellenikin ylös, mitä mahdollisesti tein "väärin" tai ainakin mitä ensi kerralla aion kokeilla toisin paremman lopputuloksen savuttamiseksi.Sanottakoon vielä, etteivät nämäkään pahoja olleet, mutta uskoisin saavani näistä vielä paljon, paljon parempia pienen harjoittelun jälkeen.


Joten lessons learned - osastolta, päivää:

Ensinnäkin tämä resepti kannattaisi varmaan aikuisten oikeasti tehdä siitä sian jalan "sääriosasta" kokonaan. Myös kirjassa sanotaan, että tämä resepti soveltuu parhaiten siihen lihaisampaan "shank" (eli sääri) - osaan. Meidän paketissamme oli sekä sian sorkkia, että yksi tällainen sian sääripala. Sääripalasa on enemmän lihaa kuin sorkassa, enkä varmaan osannut poimia lihaa tarpeeksi tarkasti talteen ja rasvaa sekä gelatiinia tuli liikaa mukaan. French Laundry -kirjassa on sian sorkkaosille herkullisen, mutta haastavan oloinen finedining -resepti, jossa lihan puute korjataan käyttämällä siansorkan täytteen massaan mm. kateenkorvaa... Lupaan kyllä kokeilla jos joskus sattumalta löydän sekä sorkkia että kateenkorvia ;)




Keitetty "shank" pitää käsitellä kuumana. Kirjassa todetaan, että kun lihan antaa jäähtyä, siitä tulee hyytelömäistä ja "mahdotonta" käsitellä. Okei, tässä voi olla yksi syy, miksi lihaa oli niin tavattoman hankalaa saada erotettua muusta kypsyneestä massasta, pehmenneistä jänteistä ja rasvasta. Rasva tietysti jäähtyessään hyytyy ja sitä on vaikeampaa erottaa lihasta. Tarkoitus kuitenkin on saada talteen enimmäkseen lihaa ja lopulta myös nahkaa.

Seokseen jäi liikaa rasvaa...

Alkuperäisessä kirjan reseptissä käsketään kuorimaan ruokaan käytettävästä kypsästä nahasta pois kaikki ylimääräinen rasva. Jos mukaan tulee liikaa rasvaa se varmasti aiheuttaa juurikin sen efektin, mitä minulle kävi; kun lämmitin siansorkkaviipaleita ennen tarjoilua rasva suli ja koska sitä oli muuhun massaan nähden liikaa, siansorkkakakkuseni olivat tarjoiltaessa enemmänkin siansorkkamuhennosta. ;)

Stressatessani "pankon" puutteesta, unohdin jauhotuksen...

Yksi asia minkä unohdin oli kiekkojen jauhotus. Ohjeessa puhuttiin leivänmurusista ja kuinka niillä possukiekon kuorruttaminen tekee pinnasta ihanan rapsakan. Minulla ei ollut vaaleaa, tuoretta leipää ja stressasin leivänmuruista siinä määrin, että onnistuin ohittamaan kokonaan sen kohdan ohjeesta, missä kehotetaan tekemään tuplakuorrutus. Ensin jauhotetaan kiekot ja vasta sitten sinappia päälle ja leivänmuruja pintaan. Ensi kerralla en unohda, sillä jauho sitoo varmasti kiekkoa juuri sen verran, että se pysyy hyvin koossa pannulla. Nyt sinappi ja leivänmurut tahtoivat irrota possukiekon pinnasta. Jauho kiinnittäisi murut pintaan paljon paremmin.

Myöskään karkearakenteisen kokojyväsinapin käyttö ei varmaan auttanut asiaa. Dijon sinapista tai mistä tahansa tasaisesta sinapista olisi saanut aikaan tasaisemman kuorrutteen, johon leivänmurujen on hyvä tarttua. Mutta minulla ei nyt ollut jostain syystä sitä Dijon - sinappia ja täysjyväsinappi tuntui makunsa puolesta sopivammalta kuin makea sinappi.




Ja vielä yksi asia: kiekko kannattaa leikata aika paksuksi. Halkaisijaltaan rengasmuottia pienempi, mutta ainakin jääkiekon paksuinen, ellei vähän paksumpikin siivu on varmaan parempi kuin liian ohut siivu. Kiekot paistetaan nopeasti toiselta puolelta värin saamiseksi ja sen jälkeen kiekkoja lämmitetään uunissa välillä kääntäen n. 4 min per puoli. Alla tarkempaa ohjetta: tulkitsin, että kiekkoja ei paisteta panulla molemmin puolin, vaan väri toiseen puoleen saadaan uunissa. Mutta Thomas setäkin varoittelee, että kiekkoja ei saa lämmittää liikaa tai jälleen ne hajoavat. Niitä ei myöskään varmaan kannata pitää kuumassa uunikipossa tarjoillessa ;) Hra Keller neuvoo valuttamaan kiekot ennen tarjoilua talouspaperin päällä ja sitten tarjoamaan salsatyyppisten kastikkeiden kanssa.

Näitä teen uudelleen, mutta näillä opeilla viisastuneena. Mikäli tähän käyttää sekä sääri- että sorkkaosaa, kannattaa olla riittävän valikoiva lihan poimimisessa; minusta tekstuurin pitäisi lopputuloksessa olla selvästi lihaisa, eikä näin löysän hyytelöinen kuin minulla. Kopioin tähän Thomasin ohjeen määrät itsellenikin muistiin - käytin itse siis noita nettiohjeen määriä suurin piirtein ja lisäsin purjon puuttuessa mukaan ruohosipulia ja kevätsipulin varren. Yksi chilikin pääsi mukaan. Mutta, alla mestarin maustemäärät.

Paistetaan sitten pannulla vaan toiselta puolelta ja uunissa loppuun neuvoo Thomas K...

Siansorkkia (alkupalaksi riittänee 6:lle, lähde: Thomas Keller, Bouchon)

2 suurta tuoretta siansäärtä (minulla oli kaksi sorkkapalaa ja yksi sääri - olisi saanut olla toisinpäin)
1 suuri purjo
1 suuri sipuli, kuorittuna
2 suurta porkkanaa kuorittuna
suolaa (kosher suolaa sanoo kirja, mutta jotain laadukasta mineraalisuolaa laittaisin)
2 laakerinlehtä
1 tl mustia pippureita
1/4 unssia eli pieni maustenipullinen timjamin oksia sidottina narulla
+ 1tl silputtua timjamia
1 valkosipuli, halkaistuna horisontaalisesti puoliksi
2 tkl voita (suolatonta, sanoo ohje)
1 kupillinen (eli n. 2,4 dl) hienonnettua shalottia
1/4 kupillista dijon - sinappia
mustaa pippuria
1 rkl + 1 tl hienonnettua lehtipersiljaa (italian parsley)

Laita sorkat kattilaan ja laske päälle vettä, niin että sorkat peittyvät n. parin tuuman syvyyteen. Nosta tulelle, kuumenna kiehuvaksi ja kuori pinnalle nouseva vaahto. Kun vesi kiehuu, keitä sorkkia n. 3-5 min tai kunnes pintaan ei enää nouse vaahtoa ja epäpuhtauksia.

Kun sorkat kiehuvat poista purjosta kanta ja kovat pintalehdet. Halkaise purjo pituussuuntaan. Huuhtele sitten purjoa tyvestä latvaan päin, jotta saat kaikki hiekan ja muut epäpuhtaudet pois.

paina sipuliin X - ristiviiloto, niin että sipuliin pääsee sisään nestettä, mutta kanta pysyy ehjänä.

3-5 min keittelyn jälkeen poista siansääret kattilasta ja heitä pois liemi. Pese kattila ja laita siansääret uudelleen puhtaaseen kattilaan. Peitä sääret uudelleen kylmällä vedellä ja nosta liedelle kuumenemaan.

Kun vesi kiehuu hiljalleen lisää porkkanat, sipuli, purjo, 1 rkl suolaa, laakerinlehdet, pippurit, timjaminippu ja valkosipuli. Keitä hiljalleen usein pinnalta vaahtoa kuorien n. 2-3 tuntia kunnes possun liha helposti irtoaa luista ja nahka on ihan pehmeää. Kun lihat kiehuvat, preparoi muut aineet (kuten pilko shalotti valmiiksi).

Käännä sitten levy kiinni ja jätä siansorkat vielä hetkeksi odottamaan kuumaan liemeen. Laita paistinpannulle voi ja sulata keskilämmöllä. Kaada mukaan shalottisipulit ja paista ruskistamatta n. 2 min kunnes ne pehmenevät.

Nosta sitten siansääret padasta ja erottele kuumista sääristä haarukkaa apuna käyttäen irti liha. Se on aikamoinen projekti, koska sianjaloissa on paljon pieniä luita ja etenkin sorkissa, muös jänteitä ja rustopaloja. Hra Keller painottaa, että on tärkeää käsitellä siansorkat kuumina, ettei niistä kule kumimaisia ja vaikeita käsitellä. Erota liha talteen rasvasta ja nahasta, mutta säästä nahka.

Punnitse sitten liha: tähän reseptiin lihaa pitäisi olla n 1 pauna (454 g). Pidä liha lämpimänä sillä aikaa kun puhdistat nahasta rasvat pois. Sitten pilko nahka hienoksi ja punnitse sekin. Sitä tarvitaan 8 unssia (227 g), mutta ei haittaa jos ei sitä ole ihan niin paljoa.

Lisää sitten lihoihin 2 rkl sinappia, 1 tl suolaa, 1/2 tl rouhittua mustaa pippuria. Maista ja sekoita seosta ruurella kumispatulalla. Sekoita shalotit mukaan. Kun sekoitat massaa, liha hajoaa säikeiksi sekoitettaessa. Thomas Keller neuvoo poistamaan seoksesta sellaiset isommat palat jotka eivät helposti hajoa mukaan (tarkoittaakohan hän rustoisia paloja tai muita unohtuneita jänteitä tms). Lisää sitten seokseen 1 rkl keitinlientä, jotta saat seokseen vähän kosteutta.

Tässä kohdin kirjassa neuvotaan, ettei pidä houkuttua lisäämään enempää lientä tai muita nesteitä, jostta kakku pysyy lopulta kasassa vielä lautasellekin asti. Minun mössöni oli tässä vaiheessa jo niin pehmeää, että mitään nestettä ei varmaan olisi tarvinnut lisätä... No, ensi kerralla viisaampana.

Lisää sitten seokseen silputtu timjami ja lehtipersilja.

Sitten seuraa tarkka ohje, miten seos kääritään folioon, jotta siitä saadaan sopiva tanko. Minä käytin epäortodoksisesti elmukelmua apuna, mutta kirjassa käytettiin vahvaa foliota. Tähän tarvitaan 56 cm pitkä ja 46 cm leveä foliopala. Jos tälläistä paksua ja vahvaa isoa foliota ei ole saatavilla, neuvotaan tekemään vastaavan kokoinen folioala 4 kerroksesta päällekkäin ja limittäin asetettuja pienempiä foliopaloja.

Massaa lusikoidaan n. 25 cm pitkäksi pötkyläksi joka on 5 cm leveä ja vajaa 4 cm korkea. Taputtele se mahdollisimman hyvin lieriön muotoon ja kääri sitten tiukasti folioon ja säädä vielä ulkoasua niin, että se on mahdollisimman tasainen lieriö.

Laita pötkylä sitten jääkaappiin ainakin yön yli, mutta voit säilyttää sitä jääkaapissa odottamassa jopa 5 päivää.

Kun siansorkkia tarjoillaan esilämmitä uuni 200 asteeseen. Leikkaa pötkylä kuuteen yhtäsuureen, paksuhkoon siivuun.

Mausta siivut suolalla ja pippurilla. Sen jälkeen jauhota siivut vehnäjauhossa. Jauhon pitäisi nousta vähäsen myös kiekon sivuille.

Siele jauhotetuille kiekoille hyvin ohuelti dijon - sinappia ja sitten jauhota leivänmuruseoksessa (panko). Tässä vaiheessa siivut joko paistetaan välittömästi tai voit säilytää niitä jääkaapissa vielä 30 min jos tarvitsee.

Paistamisohjeen kopioin nyt suoraan kirjasta. Ilmeisesti vain toinen puoli paistetaan pannulla ja lopputulos viimeistellään uunissa. Käyttämäsi pannun on siis hyvä olla uuninkestävä, jotta voit laittaa sen uuniin kun olet ensin paistanut toisen puolen siansorkkakiekoista:

Lämmitä pannussa öljy kuumaksi, muttei savuavan kuumaksi. Kun öljy on kuumaa lisää siansorkat ja paista n. 30 sekuntia toiselta puolelta (kirjassa: on one side). Koska ne roiskuvat hurjasti pannussa, ne kypsennetään uunissa valmiiksi.

Sitten pannu nostetaan uuniin 4 min. sen jälkeen kirja neuvoo kääntämään kiekot ja (... brown the second side in the oven) paistamaan toisen puolen uunissa kauniin väriseksi, n 4 min. Jos kiekkoja paistaa liian kauan, ne hajoavat.

Valuta kiekot nopeasti talouspaperin päällä ja tarjoile hapokkaisden lisäkkeiden kanssa; esim. vihreätomaatti chutneytä tai itse tehtyä salsatyyppistä kastiketta. Siansorkkien kanssa tarjosin rikkaan makuista aromaattista valkoviiniä, mutta olut kävisi myös hyvin.

Eilisessä aamukiireessä unohdin liittä kuvan valmiista siansorkkakakuistani... ;)

Tämä ei uskoakseni ole viimeinen kerta, kun kuulette naisesta nimeltä Nelle, joka laittaa siansorkkia.