Finnjävel esittelee makumaailmamme juuret

Kylmälaukut olivat jo pakattuna auton takakontissa, vaatteet kassissa eteisessä ja kaikki oli valmiina mökille lähtöön kun ajatus iski päähäni: "mä en ehkä pysty". Ja sain jopa sanottua sen ääneen, kun V soitti matkalta töistä kotiin ja kysyi joko mennään. Tähän ikään mennessä olen koittanut opetella kuuntelemaan fiiliksiäni ja toimimaan niiden mukaan. Usein on niin, että jos ei kuuntele, mikään ei onnistu oikein päin. Sitäpaitsi nyt takana on ollut aikamoista haipakkaa pitkän aikaa, joten laiminlyötyjä asioita (esim. koti) on kasapäin. Jotain voisi yksinkertaistaa.

Valosuunnittelu ja lasimuotoilu pelasivat viimeisen päälle yksiin luoden kauniita varjoja, eläviä valoja ja liikettä. Toisinaan varjoista tuli mieleen mummolan hehkuvat ruusut, toisinaan talventörröttäjät hangella.

Sanoin, että on suorastaan vähän paha omatuntokin, koska onhan saaristossa aina niin levollista ja ihanaa, kun sinne vaan pääsee. Nyt on vielä muinaistulien yökin ja moni paikka saaristossa on auki viimeistä viikonloppua tällä kaudella. V alkoi tutkia säätiedotetta: kävi ilmi, että meitä odottaisi iltaa kohti nouseva kova tuuli joka nostaa merkitsevältä aallonkorkeudeltaan nelimetrisen aallokon. Se tarkoittaa pahimmillaan n. 8m aaltoa, joten minnekään kauemmas kylille ei tulia voida lähteä katsomaan.

Suunnanmuutos tietysti tarkoitti, että koko viikonloppu vapautui käyttöömme uudella tapaa. Olin lomalla katsonut Maikkarin katsomosta läpi koko sarjan Henri Alenin ja Tommi Tuomisen kunnianhimoisesta ravintolahankkeesta, ravintola Finnjävelistä. Kesällä tuumin että haluaisin varata pöydän ravintolasta vielä ennenkuin se menee kiinni, sillä Suomalaista perinneruokaa pieteetillä tekevä fine dining -ravintola on avoinna vain kaksi vuotta; kevällä 2018 se joko lopettaa tai muuttaa muotoaan.

Finnjävelin kalakeito oli meistä kaikista aivan älyttömän hyvä tulkinta.
Vaahtomaisen, kermaisen liemen alla oli sashimikalaa.

"Minä en ainakaan soita" sanoi V kun kysyin että nyt kun olemmekin kotona, pitäisikö meidän yrittää varata jonnekin pöytä ja käydä ulkona syömässä yhdessä pitkästä aikaa. "Hävettää soittaa viimetipassa viikon parhaana ravintolailtana ja kuulla puhelimen toisessa päässä kiireisen ihmisen kohteliaat, mutta ahdistuneet sanat: ei, valitettavasti meillä on täyttä (olisit varannut pöydän ajoissa!)". "Mutta raksu, joskus ravintoloissa on peruutuksia eikä niitä kaikki laita nettiin, sinne on pakko soittaa?" Selasin nopeasti Finnjävelin FB sivulle ja tarkistin onko siellä ilmoitusta pöydästä; ei. Sitten jatkoin: " Mä voin soittaa." Ja joskus voi käydä niin, että onni on myötä; sain kuin sainkin meille peruutuspöydän.

I nimesi seuraavana päivänä yllätyksekseni tämän yhdeksi suosikikseen. Ja olihan se hyvää;
paahdetun lantun alla bitteriä luumua.

Eikä Finnjävel tosiaankaan pettänyt odotuksiani. Sinne voisi hyvin viedä appivanhemmat, ulkomaiset vieraat ja kaikki hyvän ruuan ystävät. Nekin, jotka eivät ehkä perinneruuista niin perusta. Illan aikana kuuntelin tarjoilijoiden kertovan ulkomaalaisille vieraille tarinoita suomalaisesta ruuasta sovitettuna heidän maailmaansa, vaihtavan lennosta kieltä suomesta englantiin, eglannista ranskaan ja sovittavan juttujen määrän asiakkaan kiinnostukseen. Palvelu oli täysin moitteetonta, huomioonottavaa ja tietämys todella syvää, jos asiakas halusi jostain jotain kysyä ja kommentoida. Kenelläkään ei vaikuttanut olevan kiire, vaikka kaikki tapahtui ajallaan ja hyvässä järjestyksessä. Mistä ovatkin löytäneet tuollaisen henkilökunnan. :)

Ja nättiäkin siellä oli, juuri niinkuin odotinkin. Meidät oli fiksusti istutettu sohvanurkkaan, jossa I:llä oli enemmän vapautta olla ja tulla vähän kainaloonkin välillä, sitten kun alkoi väsyttää. V kiinnitti huomiota käsin puhallettuihin kauniisiin laseihin ja minä kertoilin V:lle pieniä tarinapätkiä joita muistin dokumentaarista; tarinaa muotoilun takana.

Makumaailma oli hyvin suomalainen, pehmeä, herkkä ja tietysti myös kermainen ja voisen aromaattinen olematta varsinaisesti raskas. Viinit oli valittu käsittämättömällä pieteetillä ja vaikka hyviä viinipaketteja olen ruuan kanssa päässyt kokemaan, tämä lukeutuu taatusti yhteen parhaista sovituksista. Erinomaisia valintoja. Eksotiikkaa ja voimakkaita makuja suomalaisen on ehkä turha mennä Finnjävelistä etsimään, mutta aitoja, todella hyvin tehtyjä, kotimaisia,  herkkiä makuja kyllä. Ja niinkin saattaa käydä, että lapsuuden inhokki herättääkin ihastusta tämän toteutuksen myötä; jos arvata pitäisi, niin näin voisi käydä vaikkapa kesäkeiton, hillosipulin ja verimakkaran osalta.

Sienipuuro oli hyvää ja karjalanpiirakka yllätti autenttisuudellaan. Myönnän auliisti olleeni vähän skeptinen aranchinilta näyttävän pallon osalta. Onneksi olin väärässä ja se oli herkkua.

Halpahan Finnjävelin 10 ruuan menu ei ole, 104e per pää ruuista plus viinit päälle (joista saatavana kaksi eri pakettia), mutta hintataso on lähtökohtaisesti sama kuin esimerkiksi ravintola Olossa; Olon Matka - menu maksaa 109eur per pää. Lapsen mukaan ottaville perheille tiedoksi, että ainakin jo viisivuotiaan lapsen illalliskortti on samanhintainen kuin aikuisen. Tarjoilija kyllä totesi, että lapselle voidaan tehdä pyynnöstä myös vaikka vain perunaa ja kalaa jos niin toivotaan. Me käymme näin hienoissa paikoissa perheen kanssa ehkä kerran tai pari vuodessa, joten katsomme, että myös lapsi saa kokea maut meidän kanssamme. Vaikka makumaailma ihastuttaa kokemukseni mukaan myös nuorempaa ruokailijaa, voi illallisen kokonaiskustannus olla monelle perheelle liikaa. Kannattanee muuten kysyä voiko lapselle ottaa vaikka sen 7 ruokaa (85 eur), rytmitettynä 10 ruuan kanssa samoihin aikoihin. Ainakin I täyttyi karjalanpiirakan kohdalla, niin että lopussa olleet silli ja verimakkara jäivät häneltä välistä. Jälkiruokaa pikkumies taas närkki lautaseltani ja saattoipa olla hieman katumapäällä että ei alunperin halunnut enää omaa annosta (koska se oli taivaallista).

Mutta miksi kukaan Suomalainen haluaa maksaa perinneruuasta tuollaista hintaa? No, ainakin itse halusin päästä ehdottomasti näkemään, kun joku tosissaan tekee kunniaa paitsi suomalaiselle raaka-aineelle, myös ruokakulttuurille ja makumaailmalle. Kun nyt tulee ruuasta itsekin kirjoitettua ja vedettyä niin paljon kokkaukseensa vaikutteita maailmalta niin halusin nähdä myös, millaiset ovat meidän oma makumaailmamme juuret ja perusta tuotuna esiin modernina menuna. Ja kyllähän se kiinnosti miten viimeisen päälle uusin tekniikka puhuu näissä kovin kurinalaisissa, perinteisissä ruokalajeissa. Ja olihan se elämys; kaikki oli tuttua, mutta jollain tapaa turboahdetun täydellisen herkkää ja ... hyvää. ;)

Verimakkaraa, punajuurta ja herukkaa. Lihaliemivaahtoa koko homman päällä.

Oikeastaan vain kaksi kertaa koko kymmenen ruokalajin menun aikana kävi mielessä että jotain olisi ehkä voinut olla tippa tai pari vähemmän tai enemmän. Se on tosi vähän, kun elementtejä on varmasti lähemmäs parisataa. Eikä tässäkään ollut kyse siitä etteikö se olisi ollut hyvää, enemmänkin preferenssistä. Upean, lihahyytelömäiseksi kypsennetyn Kaartilan perinnepossunkylkirullan kanssa tarjottiin herkullisia sipsejä, possun päälle oli lorautettu tilkka hyvää öljyä ja annoksesta löytyi myös raikasta hölskytyskurkun tyyppistä kurkkua. Muuta en olisi siihen tarvinnutkaan, mutta mukana oli vielä palsternakkapyrettä ja muistaakseni perunahelmiä, miedon makuisia kaikki, mutta eivät oikeastaan antaneen annokseen mitään lisää. Mutta lienee makuasia. Verimakkaran kanssa taas sitä ihanaa herukkahilloa olisi voinut vähän santsatakin, eikä minua olisi haitannut pari kokonaista hillottua marjaakaan sen seassa. Hillo kun oli erinomainen pari voissa pinnastaan rapsakaksi paistetulle ja silti suussasulavan mehevälle verimakkaralle.

Mansikkamaito

Upeita suupaloja tuli yksi toisensa jälkeen. Mieleenpainuvimpia niistä itselleni olivat: alkupalalautaselta löytynyt kepeä, uppopaistettu perunahelmikeksi jonka päällä oli perunasosepisaroita, siian mätiä ja tilliä, aloituksessa ollut sashimihenkinen kalakeitto, paahdettu lanttu ja sen kanssa tarjottu bitterinen, hieman kuivattu ja marinoitu luumu (viinipari oli myös lostava ruualle!), talon oma voi ja piimä, sienipuuro, se karjalanpiirakka (oikeasti oli hyvää), lämpimän savusillin kanssa tarjottu elämäni paras hillosipuli (kyllä, siitäkin saa hyvää!)  ja koko setin huipennukseksi tarjottu mustikkarättänä.

Mustikkarättänä. Kaunis kuin koru ja superherkkua.

Se rättänä on yksi kauneimpia näkemiäni jälkiruokia. En ole koskaan aiemmin syönyt mustikkarättänää enkä yhtään tiennyt edes mitä odottaa; jotenkin silmissä välähti ruiskuoreen tehty galettemainen mustikkapiiras jollain tavalla tulkittuna. Niinpä jälkiruuan ultramoderni ja mielikuvituksellinen ulkonäkö oli täysi yllätys. Se oli niin kaunis graafisine muotoineen, herkän lilan eri sävyjen vaihteluineen ja muutamien selvästi molekyyligastronomisten elementtien täydentäessä kokonaisuutta.  Autenttisuuteen en pohojalaisena pysty siis ottamaan kantaa mutta järjettömän hyvää se oli. Kardemummaa ja mustikkaa piiraana, mustikkaparfait, tuoretta mustikkaa, mustikkaa marenkina ja herkullinen pieni jäätelö. Siinä oli kaikkea, mitä toivoa saattaa. Ja se mustikkaparfaitin rakenne, kertakaikkiaan upea.

Menenkö uudelleen? Ehkä, jos menu uudistuu jollain mielenkiintoisella tavalla. Perinneruoka konseptina kuitenkin rajoittaa myös sitä, mitä lautaselle voi laittaa. Uskon, että rajattu aukioloaika on tässäkin mielessä fiksu liike; rajummat ideat voi jättää mahdollisen jatkoprojektin asiaksi. Finnjävel on tribuutti suomalaiselle perinneruualle ja tarpeellinen nimenomaan suomalaisen ruokakultuurin esillenostajana. Menu vie illallista nauttivan laidunten reunoille, mummon leivinuunin lämpöön, mustikkametsiin ja tunturipuroille. Se on perinneruuan moderni taidonnäyte, jossa makujen akuperäistä luonnetta varjellen ruuasta on tehty moderni tulkinta. Kova juttu, tällainen ravintolaprojekti Suomessa.