Tiedätte varmaan ne päivät, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle, mikään ei ensin etene, mutta sitten yhtäkkiä iltapäivällä työnteko alkaa sujua. Asiat vaan hahmottuvat päässä, paperille alkaa syntyä merkintöjä ja "tehtävää" - listalta kohta toisensa jälkeen tulee yliviivatuksi? Ja sitten yhtäkkiä huomaat, että pääsit listasi läpi ja ehtisit ehkä vielä jotain muutakin?
Näin minulle kävi viime maanantaina, kun päätin lähteä molekyylikokkausiltaan ihmettelemään niitä lihaliemiä (tulokset maanantailta ovat muuten saapuneet tänne). Mutta vaikka lihalienten maistelu oli ihan hauskaa, se ei kuitenkaan ratkaissut illallisongelmaa meidän osaltamme.
V ei näin talvisaikaan kokkaa kauhean usein, kun grillikin on vielä hangen syleilyssä. Se on kyllä lähinnä omaa syytäni, mitäs omin keittiön niin tehokkaasti. Mutta kun on tarve, hän osaa kyllä - etenkin jos saapuvilla on suhteellisen tarkka ohje niin, että hänen ei tarvitse tuskastua epämääräisten mittojen tai kuvailuiden kanssa. Olin bongannut David Lebovitzin blogista simppelin oloisen ohjeen: paahdettua kanaa karamellisoidun salottisipulin kanssa. (Vinkki: kun luette jutun, ymmärrätte ehkä miksi tulin alunperin miettineeksi että V voisi tehdä tämän...) ;) Kun sitten soittelin kotiin ja kyselin illan ohjelman perään vinkkasin samalla V:lle tästä Davidin löytämästä ohjeesta. Pyysin (kyllä äiti, niin kauniisti kuin osasin) josko V viitsisi tehdä ruokaa kun minä vaan harrastan? :)
Kun avasin kotioven, minua vastaan tulvahti ihastuttava, paahtuvan kanan ja karamellisoituneen sipulin melkein makea ja herkullinen tuoksu. Onni on kokkaava (ja kannustava) mies.
V teki tämän ruuan kanan koipireisipaloista, jotka hän katkaisi koipinuijan ja reisiosan välistä. Koipireisipalat sopivat minusta tähän ihan loistavasti - niissä on makua tuovaa luuta ja mukana on nahka, joka suojaa lihaa kuivumiselta ja palamiselta. David kertoo, miten ranskalaiset osaavat nyppiä ja imeskellä kanan luista pienimmätkin paahtuneet ja mehukkaat siiven lihanpalat kirurgisen tarkasti. Minulle mieleen tuli lapsuus, kun muistan rakastaneeni paahtuneiden kananluiden imeskelyä vielä senkin jälkeen, kun kaikki liha oli jo syöty.
Tässä ohjeessa on vangittuna jotain sellaista ranskalaisesta keittiöstä, joka yllättäen iski minuun: kana maistuu kanalle, mutta sen makuun tuo ihanasti syvyyttä paahtunut kanan nahka ja täysin karamellisoitunut salottisipuli. Maku on yksinkertainen, mutta selkeä ja syvä.
Ja mikä parasta, V raportoi, että ruoka oli yksinkertainen valmistaa.
Paahdettua kanaa ja karamellisoitunutta sipulia (n. 3:lle)
1 kana (8 osaan pilkottuna) tai 3-4 kanan koipireisipalaa (6-8 palaksi pilkottuna)
3 rkl oliiviöljyä
3 rkl punaviinietikkaa
1 rkl soijaa
4 suurta shalottisipulia (kuorittuna ja hienonnettuna hyvin hienoksi)
(meri)suolaa ja mustaa pippuria myllystä
(kourallinen hienonnettua lehtipersiljaa - mitä meillä ei ollut)
kuumenna uuni etukäteen 220 asteeseen. Etsi laakea uunivuoka, johon kaikki kananpalat mahtuvat yhteen kerrokseen paistumaan.
Sekoita öljy, viinietikka, soija, shalottisilppu ja suola sekä pippuri keskenään uunivuuassa.
Lisää kananpalat ja pyörittele niitä seoksessa niin, että ne saavat kastiketta ja shalottia joka puolelle tasaisesti. Asettele palaset vuokaan ensin nahkapuoli ylöspäin.
Paahda kanojen nahkapuolta 20 min, kunnes nahka alkaa muuttua vähän ruskeaksi.
Käännä kanat toisin päin ja kaavi paistomehuja jokaisen kananpalan päälle, kuivumisen estämiseksi. Jatka paistamista toiset 20 minuuttia, kunnes sipuli on täysin karamellisoitunutta ja kana kypsää.
Ennen tarjolle nostamista koristele raikastavalla lehtipersiljasilpulla, jos sellaista on saatavilla. Jos ei, ihan hyvää oli ilmankin.
Ruuan kanssa tarjolle suikaloin raikkaan jääsalaatin, jonka sekaan pilkoin kypsää mangoa ja muutamia ihanan vahvan makuisia oliiveita. Kastikkeeksi hyvää oliiviöljyä ja viikunabalsamicoa.
"Jos mies kokkaa, muista sitten kiittää häntä kunnolla."Äitini, maanantaina 15.3.2010
... ja näin tasa-arvon päivän kunniaksi voisi kai sanoa, että kyllä se naistenkin mieli siitä ilahtuu, kun ruuasta kiitetään :)
9 kommenttia:
Ihanasti kirjoitettu.Kokkaava mies on tosi kiva ,eksäni vaan tiskasi,eikä osannut munakkaan ohella muuta kokata;-)
Yaelian: Kiitos vaan:) Minusta on tosi kiva kun V niin auliisti suostuu kokkaamaan, silloin kun pyydän.
Tosin luulen, että tälläisten kokkaamisesta tykkäävän naisen mies varmaan kokee aikamoista suorituspainetta kun keittiöön astuu - vaikka se olisikin täysin turhaa. Ja monesti sitä tulee vielä jotenkin huomaamattaan korostettua: jos kokkaamme yhdessä saatan välillä sanoa, että anna minä autan.
Siitä voi tulla miehelle sellainen olo, että touhu näyttää (minun silmissäni) jotenkin liian avuttomalta, vaikken olisi sitä tarkoittanutkaan. Joskus voi vaan olla vähän kiire saada jokin ainesosa mukaan soppaan.
Onneksi V:llä on hyvä itsetunto ja hän välillä huomauttaa, että aikataulutan kokkauksen liian tiukasti; jos jokin menee pieleen, syntyy helposti dominoefektejä... :)
Mutta tällä kertaa ei mitään dominoefektejä ja minäkin olin poissa kotoa "auttamasta" - niinpä saimme okein maukasta illallista V:n tekemänä. :)
Juu, tunnustan tuon keittiön omimisen ja varmasti meilläkin kanssaeläjä tuntee "paineita" silloin kun hän keittiöön astuu kokkaus mielessään. Olen myös sellainen, että pitää päästä härppimään, vaikka toisella olisi aivan hyvin hommat hallussa. Pitää yrittää opetella itsekin paremmille tavoille ja päästää toinen keittiöön useammin :)
Kokkaava mies on nimittäin aika tosi kiva juttu, vaikka se kokkaisi harvemmin.
Virpi: luulen että se on monen naisen helmasynti... :) Mutta olet oikeassa: kokkaava mies ON tosi kiva juttu, pitäisi vaan varmaan pistää se enemmän suoriutumaan yksin :) Mutta mistä sitten jos se alkaakin omia koko keittiön ja mä en pääse enää ollenkaan kauhan varteen? :D
ja jossain perheessä se mies kokkaa luovemmin ja paremmin kuin se nainen ja se on suuri ilo. kyllä, kokkaava mies on ilo hajuaistille, silmälle ja vatsalle. Hyvä V! ;)
Suurkiitos tästä reseptistä! Heti meni kokeiluun ja menee varmasti vielä uudestaankin, sen verran makoisaa se oli :)
Merituuli: :) Muistan aina sen, kun joskus vuosia sitten kun alettiin V:n kanssa heilia enemmän samassa keittiössä ja hän teki kana-nuudeliwokkia minulle ja A:lle. Olin oikeasti hämmästynyt (ja positiivisesti yllättynyt), kun ei V ikinä sillä tavalla ollut mainostanut, että osaa laittaa ruokaa. Mutta kesä tulee kohta ja mies pääsee taas grillin ääreen... :)
Hei Karjalanpiirakka! Kävin kurkkaamassa blogiisi ja hyvännäköisesti olit onnistunut:) Minustakin tuo resepti oli viehättävä kaikessa yksinkertaisuudessaan. :)
Tunnustan useammin kuin kerran purreeni huulta ja työntäneeni kädet taskuun miehen keittiöhommia katsellessa... Opettelen olemaan puuttumatta ihan joka asiaan tai tapaan tehdä, päällepäsmääminen tuntuu kyllä olevan meidän perheen naisilla veressä.
Mies myös katsoo ja kysyy mitä teen ja mitä tuo nyt taas on ja miksi ihmeessä teit tuon noin ja onko noita maustepurkkeja oikeesti pakko olla noin paljon ja eikö muka Lontoosta olis voinut tuoda muutakin kun järjettömän pussin jotain limenlehtiä, mitä sä niilläkin muka teet. Syö hyvällä ruokahalulla, nauttien. Ja ottaa joskus myös opiksi :)
On myös muutamia ruokia, joista en vaan saa yhtä maistuvia kun mies, kuten porokeitto.
Ja tämä resepti menee kokeiluun huomenna!
Kuulostaa tosi tutulle tuo mitä kerroit ;) V on myös utelias kiitettävällä tavalla ja haluaa olla avuksi. Pitäisi vaan rohkaista enempi.
Lähetä kommentti