maanantai 23. toukokuuta 2016

Ruohosipuli-auringonkukansiemenpestoa, pastaa ja paahdettuja vihanneksia


Viikonloppuna tein tosi simppeliä pastaa, johon käytin juuri nyt parhaimmillaan olevaa villivihannestamme, ruohosipulia. V grillasi nopeasti paprikoihin sekä kesäkurpitsaan herkkuraidat, I lisäsi mozzarellaa ja äiti suolaa ja pippuria. Ja siinä se sitten olinkin, kaikessa yksinkertaisuudessaan: lounaspasta tai mikseipä vaikka arki-illallinen. :)

Ruohosipulin ja paahdettujen auringonkukansiementen maku samassa tahnassa on täysin vaststamaton. Tätä pestoa voi hyvin käyttää myös grillikasvisten jälkimarinointiin muutenkin tai vaikka grillatun kanan ja salaatin kastikkeena. Helppo ja nopea arkiruuan höyste jossa on kuitenkin kevättä roppakaupalla. Mikä parasta, ainakin meillä ruohosipulia kasvaa juuri nyt ihan valtoimenaan.

Lisäsin siemenet kuumina ruohospipulin sekaan, joka tummentaa väriä, mutta maku oli hyvä.

I on innostunut taas kokkailusta. Vai onko se lopulta niin päin että äidillä on vihdoin ollut energiaa lähteä ulos poimimaan villiyrttejä pikkumiehen kanssa ja järjestellä nuorelle herralle kokkausmestat kuntoon. Joka tapauksessa vietimme sunnuntaina laatuaikaa lapseni kanssa ja teimme mökillä pastaa ennen kotiinlähtöä. I kysyi silmät loistaen että "äiti, voitko opettaa minua kotonakin kokkaamaan ruokia joita en osaa laittaa?" Mitäs luulette, että vastasin? :)

Myös I rankkasi peston parhaista parhaisiin, joten uskoisin että kelpaa varmaan muillekin lapsille. Luulen, että kuumien auringonkukan siementen käyttö suoraan pannulta paahtumasta pehmensi ruohosipulin kärkeä ja kypsytti vähän tahnaa kun sekoitin sen.

'Mo - juusto, eli mozzarella on yksi niistä salaattijuustoista joka kelpaa meillä kaikille.

Paahtuneessa auringonkukansiemenessä on ihana, melkein karamellinen maku ja tämä pesto saikin innoituksensa niistä makujäljistä joihin törmäsin aikoinaan Pure bistossa ja viime kesänä siellä Smörissä.Auringonkukansiemntä pitäisi käyttää kyllä ehdottomasti enemmän.

Mutta semmoinen neuvo minulla on, että ostakaa tuoreita auringonkukansiemeniä! Mitään ylivuotisia pussinpohjia ei koskaan kannata käyttää tallaiseen simppeliin pestoon, jossa auringonkukansiemenestä  tulee annoksen kruunu. Siemenet, kuten muutkin rasvaiset pähkinät yms. saavat kaapissa pitkään seisottuaan terävän, eltaantuneen maun. Ei siis maksa vaivaa, viekää vanhat siemenet bioon tai pihan talitinteille.

Vinkiksi niille, jotka eivät tykkää paprikan kuorista: paprikat voi grillauksen jälkeen laittaa kulhoon jonka peittää kelmulla. Näin suikaleet höyryttyvät vielä lisää ja niistä saa kuoret irti. Minä en jaksanut ryhtyä semmoiseen kun oli jo kova nälkäkin, joten revin isoimpia suikaleita vaan sopivamman kokoisiksi ja söimme ne kuorineen kaikkineen. Kuitua, sano! :)

Mutta näillä sanoilla ja tähän viikkoon, näin se meni.

Ruohosipuli-auringonkukansiemenpestoa, pastaa ja paahdettuja vihanneksia (n. neljälle)

Grilliin:
2 paprikaa
1 kesäkurpitsa
loraus öljyä
ripaus suolaa

Kattilaan:
runsaasti kiehuvaa, suolalla maustettua vettä
n. 3 kerää pappardellea per nenä ja jos pasta on suosikki pari ylimääräistä (n. 1 pss pirkan parhaat - pappardellea)

bamixin maustekipoon tai muuhun pieneen silppuriin:
n. peukalonpaksuinen nippu ruohosipulia karkeasti silputtuna (ota kukinnot tai nuput talteen koristelua varten)
n. 0,5 dl  hyvää oliiviöljyä (tai kylmäpuristettua laadukasta rypsiöljyä, esim. myssyfarmi)
n. 0,5 dl paahdettuja auingonkukan siemeniä 
suolaa
pippuria

Lisäksi
2 pss tai 1 iso pss mozzarellaa, tuoretta
n. 3 rkl auringonkukansiemeniä, paahdettuja
suolaa ja pippuria
tarvittaessa loraus öljyä

Pilko paprikat koosta riippuen 4-6 lohkoon ja poista siemenet. Laita ne kulhoon.

Katkaise kesäkurpitsa kahtia ja siivuta molemmat päät ohuiksi, noin paprikasuikaleiden pituisiksi siivuiksi. Laita paprikoiden kanssa samaan kippoon. Lorauta päälle öljyä, ripsauta suolaa ja grillaa niihin kauniit raidat.

Laita pastakattilaan vettä ja n. teelusikka tai puolitoista suolaa. Kun vesi kiehuu, laita pastat sekaan ja keitä ohjeen mukaan al denteksi.

Paahda vajaa (3/4 dl?) desi aurigonkukan siemeniä pannulla kunnes saavat hieman kullanruskeaa väriä. Varaa sivuun n. 3 rkl pastan koristelua varten.

Laita pieneen silppurikippoon ruohosipuli, öljy, ripaus suolaa ja pippuria sekä loput paahdetut aurngonkukan siemenet. Surauta tahnaksi.  (Jos ei meinaa onnistua, lisää pienenpieni luraus öljyä jotta seos pyörii. Saa olla aika sakea pesto joten varovasti öljyn kanssa. )

Sekoita pesto grillattujen vihannesten kanssa ja jos tarvitsee, pilko vähän paprikoita pienemmäksi. Tosin, minusta on kiva tarjota vähän isompia paloja ja jokainen sitten pilkkoo lautasellaan sopiviksi.

Riivi mozzarella mukaan suupaloiksi, sekoita joukkoon valutettu pasta ja tarkista maku. Lisää tarvittaessa suolaa, pippuria ja luraus öljyä. korista ruohosipulin kukilla ja kokonaisilla auringonkukansiemenillä.

Tarjoa heti.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Vanhasta uus. Tai ainakin melkein. :)



Niinkuin te sitkeimmät, täällä vielä kurkkimassa käyvät lukijat olette varmasti huomanneet, olen tarvinnut vähän taukoa. Taukoa, jonka aikana vain vetää henkeä ja saada voimani takaisin.

Hieroin varovasti hammastahnaa sormenpäilläni lihaisiin kohtiin lautasen molemmin puolin, jopa loppuunkuluneen näköisestä tuli ihan kauniin valkoinen. 

Aivot ovat kuin paljon käytetyn lautasen pinta. Kaikki lika jää helposti pieniin, elämän mukanaan tuomiin naarmuihin. Ja kun lautanen on oikein harmaa, se näyttää kuluneemmalta kuin se onkaan, kenties ihan käyttökelvottomalta.

Opin viime vuonna hyvin tärkeän asian itsestäni. Opin, ettei pidä antaa kenenkään toisten määritellä sitä kuka on. On aivan turha ruoskia itseään siitä mitä ei ole, eikä kenellekään muullekaan kannata antaa siihen mahdollisuutta. Kenenkään ei pidä surra ominaisuuksia joita itsellä ei ole. Tällä mitä on annettu, on elämästä selvittävä, voitava nauttia ja pystyttävä löytämään tavat elää täysillä.

Opin myös, että vaatimukset voivat oikeasti olla kohtuuttomia. Kohtuuttomiin vaatimuksiin jatkuva kurottaminen ja itsensä kyseenalaistaminen saa 100% varmuudella aikaan stressin joka valvottaa yöt ja lopulta sairastuttaa ihan kenet vaan.

Lueskelin eilen aamusella Hesarista Maaret Kallion juttua reippaista tytöistä ja totesin, että semmoinenhan minäkin varmaan olen. 

"Reipas nainen ei jäänyt miesten jalkoihin, eikä sen koommin naistenkaan. Omiin jalkoihinsa hän sen sijaan usein jäi." - Maaret Kallio


Kun puree hammasta tarpeeksi kovaa tulee samalla kääntyneeksi sisäänpäin ja unohtaneeksi itsensä, elämänsä ja koko maailman. Meidän reippaiden pitää myös osata antaa itsellemme arvo ja asettaa tekemisellemme kohtuulliset rajat. Ilman rajoja maailma kyllä vaatii kaiken ja enemmänkin, älyttömyyksiin asti ja reipas jää tosi yksin miettimään miten riittämätön on.

Onneksi, onneksi ympärilläni on Ihania Ihmisiä. Olen onnekas, sillä pääsin kokemaan myös sen, miten lähellä olevat ihmiset voivat auttaa ja auttavatkin, kun heidän antaa niin tehdä. Reippaalle naiselle se oli pysäyttävä oivallus: en ole tässä elämässä yksin.



Mitä lautasen uudistamiseen tulee, minulla on siihenkin vinkki. Jos kyseessä ei ole sinulle korvaamaton, superarvokas perintökalleus vaan mökkikäyttöön tuleva kirpparilöytö, lautasen pintaa voi varovasti hieraista hammastahnalla. Sanon tuosta varovaisuudesta siksi, että hammastahnassa on pienenpieniä hippusia, jotka itse asiassa kevyesti hiovat lautasen pintaa ja poistavat naarmuista tehokkaasti lian. Siksi hammastahnalla ei kannata hangata voimallisesti ettei se syö koko lasitusta tai koristeita pois, mutta varovasti sormenpäillä hieroen sain kirpparilöytöni, vanhan Arabian lautasen ihan puhtaaksi. Siitä tuli melkein kuin uusi, mutta parempi, sillä tällä lautasella on tarina.  

Ihmisten osalta prosessi on valitettavasti vähän hitaampi, mutta henki kulkee jälleen. :)

Olen tässä nyt puolisen vuotta astellut vähän rauhallisemmin, valinnut tekemiseni tarkemmin ja keskittynyt tietoisesti hyvään. Niihin asioihin jotka oikeasti tarvitsee ja jotka oikeasti haluan tehdä. Voimien palauttamisessa vähemmän on usein enemmän ja asiat alkavat asettua jälleen uomiinsa.

Kuluneita astioita kannattaa käyttää oman harkinnan mukaan; jos pinta on selvästi vaurioitunut railoksi asti, lautanen voi haljeta kuumassa. Oma lautaseni osoittautui ihan ehjäksi, vähän vaan harmaantuneeksi. 
Kun uskaltaa luottaa itseensä ja toisiin syntyy positiivisten asioiden pyörre joka tempaa mukaansa. Yhdessä tekeminen on suurempaa kuin yksin tekeminen. Elämä tuo vuoksena vastaamme uutta ja hyvää. Meidän tehtävämme on annostella sitä hyvää sopivassa määrin, jotta pystymme iloitsemaan siitä.

Työkaverini Satu antoi viikko sitten tosi fiksun neuvon: ihminen muistaa negatiivisen paljon helpommin kuin positiivisen. Siksi tuota piirrettä ei kenenkään kannattaisi enää entisestään vahvistaa pohtimalla asioita negatiivisesta näkökulmasta. Sen sijaan kannattaa ajatella hyviä asioita, positiivisia mahdollisuuksia ja vahvistaa onnistumisia, koska silloin tapahtuu lisää hyviä asioita. Jos ette minua usko, uskokaa Satua sillä Satu on psykologian maisteri. Niin ihmisen aivot toimivat: hyvä oikeasti antaa lisää hyvää. 

Vaatii rohkeutta hidastaa vauhtiaan nopeusrajoitusten mukaiseksi, katsoa aikaansaannoksiaan realistisesti, hyväksyä itsensä, pyytää apua tarvittaessa ja asettaa itselleen kohtuulliset tavoitteet. Tavoitteet, jotka saavutettuaan voi hyvillä mielin todeta päivän päätteeksi "tämä on hyvä, tämä riittää tänään". Lisäksi on hyväksyttävä että se mikä jäi tekemättä jäi tekemättä eikä sille voi mitään. 

Reippaat naiset ovat ihan erityisen hyviä asettamaan itselleen mahdottomia vaatimuksia ja suorittamaan niitä. Jos tätä nyt lukee joku muukin reipas, kannattaa muistaa että oikeassa elämässä toimivat kuitenkin aina ihan oikeat, tuntevat, inhimilliset ihmiset. Juuri se tekee meistä erityisiä, ihania ja tärkeitä. Ihmisiä, joilla on tarina. 

maanantai 1. helmikuuta 2016

Mantelileivät (Jo Baker's pain d'amade)

manteli, pikkuleipä, juustokeksi


Aurinko paistaa lehdettömän, pakkaslumen koristaman kynäjälavan oksiin. Vaikka ilma on täysin tyyni, sieltä täältä oksien väleistä varisee hyppysellinen lunta, jonka kimalluksen huomaa aurinkoon levittyvästä pilvestä. Jos olisin hiihtoladulla, käyttäisin sanaa täydellinen tuntiessani pakkaslumen ja auringon kuumottavilla poskilla samanaikaisesti.

Täydellinen on hassu sana. Se kuvaa lausujansa uskomatonta nautinnon, oivalluksen ja tyydytyksen tunnetta jostain, mikä kenties vain tapahtuu hieman yllättäen.  Tai se voi kuvata kauneutta, joka vain on olemassa ja jonka huomaamme sattuman oikusta kuten kimmeltävä, puista putoava talven taikapöly. Mutta sillä voidaan myös kuvata työsuoritetta, itsetuntoa hivelevää lopputulosta, jonka on saanut aikaan periksiantamaton harjoittelu, prosessi jossa toistamalla samaa ideaa pienin muutoksin saavutetaan tavoitetta tai mielikuvaa kokonaan vastaava lopputulos.

Ensin taikinasta tuli liian kuivaa; ulkomaisissa ohjeissa on monesti liikaa jauhoa suomalaisittain.

Vuosi sitten jouluna pyrin kohti täydellisyyttä tinkimättömästi. Olin pyhästi päättänyt saada aikaan Jules Destrooperin Almond Thinsien kaltaisia, ohuita mantelipikkuleipiä juuston pariksi. Kolmannen taikinan kohdalla V yritti sanoa että tällaista iterointia ei ehkä kannata jättää siihen joulukiireisiin; siihen ainoaan kertaan vuodessa kun innostun oikein urakalla leipomaan pikkuleipiä. Välillä taikinassa oli liikaa jauhoa, liian vähän jauhoa tai vääriä mausteita.

Sitten taikinasta tuli liian rasvaista; lisäsin jauhoja ja liian kuivan pikkuleivän taikinaa jauhettuna asteittain ja paistoin mallipikkuleipiä kunnes sain mielestäni hyvän rakenteen.

Pieleen menneistä taikinoista yritettiin korjausliikettä tekemällä uusia voi-sokerikiehutuspohjia ja sekoittamalla niihin tarpeen mukaan osa vanhaa taikinaa ja jauhoja. Osat taikinat raastoin Kenwoodilla leikkokakkutaikinaan ja sain aikaan ihan kunnollista, joskin ei-koskaan-toistettavissa olevaa kakkua. Viimeinen taikinakorjaus tuotti lähes oikeanlaisia pikkuleipiä, mutta en saanut aineita ylös reseptiä varten; mutta saimme kuitenkin pikkuleipiä joulujuustojen alle.

Lopulta sain aikaan melko hyviä pikkuleipiä, mutta ei hajuakaan miten paljon niissä lopulta mitäkin oli.

Jollain tasolla uskon, että täydellisyyden kokemukseen tarvitaan myös avoin, levännyt ja hallittu mieli. Mieli, joka osaa pysähtyä hetkeen ja antaa luvan koko ihmiselle olla siinä hetkessä. Mielen joka kykenee kohauttamaan olkapäitä arjen kaaokselle. Keskittyä juuri siihen mikä on käden mitan päässä eikä kiirehtiä eteenpäin kuin jonkin ajamana. Jos mieltä painaa jokin, se vie kaikelta kokemiselta syvyyden. Se ottaa hengen kiinni ja jättää kokijan ulkopuoliseksi juuri siinä hetkessä kun pitäisi vain olla itsensä, siinä ikioman elämänsä keskellä.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana noita täydellisen kokemuksia on ollut liian vähän. Täydellisiä hetkiä on kyllä ollut, kuten huomasin uutena vuotena instagramia selatessani, mutta kyky elää täysillä hetkiä on puuttunut paikoitellen. Se on näkynyt myös blogissa, enkä voi luvata että se korjaantuu tuosta nuovvaan. Mutta olen luvannut itselleni, että tulevana vuonna aion nähdä myös sydämelläni sen mitä katson. Nähdä keväisen vihreeän parsan kurkistavan pehmeästä mullasta ja haaveilla joka päivä erilaisesta kastikkeesta sen kanssa. Nauttia rantakallioista, lukea kirjan, ehtiä kävelyille ja nukkua paremmin.

Männäjouluna en kertakaikkiaan jaksanut yrittää jatkaa iterointia vaikka halusin tehdä mantelileipiä. Mutta olin nähnyt aiemmin sattumalta David Lebovizin blogissa Jo Bakerin Pain d'amade - reseptin. Keksi ei näytä kuvassa samalta, enkä kuvitellut että se olisi suoraan Destrooperin kaltainen, mutta ajattelin kokeilla sitä, koska siinä oli muutama kiinnostava elemetti ja tekniikka joiden vaikutuksen halusin nähdä. Niinpä en edes yrittänyt jatkaa viime vuoden taikinasäätöä vaan tein mantelileipää kuten käskettiin.

destrooper, mantelileipä, almond thins

Ja niistä pikkuleivistä tuli omalla tavallaan täydellisiä, vaikken osannutkaan ehkä nauttia lopputuloksesta täysillä. Mimmu rakastui niihin. Äitini katsoi minua kuin hullua:"mitä vikaa näissä muka on" ? :) V tykkäsi niistä joskin olimme yhtä mieltä siitä, etteivät ne ole ihan Destroopereita. Jotenkin rakenne ei ole niin voinen ja tiivis vaan ilmavampi. Näissä on rakenteellisesti aavistus jotain samaa kuin cantuccineissa. Mutta mitä ohuempia saat niistä tehtyä, sitä parempia ne ovat.

mantelileipä, juusto
Mitä ohuempia saat pikkuleivistä tehtyä, sitä upeampi niiden suutuntuma on.

Destroopperit ovat jotenkin tummemmin karamellisoituneita, näissä taas on rakennetta. Joka tapauksessa herkullinen pikkuleipä joka on helppoa tehdä ja osan taikinasta voi pakastaa ja vuolla vaan tarpeen tullen uunipellille. Paistossa ainoa salaisuus on, että pikkuleipää paistetaan molemmilta puolilta. Muttei hätää; rakenne on jo asettunut täysin ensimmäisen paiston jälkeen; pikkuleipä on helppoa kääntää vaikka pelkäsin muuta.

Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin mantelilastuja, mutta minusta kokonaiset mantelit olivat kauniimpia ja kylmässä taikinassa on tarpeeksi jämäkkyyttä jotta leikkaaminen onnistuu hyvin. Suosittelen kokeilemaan; tosi hyviä ja rapsakoita.

Mantelileivät (n. 80-90 kpl)

115g voita
300g demererasokeria
1/2 tl kanelia
80 ml vettä
325g jauhoja
1/4 tl soodaa
1pss n. 85g manteleita (laitoin kokonaisia, alkup. ohjeessa siivutettuja)

Laita kattilaan voi, sokeri, kaneli ja vesi. Kuumenna ja anna voin sulaa kokonaan, mutta älä anna seoksen kiehua. Tällöin sokeri jää vähän rouheaksi.

Ota kattila pois lämmöltä ja sekoita joukkoon jauho, sooda ja mantelit.

Laita suorakaiteen muotoiseen n. 23 cm sivultaan olevaan leipävuokaan tai pieneen neliövuokaan elmukelmua. Painele taikina vuokaan. Taikinan pitäisi jäädä n. 3 cm paksuiseksi levyksi (pikkuleivän leveys).

Kun taikina on asettunut viileässä täysin kiinteäksi, kuumenna uuni 160C.

Käytä leivinpaperia pellillä jotta saat oikein rapsakoita pikkuleipiä. Leikkaa aivan ohuenohuita, ohuen kolikonpaksuisia siivuja taikinasta ja lado ne pienin välein leivinpaperin päälle uunipellille.

Paista 10-15 min kunnes keksin alapuoli on kauniin kullanvärinen. Käännä sitten pikkuleivät ja paista toinen 10-15 min jotta toinenkin puoli on kullanvärinen ja pikkuleipä tosi rapsakka.

Pikkuleivät säilyvät ilmatiiviissä kipossa rapsakoina muutaman päivän; taikinasta osa kannattaa pakastaa ja leipoa pikkuleipiä tarpeen mukaan.

Erinomaisia esim. brien kanssa.





sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Murun klassikot; ensivisiitillä Murussa (... ja viisi vuotta on "pitänyt"...)

muru, sisältä

Minulle ravintolassa käyminen on ensisijaisesti sosiaalinen tapahtuma. Tietysti menen ravintolaan välillä myös yllätettäväksi, hemmoteltavaksi ja toisinaan myös vain hyvin ruokittavaksi mutta täydellinen ravintolakäynti sisältää varmaan vähäsen näistä kaikista asioista; lopullinen paikan valinta ja ennakko-odotukset sitten osaltaan myös sanelevat millainen kokemuksesta lopulta muodostui. Ravintolakokemus kun syntyy nimenomaan asiakkaan odotusten, koetun palvelun ja ravintolan näkemyksen kohtaamisesta harmonisella tavalla. 

Muru on maineeltaan mutkaton ja kotoinen paikka. Se on paikka, jossa hyvä; ehkä jopa vähän fiiniin kallellaan oleva bistroruoka kohtaa lämpimän ja välittömän palvelun. Paikassa on käsintehdyn ruuan leima; rustiikkisistakin raaka-aineista loihditaan kunkin keittäjän näköistä ruokaa, kuitenkin korttelikuppilan tyyliin sopivassa hengessä. Vaikkei ruualla kikkaillakaan, olen ymmärtänyt että Murussa voi viettää mukavan hetken, tulla huomioiduksi sopivasti ja lähteä kotiin tyytyväisenä ja vatsa pullollaan.

murun klassikot
Viisivuotias muru oli kerännyt brunssin menuun kaikki klassikot; onnistunut menu.

Murusta on oltu pidempään jotenkin hiljaa, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä kaikki on vain hyvin; vakiasiakkaat täyttävät pöydät varauksillaan eikä ole tarvetta rummuttaa enempiä. Ainakin se puoltaisi tätä totuutta, että muutaman kerran olen extempore koittanut saada pöytää arkena ja vetänyt lyhyen korren.

Mutta lopulta siinä kävi niin että kun bongasin netistä "Murun klassikot - viisi vuotta murua" - juhlabrunssin mainoksen, kaappasin Mintun mukaan:"Mennäänks?"- "Mennään!", soitin pöytävarauksen ja ilmoitin V:lle tapahtuneen. Sitten lähinnä ristin käteni ja esitin hartaita toiveita yläkertaan ettei mikään pöpö pilaa suunnitelmia. Vaikken yhtään tiennyt mitä odottaa, pistin luottamukseni siihen että Murun parhaat annokset tarjoaisi minulle parhaan mahdollisen tilaisuuden päästä maistamaan niitä parhaita Muruja juuri niinkuin on tarkoitetukin; yhdessä perheen ja rakkaiden ystävien kanssa rennossa ja mukavassa ilmapiirissä. Ja tiedättekö mitä? Niin juuri se menikin.

Brunssi tarjoiltiin suoraan annoksina pöytiin, joten jokainen annos oli ihan oikeasti ravintolatasoinen. Ihan parhautta, juuri jotain tämmöistä toivonkin. Ilokseni havaitsin, että vaikka brunssi oli koottu ravintolan parhaista ja pelkäsin vähän etukäteen menun kokoa, se oli mietitty myös annoskokojen osalta toimivaksi kokonaisuudeksi. Ruokaa oli tarpeeksi, muttei sillätavoin liikaa, että kaikkea ei olisi jaksanut syödä. Mutta asiaan; millainen se ruoka ja kokemus oli?

muru, alkupala, escabese
Alkupalalautasella oli merta ja metsää.


Menulla oli pieni alkupalalajitelma jonka kiistaton tähti oli katkarapu, jonka alla oli mustekalan musteella värjättyä aiolia. Mukana oli myös pieni, makea seesamikeksi joka sopi makuihin ihan täydellisesti. Mielestäni alkupalalautasen paras pala, vaikka pieni ceviche olikin raikas ja hyvä, juuri sopivasti hapon kypsyttämä ja sen alta löytynyt avokadotahna oli aivan prikulleen täydellistä. Myös talon omatekoiset leikkeleet ja hyvin, hyvin maalaisranskalainen, melkein metsäinen patee olivat ihan herkullisia.

bouillabaisse
Bouillabaisse on ranskalainen klassikkokalakeitto; tässä liemi oli kuningas.

Nuori herra A julisti bouillabaissen paremmaksi kuin omani, joten lienen tämän jälkeen lähinnä jäävi kommentoimaan ;) Mutta jos nyt silti sananen tai pari. Tykkäsin hurjasti liemestä ja rouillesta; liemeä oli tehty rakakudella ja myönnän auliisti, ettei minulla useinkaan ole sellaiseen aikaa ja energiaa. Jos jotain olisin kaivannut, niin se oli ehkä vähän lisää fenkolia ja yllättäen suolaa; koska liemi oli hautunut pitkään, kasvikset olivat ihanan pehmeitä, mutta vaihtelun tai suutuntuman vuoksi olisin tykännyt että seassa olisi ollut muutama siivu vähän vähemmän keitettyä, raikkautta tuovaa fenkolia. Mutta kalat ja äyriäiset olivat täydellisesti keitettyjä ja ihana, silkkinen rouille kruunasi keiton jota perheemme kriittisimmät makutuomarit rakastivat.

lampaan kare
Karetta ja kylkirullaa, du puy - linssejä ja erinomainen punaviinikastike joka sai miettimään kastikkeiden teon opettelua.

Lammas oli minusta suolaisten paras annos. Se, oliko se parempaa kuin täydellinen suklaafondant onkin sitten vaikea kysymys johon en edes yritä vastata vaan saatte puolestani mennä itse Muruun arvioimaan. Molemmat olivat jumalaisia.

Kylkirulla valloitti aikuisten sydämet, I taas söi lehtikaalia, linssejä ja karetta suurella halulla. Mitään näistä en ihmettele; linssit olivat erinomaisia, suolat ja hapot oli kaikessa kohdallaan. Kylki maistui syvälle, pitkään hautuneelle ja paahtuneelle ollen silti täydellisen suussasulavaa ja mehukasta. Kare oli paistettu täydellisesti ja oli upean mureaa. Ehkä minuun kuitenkin teki vaikutuksen tuo punaviinikastike. Lienee yksi parhaista maistamistani. Juuri sopivasti happoa, syvyyttä ja jotain erityistä marjaisuutta jota löytyi kevyen tammen ohella. Ihan nappisuoritus; ei yhtään liian raskas eikä yhtään liian hapokas eikä suolainen. Ihan täydellinen soosi, poijaat.

Jos nyt jotain tästä teemabrunssista pitäisi nillittää, niin se oli ehkä aavistuksen päälle painava kiire. Aikaa ruokailuun oli varattu n. 1,5h. Ymmärrän kyllä hyvin miksi; varmasti vain yhtenä päivänä tarjoiltavan teemabrunssin osallistujamäärä haluttiin maksimoida kahdella kattauksella ja ravintolassa on rajallinen määrä asiakaspaikkoja. Ja vaikken ole mikään lasiin sylkijä, joka kaadosta viiniä jäi yli kun en ehtinyt juoda sitä loppuun ennen uuden kierroksen alkua vaikka lampaan punaviinillä otimme V:n kanssa puoliksi yhden kaadon. Kiireessä tarjoilija myös unohti kysyä onko nelivuotias valmis ruokansa kanssa, minkä johdosta I:lle jäi kirjaimellisesti luu käteen. ;) Eihän tuo nyt nälkäiseksi katkarapujen, kalojen ja keiton jälkeen jäänyt, mutta nuorimies rakasti lammasta enkä rehellisesti sanoen tiedä ehtikö I napata leikkaamani kareen palan lautaselta suuhunsa ennenkuin astia korjattiin pois. Nuorimies kun oli puhelinpelin maailmoissa kareen luuta kalutessaan.

suklaafondant
Lämmin suklaafondant oli täydellinen herkku suolakaramellijäätelön kaveriksi.

Mutta jos vatsaan nyt joku tila olisi jollekin jäänyt, niin se kyllä valettiin täyteen sulaa suklaata. Suklaafondant oli aivan täydellisen valuva sisältä. Maut olivat täyteläiset, tumma suklaa laadukasta ja sokeria oli käytetty kuitenkin sen verran että tummakaan suklaa ei ollut yhtään kitkerää. Ihanat karamellirakeet ja suolakaramellijäätelö vielä niittasivat koko annokselle arvosanaksi 10+. Söin kaikki.

Nelivuotias I on juuri niin aito kuin nyt nelivuotias vaan voi olla, ihanan välitön ja toistaiseksi vielä jokseenkin pelotonkin. Sellaisena sinisilmäinen pellavapää on kyllä varsinainen sydäntenmurskaaja. Olisittepa nähneet eräänkin rouvan ilmeen ravintolan veskissä kun I huokaisi autuaana että "Äiti, tänne ravintolaan haluan tulla uudelleenkin!". Siinä suosikkiannoksesta mielipiteitä vaihtaessa kävi ilmi, että rova oli samaa mieltä kanssamme lammasannoksen erinomaisuudesta.

Selvästi I tykkää klassisista ravintoloista, sillä vain kerran aiemmin nuorimies on huikaillut samaan tapaan ja se oli Suomen Turussa, viime kesänä. Vielä lähtiessä I sanoi että haluaisin kiittää hyvästä ruuasta ja vihjaisin, että jos menet keittiön ovelle huikkaamaan kiitokset, niin varmasti keittiö ilahtuu. Niin myös kävi; I heläytti "kiitos hyvästä ruuasta" keittiöön kuuluvalla äänellä ja sai kaksi "ole hyvä" vastausta jostain valkoisen kaakelikäytävän uumenista. Äiti ei kehdannut mennä huikkimaan, mutta samoissa ajatuksissa olin; ja kiitos vain hyvästä ruuasta minunkin puolestani.

Ja kyllä; seuraavan visiitin en anna odottaa itseään viittä vuotta. Muru on kotoisalla tavalla mukava ravintola, jonka turvallinen, kotoisa ja laadukas ruoka vetoaa minuun. Siitä maistaa, että se on tehty rakkaudella ja huolella. Finediningille jännittävine yksityiskohtineen ja tarinallisine kaarineen on oma paikkansa, mutta hyvää bistroruokaa mukavassa seurassa ei vaan voi olla rakastamatta.

Parhaimmillaan mutkaton, mutta herkullinen bistroruoka ei varasta pääosaa illalta vaan luo mukavat olosuhteet yhdessä nautiskelulle, tuottaa mielihyvää ja jättää mielen hyrisemään tyytyväisyyttään.  Aivan kuin toinen olohuone, mutta ilman kaikkea raadantaa keittiössä. Oikein kiva mutta hyvä. Tykkään.

Ja juuri näistä syistä uskon, että tuo 15.2. tulossa oleva Timo Lassyn konsertti murussa on Jazzista pitäville ihan erinomainen setti; loistotapa ottaa yhteistä aikaa ystävien kanssa. 

Kiitokset vielä hyvin onnistuneesta brunssista, toivottavasti pääsemme pian uudelleen.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Suppishilloa! Sopii nautittavaksi juuston ja lihan kanssa



Siitä huolimatta että suppishillo on jo "vanha juttu" en ollut vielä kokeillut sitä. En ennen taannoista itsenäisyyspäivän aattoa, jolloin vein ulkoilumielessä pesueeni ja siareni metsään tutkimaan meikäläisen sieniapajia. Ja jos nyt on jotain sanottavaa sisarestani, niin hän tuntuu olevan sienikuiskaaja. Tiedättehän, sellainen joka vaan haistaa sienet ja päätyy parhaille ja ihan uusille apajille hänelle uppo-oudossa metsässäkin. Siinä ajassa kun meikäläiset poimivat ehkä yhden eväspussillisen per pari neiti keräsi kolme yksin.

A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on


Jos jollain nyt on vielä suppiksia poimittuna eikä tiedä mitä niistä tekisi, niin kannattaa kokeilla hillosäilöntää; sienen maku oi hyvä, mutta sipuli ja mausteet taittoivat sen mukavan jouluiseksi. Sopii hyvin juustojen ja lihan kaveriksi niiden marjahillojen sijaan. Ohjetta kurkistelin Marttojen sivuilta ja muuten teinkin kuten käskettiin, mutta itsevarmasti kuin mikä menin ja muutin veden viiniksi ja sipulin punasipuliksi. Suomeksi sanottuna meillä oli edelliseltä illalta juomatta jäänyt kuoharipullon jämä ja tilkka bourbonia, jotka kaadoin hillon pohjaksi veden sijaan. Punasipulia latoin, koska väri.


Kannattaa kokeilla, hyvää tuli!

Suppilovahverohillo (kolme-neljä pienehköä purkillista)

n. 2 l tuoreita suppilovahveroita
2 isohkoa punasipulia siivuina

Liemi:
2 dl kuoharia, valkkaria tai vettä
1 1/2 dl punaista balsamicoteikkaa
1 kuivattu tai 3 tuoretta laakerinlehtä (maku vahvistuu kuivatessa)
5 neilikkaa
5 maustepippuria
vajaa 1 tl suolaa

1 1/2 dl hillosokeria

Laita kaikki muut aineet paitsi sokeri kattilaan ja kiehuta hiljalleen kuplien 20 min.

Lisää sitten sokeri ja kiehuta vielä 10 min. Purkita desinfioituihin purkkeihin.


Vinkki: minusta helpoin tapa desinfioida purkit on huuhtaista ne, kääräistä kosteina sanomalehteen ja laittaa 100 asteiseen uuniin n. tunniksi. Kannet voi huuhdella kirkkaalla viinalla joka tappaa pöpöt. Sitten vaan kuumaan purkkiin kuuma hillo suoran kattilasta ja kansi kiinni. Toimii hyvin.


sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Fasaania ja oliivia; italiaklassikko kotimaisesta fasaanista



Sisareni kuulosti puhelimen toisessa päässä siltä, kuin olisi juuri mennyt läpi katosta ja olisi lähestymässä parhaillaan venuksen kiertorataa. En totuuden nimissä ollut vielä edes miettinyt loppuun asti mitä niistä ostamistani kahdesta fasaanista olisi tulossa kun kerroin linnuista sisarelleni. Eikä minulle oikein jäänyt edes vaihtoehtoja kun puhelimen toisesta päästä kuului kiljunnan seasta erotettavina sanoina "oliivit", "Montagliari" ja "fagiano alle olive"!

Ensin fasaaneille annetaan hieman kylkiin väriä öljy-pancettaseoksessa paistaen.

Voi ihkudaa Mimmua. Hän todella, todella tykkää fasaanista ja oliiveista. :) Olipa hyvä että se tuli sieltä kuin apteekin hyllyltä. Olin kyllä jo päättänyt etukäteen että tänä vuonna fasaani haudutetaan ylikypsäksi, mutta pyörittelin päässäni jotain confit - tyyppisiä oliiviöljyssä haudutteluja. Jostain syystä tuo Montagliarissa niin monta kertaa syöty Mimmun ja anoppini Riitan suorikkiruoka ei tullut heti mieleeni.

Fasaania ja oliivia on upean syvänmakuinen fasaaniruoka jossa on selkeän rustiikkiset maut. Oliivi tuo annokseen luonnetta ja ryhtiä, voi ja pancetta paahteisuutta ja pähkinäisyyttä, rosmariini upeantuoksuista yrttisyyttä tai rustiikkista metsäisyyttä jos niin haluat sanoa. Vaikka tähän tulee makeutta viinistä, happo kuitenkin kantaa ja paahtuneen linnun aromi nousee esiin upeasti. Ruoka on hyvin, hyvin italialaisen selkeä ja sen voi tarjota yhtälailla pastan, salaatin ja polennan kuin paistetun pinaatinkin kanssa. Pastalla jatkettuna padallisesta lintua syö iso joukko. 

fasaania ja oliivia
Käänsin fasaanit padassa puolivälissä ympäri, jotta molemmat kyljet maustuvat ja hautuvat padassa olevassa liemessä.

Olen ihan varma, ettei Bruna hyväksyisi käyttämääni voimäärää perinteisen Chiantilaiseksi, mutta italian keittiöklassikossa the Silver Spoonissa oliivien ja fasaanien seuraan voita kyllä meni.

Kun linnuissa on vähän väriä molemmin puolin (vähän enemmänkin saa paistaa kuin kuvassa) ne täplitetään voilla, lurautetaan pannuun makeaa viiniä ja hups vaan uuuniin kannen alla)

Ohje ei ole nyt ihan suoraan kirjasta mutta luulen päässeeni suhteellisen lähelle Brunan fasaanireseptiä. Ohjeessa mainittua Marsalaa minulla ei ollut, eikä paljon muutakaan makeaa viiniä. Koska oli perjantai, kilautin V:lle että kun tulee töistä kävisi Alkon kautta ostamassa Marsalaa. Ruoka piti kuitenkin saada tekeytymään ennenkuin viinitaksi ehtii mestoille joten laitoin pataan valkoviiniä. No, Alkossa ei lopulta ollut lainkaan Mrsalaa. V oli neuvokkaana miehenä kuitenkin ostanut sitten Madeiraa. Lopulta siis korvattuani Marsalan valkoviinillä ja tilkalla Madeiraa jouduin lopulta lisäämään myös ruokalusikallisen sokeria, jotta lopputuloksesta ei tullut liian hapokas. Laitan määrät nyt niinkuin tein, mutta voit minusta hyvin joko käyttää pelkkää marsalaa (vähennä määrää vähän silloin, maista loppuvaheessa ja lisää vettä/marsalaa jos tarvitsee) tai valkkari-marsalasekoitetta.

Purkki oliiveita per lintu. Pienet Nicoise - oliivit ovat tosi hyviä, mutta kalamatakin käy kunhan on kivellinen.

Oliiveita pitää käyttää tässä ohjeessa Paljon. Pienet, kivelliset ja vahvan makuiset ovat varmaan niitä, mitä Bruna käyttää, mutta minulla oli kaapissa Kalamata- oliiveita. Ihan hyvin onnistui niilläkin, mutta varo ihmeessä niitä kamalia mustaksivärjättyjä kivettömiä kumioliiveita jotka maistuvat ei-millekään. Panosta laatuun oliivien kanssa, tämä ruoka ja suht harvoin löydettävä fasaani ansaitsee sen. Vaikka kivi poistetaan, oliivin maku on kiven kanssa kestänyt säilönnän raikkaana ja hyvänä paljon paremmin kuin kivettömässä oliivissa.

Tarjosin fasaanin paahdetun butternutkurpitsa-polentapuuron kanssa joka oli hyvää mutta ohjetta ei ole, sori. :)
Vinkki: käytä butternutpyreeseen reippaasti kermaa, sekoita joukkoon polenta ja lisää voita lopuksi.

Tästä tuli aidosti varmaan paras fasaanisetti minkä olen koskaan saanut aikaan. Ja mikä tärkeintä, koko illallisjoukko oli yhtä mieltä siitä, että ruoka maistui autenttisen Italialaiselle. Ja vaikkemme nyt sitten tänä jouluna harkinnasta huolimatta sinne Chiantiin lähdekään, niin fiilistelimme niissä tunnelmissa oliivien ja fasaanin ympärillä. Mennään sitten vähän myöhemmin kun I on isompi. Nyt Joulupukin vetovoima oli juuri niin suuri kun voit kuvitella vähän päälle nelivuotiaan osalta olevan. :)

Ai niin, kymmenen pisteen vihje: jos tätä ruokaa jostain syystä jäisi padan pohjalle, niin siitä liemineen tulee taivaallinen pastakastike pappardellelle seuraavan päivän pikaruuaksi. Montagliarissa setin oheen on yleensä tilattu paistettua pinaattia ja patate al forno, eli upeita, syntisenhyviä ja tulikuumia lohkoperunoita.


Käytä myös rosmariinia avokätisesti; kolme suurta, puuvartista 20-30 cm oksaa ei ollut liikaa.
Ruuan kanssa tarjottiin aikuisten laseihin alle 10e alkolöytöä Münzberg Spätburgunder Trockenia joka on tosi, tosi kiva saksalainen, melkein Uuden Seelannin Pinot Noirit mieleen tuova persoonallinen viini. Jotta viinistä saa parhaan irti, se pitää tarjota hieman viilennettynä, semmoisena kellarilämmössä olevana. Vaikka siinä on luonnetta, se on silti modernin heleä ja kepeä. Olemme kovin ihastuneet siihen erilaisten jollain selkeällä idealla valmistettujen lintujen kanssa (esim. bbq kalkkuna, savuankka tai ankanrinta ja villikirsikkahillo ja nyt tietysti fasaanit ja oliivit). Oikein esittelykelpoinen viini joka kävisi erinomaisesti vaikka joulupöytään kalkkunan kaveriksi. 


Fasaania ja oliivia (kahdesta fasaanista syö lisukkeiden kanssa kuutisen henkeä runsaan illallisen)

loraus oliiviöljyä
n. 100g voita
2 pkt hyvää pancettaa eli yhteensä n. 12 pientä, ohutta siivua
3 shalottisipulia
3 suurta oksaa rosmariinia (+ vähän koristeluun)
tupsu timjamia (ei pakollista)
2 prk kivellisiä kalamata - oliiveita tai muita mustia kivellisiä oliiveita (ei värjättyjä vaan ihan aitoja ruskeanmustia) 
n. 2,5 dl valkoviiniä (niin, että paistoastian pohja peittyy n. 1 cm kerroksella nestettä laakea astia vie enemmän viiniä)
(n. 12 cl) lasillinen Marsalaa
1-1,5 rkl kookossokeria (tai demererasokeria) 
suolaa
pippuria

Laita uuni kuumenemaan 180 asteeseen. Valuta oliivit ja poista niistä kivet.

Laita padan pohjalle loraus öljyä, pieni nokare voita ja pilkottu pancetta. Kuullota pancettaa hieman, nosta kovalle lämmölle ja ruskista fasaania ensin toiselta kyljeltä ja sitten toiselta.

Kuori lintujen ruskistuessa shalotit, halkaise ne ja laita lohkottuna pataan. Lisää sitten rosmariinin oksia fasaanien alle ja päälle. Mausta linnut suolalla ja pippurilla.

Täplitä  linnut joka puolelta voinokareilla timjamilla jos käytät sitä sekä kivettömillä oliiveilla.

Lisää pataan viini ja ruokalusikallinen sokeria ja sulje kansi. Jätä uuniin n. 2,5h mutta tarista tilanne paiston puolivälissä ja käännä linnut toiselle kyljelleen ja nostele oliiveja lintujen päälle.

Kun ruoka on valmista lihan pitäisi olla täysin luulta putoavaa. Maista ja lisää tarvittaessa lisää sokeria ja/tai marsalaa. Jos lisäät viiniä tai padassa on muuten liikaa nestettä voit redusoida vielä lientä hetken liedellä. Valele lintua silloin liemellä redusoinnin ajan.

Huom. Voit tarjota linnut sellaisenaan tai nyppiä luut irti; pienten lasten tapauksessa luiden poisto on suositeltavaa koska fasaanissa on paljon pienenpieniä, neulanteräviä luita.





lauantai 12. joulukuuta 2015

Poron ulkofile sous videssä


Itsenäisyyspäiväksi ostin siis poron ulkofilettä ja muistin jostain kaukaisesta hotelli Helkan bloggaajatapahtumasta, että siellä tarjottiin poroa joka kypsennettiin ensi sous videssä ja sitten kylvetettiin voissa. Niinpä totesin että tämän mä osaan ja käskytin V:tä googlaamaan poron ulkofileelle sopivaa sisälämpöä netistä.


No, ulkomailla varmaan vähemmän poroa syödään joten ihan suoraa referenssiä ei ollut. Niinpä päädyimme saksanhirven sisälämpötaulukoihin ja arvoimme niiden sekä tuon linkkaamani helkapostauksen avulla porollemme tavoitelämmöksi 55 C ja 2h.

En tiedä kuinka monella on tällainen tasalämpöhaude kotona kuin meillä, mutta tässä nyt pari vinkkiä poron laittamiseen sellaisessa vempeleessä, jos se kotoa löytyy.

Kun tällaista arvolihaa kypsyttää, vaaditut kylvetysajat ovat huomattavan paljon lyhyempiä kuin jänteikkäällä lihalla jota on ehkä sous videssä tullut tehtyä meillä kaikista eniten. Lisäksi, kun poron ulkofile ei ole tarjouksessakaan missään määrin halpaa, kannattaa sen esillepanoonkin vähän panostaa.


Helkasta muistin, että kätevä kikka fileen muotoiluun on kääriä se elmukelmuun annospaloina. Näin kapea, lättänä file saa hauskan melkein makkaramaisen pyöreän muodon ja siitä tulee myös tasapaksumpi.


Fileen voisi kylvettää suoraan elmukelmussakin, mutten luottanut siihen, että sain kelmun päihin tehdyistä solmuista tarpeeksi tiiviit ja vakumoimme fileet vielä vesivahinkojen välttämiseksi.


Fileet maustettiin kevyesti yrttisellä, laadukkaalla suolalla ja mustapippurilla ennen kelmutusta. Jos et kelmuta vaan käytät pelkkää vakumipussia, kannattaa fileiden kanssa pussiin sujauttaa kimpale voita ja muutamia kelmuun kietaistuja yrttejä. Leikkaa kelmun päät ja pistele kelmuun muutama reikä, jotta rasva ja lihasnesteet pääsevät kiertämään yrttien läpi kypsennyksen aikana ja liha pääsee maustumaan.


Lopuksi liha ruskistetaan nopeasti kauttaaltaan kuumalla pannulla ja pannuun lisätään voita jolla fileet lopuksi valellaan. Lisäsin voin sekaan vielä rosmariinia ja kootessani jokaisen annoksen lautaselle valelimme vielä katkaistun fileen voilla. Voi lisätään pannuun vasta kun ruskistus on käytännössä tehy, jotta se ei palaisi vaan saisi hiemna väriä muuttuen pähkinäisen makuiseksi. Sitä jäin vielä miettimään, että meikäläisen voi viilensi pannua sulaessaan aika tavalla - ehkäpä voinkin olisi voinut sulattaa valmiiksi toisessa pannussa ja kipata sitten hieman kullanväriseksi muuttuneen  voin fileiden päälle.


Niin tai näin, hienosäätöä ja olimme kaikki supertyytyväisiä poron kypsyyteen ja makuun. Aika jees että kaupasta saa tällaistakin herkkua.

Poron ulkofilettä tasalämpöhauteessa (sous vide)

2 ulkofilettä (riitti kuuteen pienehköön annospalaan)
yrttisuolaa
mustaa pippuria
öljyä
voita

Lisäksi tarvitaan:
tuorekelmua
tasalämpöhaude (tai suuri kattila, lämpömittareita ja viitseliäisyyttä)

Laita tasalämpöhaude 55 asteeseen. Leikkaa file kolmeen palaan ja mausta suolalla ja pippurilla.

Kääri file tiukasti kelmuun ja solmi kelmun päät. Toista kaikille paloille. Halutessa vakumoi kaikki kelmulihapötköt pussiin.  (meillä kaksi 3 kpl pussia)

Kypsennä kelmupötköjä 55 asteessa 2h.

Kun haluat tarjota ruuan, kuumenna pannu ja lorauta siihen hieman öljyä. Ruskista nopeasti pötköjä kauttaaltaan (kannattanee ruskistaa muutama kerralla) ja kun ne ovat ruskistuneet, valele pötköjä voilla ja siirrä ne tarjoiluastialle. Nakkaa voihin vielä rosmariinia ja ellei se ole jo muuttunut hennon vaaleanruskeaksi, hämmennä voita kunnes se on hieman ruskeaa.

Leikkaa lihapötkö tarjolle ja valele rosmariinivoilla.