maanantai 7. helmikuuta 2011

Tehdään yhdessä ja opitaan toisiltamme, eli meidän vastauksemme ruokakulttuurihaasteeseen

taikinan vaivaus

Kun SRE (Suomalaisen Ruokakulttuurin Edistämisyhdistys) haastoi meidät kuukauden ruokablogeiksi valitut miettimään yhden, minkä tahansa säilyttämisen ja vaalimisen arvoisen asian suomalaisesta ruuasta tai ruokakulttuurista, minulle tuli heti mieleen yhdessä tekeminen. Se on sama asia, minkä takia tämä blogikin tavallaan perustettiin. Ja mitä pidempään olen antanut asian tekeytyä, sitä enemmän se on alkanut tuntua minulle läheiseltä, omalta asialta. Ihan viimeistään viime viikonlopun hienojen yhteiskokkauksien jälkeen olimme Mimmun kanssa varmoja siitä, että meidän vastauksemme SRE:n huutoon on, että me suomalaiset emme saa milloinkaan kadottaa yhdessä kokkailun iloa ja siinä kokkaillessa toisiltamme oppimista.

siansorkatKato nyt, mitä mä näille teen - näistä sorkista tulee vaan luuta ja rasvaa; missä on liha??!!

Kun minä olen asiaa tässä ajatellut, mieleeni on tulvinut ihania muistoja lapsuudesta asti. Olen muistanut ne monet kerrat kun ollaan järjestetty pohojalaaisia juhlia äidin, mummon, sukulaisten ja kylän naisten kanssa, on nostettu perunoita talkoolla ja tehty talkooväelle ruokaa ja järjestetty kyläkoulun varainkeruumielessä keittokirjaprojekteja, joulujuhlia ja lukuisia myyjäisiä vohveleineen.

Keväällä kerran...

Se tunne on unohtumaton, kun on laittanut ruokaa suuriin pitoihin päivätolkulla ja kun kaikki voimat tuntuvat olevan jo poissa, siinä me kuitenkin istumme yön pimeydessä, naisissa keittiön pöydän ääreen ja "huilatessamme" teemme vielä jotain "pientä" ;) Mimmun muistan ratkenneen hysteeriseen nauruun kun valmistelimme hänen ylppäreitään; kun hän lysähti rättiväsyneenä siihen piritinpöydän ääneen, työnsin hänelle käsiin marsipaania ja sanoin että tehdään tässä kakun päälle kukkia huilatesamme, sinä ja minä. "Te ootte ihan samanlaisia; mummu, sinä ja äiti... Tee huilatessas!" Mutta kun rehellinen olen, samanlainen siitä mimmustakin on tullut - eilen kun vielä vähän antibioottihuuruissani uuvuin, mimmu "huilatessaan" siivosi siskon pöydällä olevat aamupalaastiat tiskikoneeseen; siinä joutesaan. :)


vispilät nuollaanPäivän paras hetki.

Voisin myös puhua arjen vastoinkäymisistä ja niistä lopulta löytyneistä nauruista (jo on taitavaa kun polttaa vedenkin pohjaan), kiitokseksi saaduista ruokalahjoista tai vaikka niistä viime kesän punajuurista, jotka olivat niin hassuja ja pitkiä, että kun äiti oli kuorinut viininpunaisena hohtavan, höyryävän punajuuren ja hätisteli minua sillä me tajusimme molemmat miltä se punajuuri näytti. Ja sitten naurettiin; naurettiin molemmat hengettöminä sille melkein rivolle punajuurelle vedet silmistä valuen. Ja kaiken sen arjen ja touhun keskellä olen vuosien mittaan oppinut luottamaan aisteihini, tuntemaan timjamin ja tietämään, miksi ne sotkuiset punajuuret kannattaa keittää kuorineen. Mten paljon köyhempää elämä olisi ollut ilman näitäkin muistoja?

Ja viime viikonloppuna Helkassa kun kokkasimme aivan ventovieraidenkin kanssa - miten ihmeessä se onkin niin luontevaa tutustua siinä työn touhussa? Yritän siis saada sanotuksi, että minusta se yhdessä kokkaaminen ja sen kautta jutustelu sopii meille vähän juroille suomalaisille. Siinä toisen kanssa tehdessään on helppoa tutustua, löytää yhteinen huumori, olla itsensä ja auttaa toista eteenpäin. Samalla kuin vahingossa itsekin toiselta oppien.

Ja kaikista näistä mukavista muistoista kumpuaa myös huoli; kun me aikuiset ja meistä mallia ottavat nykyajan lapset olemme muka niin tavattoman kiireisiä töissämme ja harrastuksissamme ruokaa ei kaikissa perheissä syödä yhdessä, puhumattakaan, että sitä laitettaisiin yhdessä. Eikä lasten juuri tarvitse laittaa ruokaa itselleenkään; taskurahaa on tarpeeksi jotta koulun jälkeen voidaan roikkua kavereiden kanssa mäkkärillä. Minä toivon, että me aikuiset pidämme tästä kaikesta huolimatta huolen siitä, että yhteisiä kokkausaikoja lasten kanssa löytyy kiireenkin keskeltä.

Syökää ulkona ja sisällä, uusien ja vanhojen tuttujen kanssa - ruoka ei ole suoritus eikä myöskään pelkkää ravintoa.

Enkä tässä yritä palata vanhoihin kultaisiin aikoihin surren nykypäivän rappiota; päinvastoin. Minusta meidän pitää löytää nykymaailmasta ne tilanteet, työkalut ja mahdollisuudet yhdessä tekemiseen. Minua niin sanomattoman paljon liikutti ja ilahdutti, kun joulun aikaan A tuli kotiin naapurin pojan luota vain nopeasti syömään ja pyysi lupaa päästä jatkamaan kesken jäänyttä puuhaa; nämä ala-asteikäiset pojat olivat keskenään, ihan ilman aikuisia, päättäneet leipoa pipareita netistä löytyneillä ohjeilla. Lupa vanhemmilta oli tietysti kysytty ja saatu ja tuumasta oli ryhdytty toimeen interaktiivisen keittokirjan avustuksella. Illalla ylpeän pojan mukana kotiin tuli kauniin ruskeita, itse taikinasta asti tehtyjä, sokerikuorrutteella koristettuja joulupipareita. Ihan mahtava juttu; millainen onistumisen ja jakamisen seikkailu sen on täytynyt pojille olla. A ja kaverit (erityisesti puuhamiehenä toiminut naapurin poika) saivat minulta tempauksestaan valtavan kasan pisteitä. Kokemus on ollut varmasti sellainen, jota kukaan aikuinen ei olisi voinut pojille järjestää.

ahven, kalastusMenkää sieneen ja kalaan yhdessä, oppikaa toisiltanne, mistä ruoka tulee ja kuinka ahven perataan.

Ja omalta osaltani tämän blogin olemassaolo on pieni yritys voittaa nykymaailman "koulutusdiasporan" ongelmat kokemusten jakamisen suhteen. Kun elämä on heittänyt minut Espooseen, äidin E-P:lle ja systerin Tampereen kulttuurikaupunkiin blogi mahdollistaa "perheen naisten välisen" kokemusten jakamisen. Blogia kirjoittaen, lukien ja kommentoiden voimme ainakin vähän jakaa ajatuksia ja kokemuksia ruuan ympäriltä.

Ja se, mitä en tätä blogia aloittaessa osannut hahmottaa on, että olen päässyt kokkaamaan ja jakamaan ajatuksia niin monen uuden ja ihanan ihmisen kanssa ympäri Suomen.


viinicooleriJos ei ole jäitä, ei ole jäitä. Ei haittaa!

Tyylistä siis viis, laittakaa yhdessä ruokaa; hassutelkaa, naurakaa, tutstukaa kokatessanne ja oppikaa toinen toisiltanne. Sillä voimien yhdistämisessä, tavallisten kotien arjessa ja juhlassa on suomalaisen ruokakulttuurin historia, sydän ja tulevaisuus. Missä muualla kuin suomalaisissa perheissä se suomalainen ruokakulttuuri oikein kehittyisi?

Arjesta ja sunnuntaista, seikkailutarinoista ja käsipareista, työn touhusta ja naurun helähdyksistä, niistä on suomalainen ruokakulttuuri tehty. Ja siitä tekemisen historiasta jos mistä kannattaa minun mielestäni pitää kiinni ja olla ihan pohojalaasen ylypiä.



p.s. Asiaan liittyen, vilkaiskaapa muuten myös, mitä Merituuli puhuu puhtaista raaka-aineista ja Rosmis sanoo suomalaisesta leivästä. Muiden vastauksia en vielä ollutkaan bongannut, mutta kuuhan on vasta alussa - ehkäpä kuulemme tästäkin haasteessa lisää kohtapuoliin :)

8 kommenttia:

Yaelian kirjoitti...

Hieno kirjoitus Nelle!

Nelle kirjoitti...

Yaelian: kiitos, mutta niinhän se on, että tärkeänä pitämästään asiasta on helpompaa kirjoittaa - ainakin kun asiaa tovin pohtii :)

ellu kirjoitti...

siinähän tuli asiaa kerrakseen. oli kyllä erittäin mieluisaa tutustua teihin viehättäviin siskoksiin kokkailun lomassa lauantaina!

Kahveli kirjoitti...

Niin totta. Yhdessä tekemisessä on niin monta hyvää puolta että niiden luettelemisessa kestää aikaa.
Ja tuo "tee huilatessas" on niin pohojalaasta. Niin tulee lapsuus mieleen ja nykyisyyskin, sanoisivat tyttäreni. Kiitos tästä Siskot.

Merituuli kirjoitti...

tapu tapu Nelle! Hienosti sanottu!

Roseisesta kuvasta tuli elävästi mieleen viime kesä ja paljaan jalkapohjan alla lämmin kallio, eräiden vastavihittyjen luona <3!

Nelle kirjoitti...

ellu: no meilläkin oli tosi mukavaa siellä kokkaillessa:) Ja kivaa tutustua taas yhteen teistä taitavista h&k - naisista :)

Kahveli: se, mikä tuossa vielä pyöri mielessä oli, että kun siinä on sitä muuta puuhaa ja oppimista mukana kokatessa, niin ei jännitä turhaan :) Ja suomalaiset yleensä auttavat toisiaan mielellään. Se on hyvä yhdistelmä. :)

Merituuli: teikäläisen raaka-aineet ja rosmiksen leipä oli myös niin hyvin kirjoitettuja, että munkin piti oikein miettiä kirjoitanko tästä vai jostain muusta. Mutta kyllä se yhdessä kokkaus on vaan mulle itselleni niin tärkeää ja ollut aina suuri suunnan näyttäjä, että ei voinut mitään. :) Jännityksellä odotan, mitä muut nostavat esiin.

Ja aatteles, kohta on taas kevät ja kesä. Kieltämättä tuli ikävä kesää kun selasin kuvia läpi... :)

Rosmariini kirjoitti...

Aivan loistava kirjoitus! Suomalaisessa ruokakulttuurissa ruokailemisen sosiaalinen puoli on toisinaan saattanut unohtua, mutta etenkin naisväki on vuosisatojen ajan tehnyt itse ruuanlaitosta sosiaalisen tapahtuman.

Nelle kirjoitti...

Rosmis: hyvin kiteytetty :) Nykyään kun sitä "parasta" köksää ameriikkalaiseen tyyliin etsitään televisiossa ja korostetaan yksilöä minusta on hyvä muistaa, että sen ruuanlaiton ei tosiaan tarvitse olla mikään yksilösuoritus. Ei se ole suomessa sitä koskaan ollut, eikä toivottavasti tule olemaankaan :) Yhdessä köksäys on niin kivaakin. :)