Juonen juohevat ja haastepohdintaa

Syyskuun ruokahaaste on osoittautunut haasteelliseksi, eikä minulla vielä ole esittää varsinaista haasteruokaa. Haaste lapsuuden suosikkiruuasta sinällään heitti kyllä mielen nostalgiseksi, niinkuin joku kommenteissa oli tuumaillutkin. Itselleni lapsuuden ruuat ja leivonnaiset toivat mieleeni ala-asteella tehdyn keittokirjaprojektin, josta nyt on pakko kirjoittaa pieni muistelo. Voisiko tällainen projekti enää nykyään olla mahdollinenkaan?

Kävin siis pientä kyläkoulua, jota tietenkään ei nykyään enää ole olemassa: ensin taisi hävitä lähiposti, sitten koulu ja lopulta kauppa. Mutta tuolloin meitä vielä oli reilut parikymmentä mukulaa paikallisessa kyläkoulussa. Opettajien ideasta päätettiin "kustantaa" pieni leivontavihkonen leirikoulurahastoa kartuttamaan:) Joka perheessä selattiin keittokirjaa ja etsittiin se oma ja paras luottoresepti, jota ei ehkä olut edes aikaisemmin raaskittu kenellekään paljastaa.

Mieleen on jäänyt erityisesti se innostus ja ylpeys, mitä opettajamme onnistuivat meissä herättämään. Erityisesti innostajana toimi 1-2 luokkia opettanut Tarja, jota me kaikki lapset rakastimme. Eikä ylpeys ihan turhaa ollutkaan, koulussa kokosimme reseptit, opettajat kirjoittivat reseptit puhtaaksi, taitava piirtäjäpoika luokaltani kuvitti kirjasen ja perheet, erityisesti perheiden miehet myivät kirjoja huimat määrät työpaikoillaan ympäri kaupunkia ja maakuntaa. Lopputuloksena oli niin paljon rahaa, että saimme kustannettua koko koululle ja joka perheestä yhdelle aikuiselle mitoitetun leirikoulun Ahvenanmaalla. En usko, että kukaan tajusi nidettä tehdessämme, että siitä tulisi niin suosittu.

Mutta miksipä ei olisi tullut?



Jokainen oppilas toi yhden reseptin, samoin opettajat, keittäjä ja pari aktiivista puuhanaista kylältä. Lopputuloksena oli 25 reseptin kokoelma ja pieni mittataulukko muistin virkistykseksi. Vihkonen oli loistava kavalkadi kahvipöydän herkkuja: hiekkakakut, tuuloman tortut, hedelmäkakut, piirakat ja kääretortut. Ja kaikki toisilleen tuttujen ihmisten kahvipöydistä - arempikin uskalsi kokeilla kun tiesi kakkua joskus maistaneensa. Ja koska tarkoitus oli hyvä, vihkonen ostettiin mielellään silloiseen 20 markan hintaan.

Vanhemmat ja opettajat näkivät eteemme hurjan paljon vaivaa. En tiedä kiitimmekö me oppilaat koskaan kunnolla opettajiamme ja niitä kylän miehiä, jotka tekivät kaiken tämän mahdolliseksi. Sellainen olo minulla kuitenkin on, että kaikista oli mukavaa osallistua ja vihkoprojekti toimi koko kylää yhdistävänä puuhaprojektina. Kaikki saivat osallistua ja innostua vihon saamasta suosiosta. Ehkä tärkeimpänä läksynä koko ala-asteesta minulle on jäänyt ajatus siitä, että jos ei koskaan ryhdy mihinkään kunnianhimoiseen projektiin, ei koskaan saa aikaan mitään. Iso osa tästä ajattelusta tuli miesopettajaltamme Pentiltä, joka aina innokkaasti oli puuhaamassa meitä jos jonkinlaisiin luoviin projekteihin. Hän sai meidät ajattelemaan, että mikä tahansa on mahdollista jos yrittää. Joskus onnistuu paremmin ja joskus huonommin, mutta sillä ei ole väliä, koska me opimme ja kehitymme matkalla. Riittää, että yrittää parhaansa. Ja niin me sitten osallistuimme melkein koko piskuisen 20 oppilaan koulun voimin useisiin nuorison taidetapahtumiin, kävimme esiintymässä vanhainkodeissa ja järjestimme kyläläisille kirpputoreja, illanviettoja ja kirjoitimme yhden leivontavihkosen. Jälkikäteen ajateltuna aivan mahtavia juttuja ja saavutuksia niin pienelle koululle.


Ja olihan se leirikoulu elämys; ensimmäinen kokemukseni Ahvenanmaasta ja saaristosta ylipäätään oli ainakin minulle ikimuistoinen ja jotenkin epätodellinen; valkovuokkojen määrä, aurinko ja suolainen tuuli, pienet saaristokirkot ja kallioinen luonto. Ihmetystä aiheutti myös, että toukokuun loppupuolella etelässä oli ihan kesä! Tuntui uskomattomalta, että saimme sellaisen viikon kouluvuoden päätteeksi.

Nytkin, kun selaan tuota vihkosta mieleeni tulee välittömästi kakkujen tuoksu kun niitä leivotaan syntymäpäiviin, ompeluseuroihin tai juhlapyhiksi. Juonen juohevat kaivetaan äidin keittiössä edelleen pöydälle kun aloitetaan leivonta. Nykyään sen välistä tursuaa pieniä reseptilappuja ja lehtileikkeitä, joita äiti on vuosien mittaan vihon väliin kerännyt. Ehtiihän sitä, kahdessakymmenessä vuodessa.

Syksyn kunniaksi kopioin tähän yhden helpon herkun Juonen juohevista. Koska omenat ovat nyt kypsiä, tämän pyöräyttää pikaiseen tuoreista omenista. Lopputulos on jotain piirakan ja pannukakun välistä. Oikein herkkua arki-iltaa piristämään. Resepti alkuperäisessä muodossaan. Me käytimme tähän tavallista, vetoisuudeltaan ehkä n. 2,5 dl juomalasia. Kananmunia tuohon lasiin mahtui yleensä n. neljä.

Helppo Omenainen (uunipellillinen)

Lasillinen munia
Lasillinen sokeria

--> vatkataan keskenään

Lasillinen vehnäjauhoja
1 1/2 tl leivinjauhetta

-->sekoitetaan taikinaan

1 dl kuumaa vettä
1-2 omenaa karkealla terällä raastettuna (tai pieniä, kotimaisia voi laittaa enemmänkin)

--> lisätään seokseen viimeisenä

Paistetaan 200 asteessa n. puoli tuntia. Tarjoa vaikka omenahillon ja vanilijajäätelön kanssa.


Vanhoista kouluista tuli mieleeni muuten pieni mainospala. Pysähdyimme eilen Kemiössä kahville kotia kohti ajellessamme. Menimme pieneen kahvilaan, jonka ohi olemme ajaneet aika monta kertaa - monesti miettien millainen paikka se olisi. Kyseessä oli Café Ma´Cirque, joka on pystytetty vanhaan kouluun. Tiellepäin koulu näyttää vähän vanhalta teollisuusrakennukselta, mutta on sisältä varsin viehättävä vanha koulu, jossa kuulemamme mukaan pidetään myös erilaisia sirkusesityksiä. Ainakin siellä myydään taide-esineitä ja kaikenlaista Afrikkaan liittyvää tavaraa. Kahvila on auki kuuteen saakka, mutta joskus ovet saattavat kuulemma viipyä auki pidempäänkin, jos asiakkaita riittää... Kannattaa siis painaa jarrua Strömman pompuissa ja eksyä kahville; hauska, elävä ja tunnelmallinen paikka ilman sirkustakin. Espresso ja pari sokeroitua mantelia 2eur.