Hesarin toissapäiväinen artikkeli lapsiperheiden ravintolassakäynnistä on varmasti tarttunnut jo monen silmään. Jensenin kiusauksissa asiaa olikin jo osuvasti kommentoitu. Silti on nyt laitettava lusikkaa soppaan ja sanottava asiasta pari painavaa sanaa.
Me emme ihan hirveän usein käy ulkona syömässä paitsi matkoilla. Mutta silloin kun käymme A syö ravintolassa ihan kiltisti. Me harjoittelemme yhdessä syömistä ja kauniita pöytätapoja joka ikinen päivä kotona. Meille illallinen on se päivän hetki jolloin rauhoitumme toistemme seuraan, kuuntelemme toisiamme ja keskustelemme päivän tapahtumista. Ruokailussa on tietyt rutiinit, joiden noudattamista vaaditaan kaikilta; lautasliinaan pyyhitään kädet ja suu (ei hihaan), kaikki istuvat ennenkuin ruoka jaetaan ja toisten päälle ei puhuta, vaan jokainen kertoo vuorollaan asiansa.
Ehkä juuri keskustelu on se, jolla A on aina pysynyt ravintolassa niin mukavasti muun seurueen matkassa; Kun joku jaksaa olla kiinnostunut myös lapsen ravintolakokemuksesta, ajatuksista ja ruuasta, lapsen ei tarvitse huutaa, juosta ja temppuilla saadakseen aikuisen huomion. Pienille lapsille keskustelun apuvälineeksi voi otta mukaan vaikka värikkään kuva- tai puuhakirjan jos pöydässä istutaan pitkään.
Huonoa käytöstä ei tietenkään pidä sallia, mutta paljon on kiinni myös siitä, miten paljon lapsi saa huomiota hyvällä käytöksellä ... ja kuinka paljon huonolla käytöksellä.
Minusta on ennen kaikkea sääli, jos lapsiperheet eivät uskalla lähteä ulos syömään ja hankkimaan elämyksiä pahojen kielten pelossa. Se ainakin on ihan turhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti