Oikeastaan lapsuuden suosikkiruuan valitseminen syyskuun ruokahaasteeseen olikin hankalaa, koska mieleen tulvi niin monta hauskaa ja erikoista reseptiä, joita kotona ja mummolassa saimme maistella. Ikimuistoisina mieleen ovat jääneet esimerkiksi mummon läskisoosi, jossa lihat paistettiin aivan rapeiksi ja läpikuultaviksi, mummon lehmänmaidosta itse tekemä viili, riisi-raparperi-rusinakiisseli, appelsiiniriisi ja lukuisat muut, varmasti monelle muullekin tutut äidin keittiön suosikit.
Jännittävämmässä sarjassa sitten painivat appelsiinikyljykset, pohjalaisille tuttu perunakropsu (josta mimmu aikoi tehdä haastepostauksemme, ennen Suurta Öttömönkiäiskatastrofia (tm)). Eikä vähäisimpänä oma suosikkiruokani raparperiklimppisoppa, joka, kyllä, kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä ;) En oikeastaan tiedä, miltä se minusta nyt maistuisi, mutta lapsena pidin siitä hurjasti. Mummo keitti muutamilla mansikoilla maustetun raparperikiisselin, johon lisättiin perunalla pehmennettyjä jauhoklimppejä ennen suurustamista. Muistan, miten pyysin toistuvasti mummoa tekemään tuota herkkua loputtomasti pidentyneillä mummolavisiiteilläni. Mummokin taisi jossain vaiheessa kyllästyä kun ehdotti, että jospa söisimme välillä jotain muutakin ;)
Ehkä tunnelmallisin muisto kuitenkin liittyy vaariimme, jota Mimmu ei valitettavasti koskaan ehtinyt tapaamaan. Vaarilla oli tapana viedä yksi mummon leipoma limppu viljalaariin ja haudata leipä viljaan muutamaksi viikoksi-kuukaudeksi. Kuiva vilja kuivatti limpun, jota me sitten kävimme yhdessä vaarin kanssa viljan seasta etsimässä. Vaari hymyili salaperäisesti kun työnsi kätensä viljaan. Valo siivilöityi vilja-aitan lautaseinien raosta; "täällä jossain sen pitäisi olla..." Ja vaari tiesi tarkalleen, mihin limpun oli piilottanut. Se tuntui uskomattomalta.
Tuvassa vaari vuoli puukolla leivästä aivan pitsinohuita siivuja joista näkyi täydellisesti läpi. Kello nakutti kuuluvasti kahviaikaan kun tuijotin vaarin puuhaa lattialla istuen. Siivuille sipaistiin reilusti mummon kirnuamaa voita. Istuin vaarin jaloissa ja odotin, kun vaari hitaasti vuoli leivästä minulle noita pitsisiä siivuja ja levitti niille voita. Mielellään hän niitä tyttärentyttärelle tarjoili - ja minä söin. Herkku oli sitkeänmakeaa. Kotona kirnuttu voi maistui raikkaalle ja tuoreelle. Pienet merisuolasta tulleet suolahippuset tunsi suussaan, kun sellainen kohdalle sattui. Olisin voinut syödä noita pitisisiä leipiä loputtoman monta. Maailma oli täynnä metsämansikoita, ketoneilikoita, matonkuteita ja niistä irrotettuja nappeja, saunavihtoja ja kissanpentuja. Mummolassa ei lapselle ollut syksyä. Oli kesä, ikuisesti ja aina.
Kotonani oli kuusi omenapuuta siihen aikaan kun olin lapsi. Syksyisin omenoita tuli aina enemmän, kuin oikeastaan ehdimme syödä. Niitä grillattiin, hillottiin ja niistä keitettiin mehua.Lisäksi kutsuttiin vielä naapureita omenavarkaisiin - ihan luvan kanssa.
Vaikka keväinen halla onkin monin paikoin vienyt omenat, joitain silti tänäkin vuonna saadaan. Haasteruuaksi päätyy tällä kertaa siis omenainen klassikko, joka on jäänyt elämään noilta ajoilta. Se on perinteiset siirapilla ja fariinisokerilla valellut uuniomenat. Niitä teemme edelleen syksyisin ahkerasti. Teimme niitä myös viime viikonloppuna V:n kanssa mökillä. Omenapuuta ei ole, mutta äidiltä tai ystäviltä saatuja omenia minä laitan uuniin ja tarjoan kaikkien suosikkijälkiruokana. Tähän olisi ollut ihanaa, jos olisi tehnyt itse kauralastuja koristamaan annosta. Meillä oli kuitenkin vain V:n isältä mökille jääneitä Kantolan kaurakeksejä. Käytin siis niitä hyväkseni. Lisäpotkua mascarpone-kermavaahtoon laitoin pikkuisen calvadoksesta - olimmehan ihan kahden aikuisten kesken. Kaura ja uuniomput ovat tosi hyvä yhdistelmä, enkä kyllä enää oikeasti tiedä montako kaurakeksiä söin... Vaikka olivatkin kaupan keksejä.
Mikähän siinä on, että parhaat asiat ovat monesti yksinkertaisia.
Kaurakekseillä tuunatut perinteiset uuniomenat (3-4:lle)
4-5 kotimaista omenaa (ainakin yksi ylimääräinen tarvitaan aina)
n. 1 rkl fariinisokeria per omena
n. 1 rkl siirappia per omena
n. 1,5 tl voita per omppu
tomaus kanelia
Lisäksi annokseen:
mascarpone-kermavaahtoa:
n. 2 dl kermaa
1/2 prk l. 100-115g mascarponea
1-1,5 cl calvadosta
1 maustemitta vaniljaa
Kaurakeksejä, itsetehdyt parempia mutta valmiitkin toimivat, näemmä ;)
Pese omenat jos ne ovat maasta poimittuja tai likaisia muuten. Poraa omenista keskusta pois. Laita omenat uunivuokaan ja täytä niiden keskusta fariinisokerilla. Kun et saa enempää fariinisokeria mahtumaan työnnä jokaisen fariinisokeripatsaan päälle nokare voita. Valele ohuella siirappivanalla. Laita siirappia jokaiselle omenalle ihan reilusti, mutta älä hukuta omenoita siirappiin. Tomauta päälle hamualasi määrä kanelia.
Paista omenoita uunissa n. 180 asteessa 30 min.
Kun omenat hieman jäähtyvät, tee kermavaahto. Kun kerma alkaa vaahtoutua, muttei ole vielä ihan valmita, lisää sekaan mascarpone ja lopuksi calvados ja vanilja. Minä en lisää tähän sokeria yleensä, koska omenat ovat niin makeita.
Kokoa annos jälkruokamaljaan murustamalla pohjalle muutama (2-3) kaurakeksiä, laita päälle uuniomenaa ja mascarponevaahtoa. Valele uuniomenaliemellä, korista kokonaisella kaurakeksillä ja laita niitä vielä lisäksi kipossa tarjolle, sillä yksi ei tule riittämään... Tarjoile jäkiruokana hyvän espresson ja kenties pienen calvadoksen kanssa.
Jos uuniomenaa (ja mascarponevaahtoa) jostain syystä jää, sekoita se aamulla maustamattomaan jogurttiin, korista vadelmilla, myslillä ja halutessa hunajalla... :)
6 kommenttia:
Ihana muisto mummolasta! Kiitos, että jaoit sen kanssamme, oli ilo lukea. Nykyään lapsenlapset eivät taida enää mummon kirnuamaa voita nauttia, sääli. Täällä Italiassa on vielä jonkin verran jäljellä perinteiden vaalijoita, myös nuorissa, mutta värikkäiden muovipakkausten ja ennen kaikkea brändien suosio kasvaa kohisten. Isovanhemmat syöttävät lapsenlapsilleen kindereitä ja tehtaan valmistamia pikkuleipiä.
Itsekään en sentään kotona kirnuttua voita ole maistanut, mutta vastalypsettyä maitoa on lapsosena juotu monet litrat.
Niin ja oli kerrottava kuinka täällä ruudun takana vesi heruu kielellä noita uuniomppuja katsellessa! Pakko kokeilla!
Upeat muistot sinulla. Ja niin mukavaa, että muistuttelit uuniomppujen herkullisuudesta, täällä kuola vaan valuu... ;)
Oi, tosi kauniisti kirjoitit mummolamuistoistasi! Musta on ihanaa, kun pikkuhiljaa isovanhempien aikojen herkut alkavat palata meidän sukupolven mieliin, esimerkiksi kirnuvoi ja muut herkut alkavat olla tekemässä hyvää vauhtia kunnon comebackia. Saadaan oikea ruoka takaisin light-sukupolven jälkeen :)
Sitruunainen - minä pääsin jopa kirnuamaan voita itse. Siinä kyllä sa tottumaton kädet rakoille! :) Mutta oli avartavaa päästä maistamaan vastakirnuttua, suolatonta voita. :) Ja sitten ne merisuolahiput - erityisesti ruisleivän päällä. Mmm...
Krisu ja Johanna: Olen kyllä mielestäni onnekas, kun mummolla oli maalaistalo vielä silloin kun olin lapsi. Se on ihan toisenlainen kokemusympäristö kaikenkaikkiaan. Voin sitten uuvuttaa A:n ja V:n aina kun mökkimatkoilla ajellaan maaseudun läpi - tapaan arvuutella pojilta mitä milläkin peltotilkulla kasvaa. Kerran piti kilauttaa isälle ja kysyä, mikä on viljakuivurin nimi? Ei kai sillä lopulta kummempaa nimeä ole, muistelin vaan että sile olisi ollut joku oma termi. :)
harhauduinpa taas - mutta harhaudutaan vähän lisää: Kemiön mylly on muuten tutustumisen arvoinen kohde, me kävimme siellä toissakesänä tutustumassa - pääsimme katsomaan kaillia laitteita ihan myllyn yläkerroksiin asti. Hienoja saksalaisia laitteita jostain 1900 luvun alusta. Lisäksi myllyltä voi ostaa jauhoja ja hiutaleita. Kannattaa mennä sinne vaikka ihan lasten kanssa, se on elämyksellistä, aitoa eikä ollut ainakaan silloin tuotteistettu pilalle :)
Tosi ihana nostalgine lapsuuden muistelo. Tuo leipätarina vaarisi kanssa on aivan hellyttävä! Tuollaiset muistot ovat kultaisia..Ja uuniomput on tosi hyviä,nam!
Leipätarina oli ihana, voi kun olisin saanut maistaa. Uuniomppuja pääsee onneksi itsekin laittelamaan, täytyykin tehdä.
Lähetä kommentti