Sipulitarhoja ja omenapuita; pohjanmaa syksyllä

Kun työmatka pari viikkoa sitten suuntautui pohjanmaalle sain tilaisuuden käväistä äidin ja isän luona yökylässä. Aamulla kun heräsin he olivat jo vauhdilla lähdössä töihin; edessä on reilun puolen tunnin ajomatka työpaikalle ja liikeen ovet on saatava auki ennen kuin työntekijät tulevat.

Äiti säntäilee keittiössä ja kerää tavaroita koriin. Minä istun unisena yöpaidassani katsomassa kun isä etsii koiran hihnaa viedäkseen uskollisen ystävän pienelle pyörähdykselle ennen töihin lähtöä. "Ota sitten noita sieniä", sanoo isä "Niitä on siinä sinua varten". Hymyilen hieman vinosti valtavalle kasalle sieniä:"Ai, että ette sitten ajatelleet itse syödä noita kaikkia?", nauramme yhteisymmärryksessä kuivattujen sienien vuorelle; onkohan isä edes maistanut keräämiään tatteja? :)

Keväiset kukat ovat kypsyneet mehukkaiksi omenoiksi.

Äiti tulee suihkusta, rullaa hiuksiaan ja hätäilee, että muistaisin varmasti ottaa mukaan vähän illalla perkaamiamme herukoita jääkaapista ja niitä kuivattuja sieniä:

"Ja ajele sitten turvallisesti, ulkona keinussa on sinulle pesuvadillinen omenoita ja hae kasvimaalta mukaan niin paljon sitä lehtiperisljaa kuin tahdot ja niitä mangoldeja kun sinä nyt tiedät miten niitä laitetaan, enkä minä kerkiä niitten kans touhuamahan. Ja jos haluat enemmän omenoita niin kerää sieltä sitte niin paljon kun vaan tarvitset. Muista sitten ottaa niitä sipuleita kanssa ja mitä nyt ikänä sieltä maalta löydät. Muovikasseja on tuossa tason alla, koitin niitä kerätä jotta on jotaki mihinkä ottaa. "

Ja sitten pakettiauto käynistyy ja minä vilkutan keittiön ikkunasta vanhemmilleni. Äiti istuu penkillä koppa sylissä, rullat päässä ja heiluttaa ahkerasti. Isä hymyilee vähäsen, heilauttaa kerran kättään ja auto lähtee liikkeelle.

Ajakaa varovasti, mietin itsekseni.

Minulla ei ole vielä hätää, ehdin hyvin juoda kupin teetä ja käydä kasvimaalla. Laitan yöpaidan päälle villatakin, vedän eteisestä pari numeroa liian suuret kumisaappaat jalkaani ja menen ulos, raikkaaseen ilmaan. Aamaurinko nostaa usvaa maasta. Lakeus hohtaa kultaisena ja muistan kristallinkirkaasti kouluun lähtemisen ja lukuisat suunnistusretket, joita koulussa tehtiin syksyllä, liikuntatunnilla.

Omenoita Espooseen lähdössä.

Omenat ovat keinussa. Ne ovat ihan täydellisiä: "Koitin ottaa niitä tuohon nyt varovasti puusta jotta ne vähän paremmin sitten säilyisivät, ne tahtovat mennä niin nopeasti pahaksi jos pääsevät putoamaan maahan."

Sipulisatoa; punaisia ja keltaisia...

Sipulit on vedetty edellisenä iltana ja jätetty hieman kuivamaan pellolle, lehtiperisljaa ja mangoldeja on paljon. Kerään mukaani nipun lehtipersiljaa, mutta sitä jää vielä valtava määrä: "pitää muistaa soittaa Mimmulle, että ottaa mukaansa karkeaa, laadukasta suolaa kun tulee, tästä tulisi ihanaa persilja-tattisuolaa."

Puskiin jätetyt raaemmat marjatkin ovat jo aivan kypsiä. Tänä vuonna herukkaa on tullut paljon.

Puskissa on vielä herukoitakin; samoja joita eilen illalla perattiin keittiössä jutellessamme. Huomaan taas toivovani, että minulla olisi aikaa jäädä pariksi päiväksi, edes vähän avuksi. Kun Mimmukin olisi tulossa illalla niin naisissa nämä saataisiin kaikki kerättyä ja keitettyä talteen pikapikaa.

Leikkaan mukaan mangoldeja ja vähän pinaattiakin; "Näitä en malta ottaa kovin montaa oksaa, tuosta Mimmu varmaan laittaa jotain hyvää pastaa vielä viikonloppuna. "

Itsetunto-ongelmainen omenapuu...

Omenapuu, jonka isä istutti kun olin lapsi on täynnä omenoita. Se istutettiin aikoinaan sähkölinjan alle ja luulen, että se on lähtenyt kasvamaan kieroon sen takia. Äidin humoristinen tulkinta on, että minä murskasin taimiparan itsetunnon joskus 12 kesäisenä emännänalkuna. ;)

Olin ottamassa aurinkoa alusvaatteisillani takapihallamme kun eräs vanhempi mieshenkilö tuli tarkastamaan pihan perällä seisseitä mehiläispesiä. Lueskelin keskittyneenä kirjaa ja kun huomasin vieraan, hän oli jo ihan vieressä. Minua hävetti olla niin pienissä vaatteissa melkein vieraan seurassa, eikä minulla ollut edes huopaa mihin kääriytyä.

Ja ystävällinen herra tietysti halusi kysellä kuulumiset, kuten asiaan kuuluu. Minä taas koitin piilotella itseäni teepaidan avulla ja keksiä kuumeisesti jotain tapaa, millä pääsisin livahtamaan sisälle tukalasta tilanteestani. Mutta sellaista tilaisuutta ei näyttänyt tarjoutuvan, vaan keskustelu jatkui ja jatkui ja lopulta kääntyi isän istuttamaan nuoreen omenapuuhun:"Mikäs omenapuu se tämä oikein onkaan?"

Ja seisoessani siinä vuosia jälkeenpäin, vinoon kasvaneen omenapuun vierellä, hymyilen ja lausun puoliääneen vastauksen tuohon kysymykseen: "Vihreä kuula".

"Jaaaaa... Vai vihreä kuula", sanoi vanhus hitaasti tuumaillen ja katseli puuta arvioivasti. Minä tunsin vain valtavaa halua paeta, enkä edes tajunnut virhettäni. Eikä vanhuskaan minua korjannut. Taisipa tuo vain tuumata, ettei ollut sellaisesta lajikkeesta kuullutkaan.

Varmaan valkea kuulas olisi voinut olla hänellekin tutumpi lajike. :)

No, monet naurut tuostakin on saatu: äiti on nauranut vedet silmissä moneen kertaan, että marmeladimakeiseksi leimaaminen on varmaan murtanut puuparan itsetunnon ja siksi se on lähtenyt kasvamaan ihan väärään suuntaan. :) Vaikka voihan tuo noinkin olla, omantuntoni vuoksi pistäisin silti rahani likoon sen nykyisin jo puretun sähkölinjan puolesta.

Tämän tuoreempia eivät sipulit olekaan.

Ja sitten pakkaan autoon äidin omenat ja kassillisen sitä parasta luomukurmettia; mangoldia, pinaattia ja lehtipersiljaa. Niin ja tietysti nipun sipuleita. Lukitsen oven ja huikkaan avonaisesta ikkunasta vahtikoiralle heit. Se katselee minua päätään kallistellen.

Kultapallot muodostivat aikoinaan kaivonkannen ympärille pikkuprinsessan linnan. Siinä oli kultaiset torinit.

Suljen ikkunan ja lähden töihin. Nuorena sitä ei malta odottaa lähtöä, vanhempana ei malttaisi lähteäkään.