Matkalla sieltä tänne: syyssiivous ja illallinen Strömmassa

Puunasin, pesin ja pakkasin koko päivän. V valutti vesijärjestelmän tyhjäksi, suojeli liinavaatteet myyriltä laatikoihin ja tyhjäsi tuhkat takasta. Kannoimme kaiken pakkasenaran: patterit, akut, laitteet ja maalijämät sisään, siihen ainoaan huoneeseen joka jää pakkasvahdin kanssa talveksi.

Minä pakkasin kaiken jäätyvän mukaan kaupunkiin. Vajaat öljypullot nostin lavuaariin, varmuuden vuoksi.

Pesin jääkaapin ja pakastimen; löytyi se syykin, miksi kesällä tuorejuustot alkoivat homehtua viikon aikana jääkaapissa - oven alatiivisteen väliin oli pesiytynyt hometta. Jynssäsin sitä pois pitkään antibakteerisella sprayllä.


Monta asiaa listalta tuli tehdyksi, mutta muutama jäi vielä - auringon lasku alkoi lähestyä. Jää mitä jää, kotiin vietävät tavarat kyytiin ja suunta kohti satamaa.

Emme olleet syöneet kuin aamupalan koko päivänä ja kun istuimme autoon huomasimme äkkiä olevamme aika väsyneitä ja tavattoman nälkäisiä.

Olihan kellokin jo puoli kuusi ja ilta alkoi pimentyä toden teolla. Istuimme autossa pimentyvässä satamassa, siivouksen uuvuttamina. Hiljaisuus oli laskeutunut neuvottomuuden ja nälän summana. "Mitä jos soittaisin ja kysyisin onko Strömma auki vielä?" V ja nerokkaat ideat, jälleen.

Olihan se. Pelastus ruuan muodossa häämötti jo itäisen taivaanrannan pimeydessä kun nostin kytkimen ja lähdimme kohti Strömmaa.


Ravintola Strömma sijaitsee Kemiössä, aivan Strömman kanavan vieressä. Ravintolasta on kyltti tien varressa, mutta ei siihen oikein ehdi reagoida mitenkään, jos ei tiedä mitä etsiä. Ravintolaan ajetaan pientä hiekkatietä pitkin, se sijaitsee uuden asuntoalueen vieressä, aivan rannassa eikä se näy lainkaan tielle.

Olemme käyneet Strömmassa aivan liian harvoin. Ravintola on viihtyisä, moderni ja ruoka on konstailematonta ja hyvää. Konstailematon tässä ei tarkoita kuitenkaan tylsää esillepanoa tai maun puutumista. Ruoka on tehty hyvin ja hyvistä raaka-aineista. Omistajalla on myös silmää kauniille asettelulle.

Kävimme Strömmassa pienellä seurueella vähän sen jälkeen kun ravintola avattiin. Silloin lista oli jonkin verran laajempi kuin nyt, mutta minusta se ei ole huono asia. Ruuat listalla olivat kuitenkin herkullisen oloisia, erilaisia keskenään ja listalta löytyi niin lihaa, kanaa kuin kalaakin. Kokki kertoili tilausta ottaessaan, että lista ei ole kesälläkään paljon laajempi, mutta se vaihtuu usein.


Viinit ravintolaan valitsee paikallinen viinin maahantuoja ja www-sivujen mukaan listalla suositaan pienten tilojen viinejä. Halusin ruokani kanssa lasillisen punaviiniä ja päädyin Valpolicellan punaviiniin, jota sai laseittain. Jos olisin tajunnut tuon pientila-asian, olisin ehkä valinnut uteliaisuudesta jotain muuta. En kuitenkaan katunut valintaani, kun viini eteeni kaadettiin. Viini tarjottiin Riedelin Syrah - laseista n. 15 asteisena. Ihan täydellistä; italialainenkin viini aukesi suuressa lasissa hyvin ja tarjoilulämpötilan ansiosta viinin vivahteikkuus pääsi oikeuksiinsa. Hyvääkin tuo oli kuin mikä.



Alkupalaksi valitsin härkäcarpacchion ja V valitsi suppilovahverokeittoa grissineillä. Pääruuan osalta päädyimme molemmat grillattuun häränfileeseen ja punaviinikastikkeeseen uunijuureksilla ja perunakakulla.

Suppilovahverokeitto oli todella hyvää ja voin suositella sitä täydestä sydämestä. Siinä oli mukana hippunen makeutta ja jäin miettimään, olisiko siihen lorautettu aavistus madeiraa tai jotain muuta makeutta tuovaa? En tajunnut kysyä paikan päällä. Makeutta ei kuitenkaan ollut liikaa ja keitto toimi.

Myös carpacchiossa oli jotain makeaa kastikkeessa. Se tarjoiltiin salaattipedillä halkaistujen kirsikkatomaattien kanssa. Liha oli aromaattista ja hyvän makuista. Miinuspuoli oli mielessäni, että liha oli paikoitellen vielä melkein jäässä ja murtunut leikattaessa vähän silpuksi. Ymmärrän sen kyllä hyvin - marraskuun alku, meren rannassa, lähellä sulkemisaikaa kun asiakkaita putoaa sisään sattuman kaupalla vain silloin tällöin. Pakkohan se carpacchio on pakkasessa säilyttää. Salaatti oli kuitenkin tuoretta ja tomaatit makeita joten hyvä mieli jäi tästäkin, vaikka liha olikin tosi kylmää.


Pääruoka oli yksinkertaisesti ihanaa nälkäisen matkaajan mielestä. Siis rustiikkista, yksinkertaista, rehellistä ruokaa mutta hyvin tehtynä. Punainen, paksu portviinikastike oli kuin kuuma glögi takkatulen äärellä ja liha oli tehty prikulleen medium miinukseksi tilaukseni mukaan. File oli mureaa, juurekset kypsiä mutta napakoita ja osassa oli vähän uunissa kulmaan tullutta rapsakkuuttakin.

Perunakakku oli myös tavattoman hyvää. Se oli niin hyvää, että kysyin meitä palvelleelta kokilta mitä siinä on makuna - jokin yrtti vai mikä? Kokki näytti hämmentyneeltä: "Ei siinä mitään ihneellistä ole..." ja sitten hän selitti miten perunat viipaloidaan, uunitetaan ja kypsästä perunasta irtoava tärkkelys sitten tiivistää kakun. Yleensä nämä perunakakut ovat saaneet minussa aikaan inhoväristyksiä - perunat ovat eripaksuisia suikaleita, ne ovat osittain kovia, harmaantuneita ja maistuvat metalliselle. Pinta on yleensä kuiva ja palanut sisustanollessa vielä viileää ja maussa on ripaus kylmiötä. Lue: perunakakku on yleensä ollut kaikkea muuta kuin herkku. Alunperin annosta tilatessani mietin, että voin jättää sen syömättä, koska annoksessa on uunijuureksia.

Strömman perunakakku ei todella jäänyt lautaselle hylkypalaksi.

Oliko kyse laadukkaasta perunasta, aidosta kermasta vai vain taidosta. Ehkä vähän kaikesta, mutten millään meinannut uskoa, että peruna maistuu itsessään niin hyvälle ja söin palan toisensa jälkeen, hämmentyneenä.



Onnistuneen ruuan päälle päätimme vielä jakaa yhden jälkiruuan. Arvoimme herukalla maustetun omena-kaurapaistoksen ja mutakakun välillä. Espresso ja mutakakku päätyivät sitten tilauslistalle lopulta. Mikäs muu kuin suklaa kruunaisi pihvin masussa.

Ravintolassa oli vierailumme aikaan koululaispoika työharjoittelussa. Asiakaspalvelu oli selvästi nuorelle miehelle jännittävää ja muistin oman työharjoitteluaikani saman ikäisenä. Kaiken sen jännityksen, hämmennyksen ja toisaalta mielihyvän kun jossain onnistui. Ravintolaan tuli meidän jälkeemme yksi isompi seurue. Luulen, että olivat koululaisen perhettä, nuorimies kun hoiti seurueen tarjoilun kokin palvellessa meitä. Jotain pientä jännityksen aiheuttamaa härdelliäkin saattoi olla tähän liittyen, koska tilaamamme espressot tulivat kokilta maitovaahdon kanssa cappuchinoina. Hyviä cappuchinoja olivat ja joimme ne tyytyväisenä, ei siinä mitään. Kokki oli vain selvästi pahoillaan, että oli sekoittanut kahvitilauksen.

Hyvitykseksi toisenlaisesta kahvista kokki teki pyytämättä jälkiruuista meille molemmille hieman pienemmät, omat annokset (jotka veloitettiin vain yhtenä normaalijälkiruokana) ja kahveista ei veloitettu mitään. Olin kyllä otettu vaivannäöstä.

Mutakakku oli minusta jotenkin enemmän brownie kuin mutakakku. Rakenne oli suklainen, mutta sisällä ei ollut valuvaa sydäntä. Tämä nyt lienee kuitenkin määrittelykysymys ja kakku oli tosi hyvää. Vaika ensin pelkäsin, etten jaksa jälkiruokaa, kaavin vihoviimeiseen jäätelöpalaan vielä viimeisetkin murut kakkusesta. Jäätelö oli kermaista ja hyvää, mutta ei ollut kakun tavalla ravintolassa itse tehtyä.

Kokemuksesta jäi taas hyvä mieli. Jos ajelette ohi, käykää ihmeessä syömässä. Olisi sääli, jos hyvälle ruokapaikalle ei riitä asiakkaita. Pääruoka maksaa 18-23 eur ja voin luvata, että se on toisesta maailmasta kun vertaat sitä muihin matkan varren ruokamahdollisuuksiin. Strömman hinta-laatu pesee kirkkaasti esimerkiksi huoltoaseman pihvin ja sen kanssa kanssa tarjoiltavat vettyneet porkkanat pussikastikkeessa, joista niistäkin veloitetaan 15-18 eur.

Mutta luulen, että siihen palaan myöhemmin. Tänään haluan vain muistaa Strömman kotoisanmukavan ilmapiirin, kotitekoisen, makean saaristolaisleivän, täyteläisen punaviinin, täydellisen perunakakun & häränfileen sekä suklaisen kakun makeuden. Keväällä nähdään taas!