Taannoisesa tyttöjen illassa kun vaihdoimme kuulumisiamme, meille kiireen keskellä pakertaville työikäisille naisille tuli puhetta myös ruuasta, sen laittamisesta arjen kiireissä ja myös vähän ruuan merkityksestäkin. Monesta asiasta puhuttiin, mutta mieleeni jäi eräs pieni tarina, joka sai minut muistamaan niitä lukemattomia lapsuuteni ompeluseuroja ja pyhäkouluja joita oma mummoni nuorempana väsymättä ja rakkaudella valmistellen luonaan järjesti.
Ystäväni P kertoili, että hänen jo työelämästä pois jäänyt äitinsä on monen muun samassa elämäntilanteessa olevan äidin kanssa mukana paikallisessa seurakunnan vapaaehtoistyössä. Säännöllisesti naiset kokoontuvat seurakuntakeskukselle ja tekevät siellä voileipiä hyväntekeväisyyskahveja varten. Paikalle saavutaan jo aikaisin aamusta, monta tuntia etukäteen koska leipiä väännetään valtavat määrät: kurkut siivutetaan, salaatit pestään ja jokainen leipä tehdään valmiiksi asti. Kahville tulijoitakin on paljon paikkakunnalla, missä ilmaisia ja avoimia tapahtumia on tarjolla vain vähän.
En tiedä miten asiaa voisi tai olisi voinut siinä kauniimmin kuvailla kuin P:n sanoin: "Voisihan ne juustot, leikkeleet ja voin kattaa myös pöytään, jotta jokainen tekisi oman leipänsä. Mutta luulen, että siihen liittyy myös jotain toisen ihmisen kohtaamisesta ja arvostamisesta, ihmisarvosta." ja P jatkoi: "...Että sellaisillekin ihmisille, jotka ovat yksinäisiä, syrjäytyneitä tai eivät saa mitään arvostusta keneltäkään muulta, osoitetaan huomaavaisuutta tekemällä heille kauniita ja huolellisesti valmistettuja voileipiä."
Asettumatta nyt minkään uskonnollisen yhteisön puolelle tai mitään vastaan, ainakin minä liikutuin noista voileivistä. Pysähdyin siinä miettimään myös niitä mummoni seuroissa tarjoamia voileipiä, joita avuksi kutsuttu tytär ja tyttärentytärkin pääsivät tekemään. Voin vieläkin haistaa tuoreen hiivaleivän, auringon kypsyttämät tomaattisiivut ja omasta maasta poimitut salaatinlehdet, joita jokaiseen leipään voin päälle laitettiin. Ja kaikki leivät katettiin lasilautasille pyhäliinan päälle soilikkien, saint paulioiden ja pelargonioiden kukkiessa ikkunalaudalla. Kukkaset ikkunalaudalla mummo oli tarkasti valinnut etukäteen ja tuonut esille kauneimmin kukkivat ja rehevimmät kasvit. Mummo halusi tarjota kaikille vierailleen parasta.
Välittämistä ja kunnioitusta voi osoittaa niin monin tavoin; eikä ruoka ole pelkästään ravintoa.
Idea näihin jäädytettyihin kukkasiin on Anne Paalon kirjasta Kukkaruokaa. Jääpalan sisään jäädytetyillä kukkasilla saa kesäisiin booleihin ja vaikka ihan tavalliseen mehuun kaunista väriä ja ehkäpä ripauksen jotain muutakin. A pitää erityisesti kurkkuyrtin kukkasista ja tämän tietäen, minä taiteilin niitä jääpalamuottiin. Valitettavasti ei ollut pääkallon muotoista jäämuottia - se olisi varmaan ollut sankarille vielä enemmän mieleen. Mutta näitäkin hän halusi ehdottomasti itse irrotta muotista lasiinsa ja ilmoitti, että näitä voi tehdä toistekin. Taisinpa saada jopa pienen halauksen tai pari sankarilta synttäreiden järjestämisestä.
Kukkasilla koristettuja jääpaloja
Poimi syötäviä kukkasia ja täytä jääpalamuotti puolilleen vettä. Laita sitten jokainen kukkanen varovasti veteen. Kurkkuyrtin kukkien kanssa parhaaksi havaitsin laittaa kukan "oikea puoli" alaspäin muottiin.
Nosta puolillaan olevat jääpalat pakkaseen ja anna jäätyä. Täytä sitten jokainen jääpalamuotti täyteen asti ja jäädytä uudelleen. Lopputuloksena saat jääpaloja, joiden keskellä on kukkanen.
Kirjan esimerkkejä kukista joita voi jäädyttää jääkuution sisään: esim. orvokki, ruusun terälehdet, seljankukka ja ruiskaunokki.
6 kommenttia:
:')
Elisa: Minä jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Harvoin näkee enää nykyisin niin pyytentöntä toisen, täysin tuntemattoman ihmisen eteen tehtyä tekoa. Tai varmasti niitä on, mutta helposti (ja liian usein) oman edun tavoittelu ja toisen tietoinen painaminen alaspäin voittavat. Vaikken tiedä osasinko sanoa sen oikein, oli minusta mukavaa jakaa tälläinen tarina. :)
Hieno kirjoitus ruuasta välittämisen osoittajana.
Mietin aina kun ihmiset vähättelevät hienoja ruokiaan tai vaivannäköään, eikö olisi parempi sanoa: "Näin tässä kovasti vaivaa kun tiesin sinun olevan tulossa ja haluan tarjota sinulle jotain erityistä!"
Pikkuherra A on kyllä niin fiksu, että voin hyvin kuvitella hänen kiitoksensa ja halinsa :)!
Merituuli, luin tuosta aiheesta ihan hyvän kirjoituksen delicious - lehden artikkelista. Syömään kutsuminen ei ole pelkästään helppoa. Moni lataa paljon odotuksia siihen, millaisen elämyksen ja millaista ruokaa tarjoaa.
Joillekin toisten syömään kutsuminen on melkein kuin kilpailu; näytön paikka jossa punnitaan emännän taidot. Toisaalta aidoimmillaan toisten syömään kutsuminen voi olla laupeudenteko tai yhteisen elämyksen jakaminen, jota ei koskaan olisi koettu ilman syömään tulleita tai illallisen tarjonneita ihmisiä.
Jälkimmäiseen rentoon ja stressittömän jakamisen kokemuksen olemme onneksemme voineet jakaa teidän perheennekin kanssa, sydämellinen kiitos vielä viimeisimmästä. :)
Ja A tuossa vieressä lähettää terveisiä teille kaikille. :)
yhteisen elämyksen jakaminen on taas hyvin sanottu!
kireäotsaisen kokkailun kyllä aistii - ja se nyt on eri asia kuin vaivannäkö.
lämmin kiitos teille kaikille. laitan kyllä juttua vierailusta vielä enemmän, ruokakulttuurin nimissä ;).
tein eilen kardemummahalloumejasi ja vieraatkin tykkäsi - kiitos siis taas loisto-ohjeesta. en vain tiedä mistä tekisin vihreitä kardemummia. käytin siis kokonaisia ja murskasin.
niin ja terveisiä tietysti laivanuittaja/-rakentaja A:lle!
Lähetä kommentti