On vähän hämmentynyt olo eilisen illallisen jälkeen. Tästä tulee nyt sitten tämmöinen hehkutuspostaus. Eli fiiliksissä ja ilman kritiikkiä: kiinnittäkää turvavyönne! :)
Eilen illalla istuin Chez Dominiquessa nauttimassa Islannin tribuuttimenua, vain pari päivää pöytävarauksen tekemisen jälkeen. Chez Dominiquen Lontoolainen asiakas oli joutunut perumaan varaamansa yksityistilaisuuden näiden monta muutakin asiaa mullistaneiden Islannin tuhkapilvien takia. Tästä johtuen illalliset myytiin sitten alennushintaan (9 ruokalajia 69,- per nuppi) ensin ehtiville. Näiden varsinaisten ruokien lisäksi tuli "tietysti" sitten vielä pieniä keittiön tervehdyksiä nelisen kappaletta. Viinimenu maksoi 50 eur lisää.
En ollut uskoa todeksi, kun V kertoi varanneensa meille illallisen torstaiksi: "Ai niinkun tälle viikolle, vai? Mikä tää juttu nyt on?", kysyin ja V selitti. Kun V oli bongannut mahdollisuuden, hän oli ajatellut yllättää minut iloisesti ja varannut meille pöydän ja minä pääsin kuin pääsinkin elämäni ensimmäistä kertaa "Dominiquelle".
En osannut etukäteen oikein kuvitella, mitä odottaa. Ehkä vähän jopa pelkäsin, että pienet taideteosmaiset annokset eivät aukeaisikaan minulle? Mitä jos ne tuntuisivat vaan joltain turhalta piperrykseltä? Mitä jos kaiken tämän innostuksen ja odotuksen jälkeen... Olisinkin pettynyt? :)
Eihän Välimäen kahden Michelintähden paikkaa varmaan tarvitse teille kehua? Minusta tuntuu, että tuollaiselle ravintolalle on hirveän vaikeaa tehdä oikeutta, kuvailemalla sitä mitenkään. Mutta eilisen kokemuksen perusteella, voisin sanoa että jos rakastat hyvää ruokaa, mene joskus. Mene viettämän ilta ystävien kesken ja ihmettelemään. Mene avarin mielin maistamaan, haistamaan, kokemaan ja näkemään. Tule vaikka vähän kauempaakin.
Kaikki oli juuri niin oikein, kun kuuluukin olla. Palvelu oli jatkuvaa, mutta niin hyvin toteutettu, että en kertaakaan tuntenut oloani ahdistuneeksi tai ympärillä hyöriviä tarjoilijoita liialliseksi. Oikeastaan voisi sanoa, että itse palvelua ei huomaa; kaikki vain tapahtuu, koko ajan, kuin joen pohjavirtaus, joka hitaasti soljuvan, lähes tyynen pinnan alla kuljettaa vettä nopeasti ja tehokkaasti kertaakaan häiritsemättä joen törmälle aurinkoon asettunutta seuruetta.
Taidetta monesti verrataan musiikkiin ja se on minusta hyvin osuvaa; Chez Dominiquessa ruoka osattiin rytmittää kauniisti harmonisiksi kokonaisuuksiksi. Vaikka ruokalajeja oli yhdeksän ja kaikissa niissä oli paljon erilaisia osia, mikään ei ollut pois paikaltaan. Pienimmätkin yrtin versot ja hippuset kuuluivat kokonaisuuteen. Keittiön tervehdykset puhdistivat maun väleissä ja houkuttelivat makuaistia.
Täytyy tunnustaa, että tunsin itseni pieneksi aterimet kädessäni. On todella vaikeaa kuvailla, mitä oikeastaan koin. On nyt kieltämättä semmoinen olo, ettei tuollaista taida syntyä ihan kotikeittiössä - sori vaan syömään tulijat ;) Mutta tietysti pitää muistaa, että ruokia on niin moneen tarkoitukseen. Tämä illallinen ei ollut selaista, mitä voisi syödä joka päivä. Se ei ollut millään mittapuulla vain ravintoa. Se oli matka.
Näillä sanoilla haluan sanoa kiitos ja antaa ajatusten virralle vähän liikkumatilaa; tehdäänpä pieni mielikuvitusmatka eiliseen makumaailmaan...
Pieni tarina Islannin tuhkasta ja keväästä.
Pienet keittiön tervehdykset saattelivat meidät illan makumatkalle. Niissä heijasteltiin pilvien keveyttä, lumen puhtautta ja kevään saapumista. Toisaalta luvattiin myös juurevia, maanläheisiä makuja, kerrottiin lumen alta palastuvasta tuoreesta maasta.
Ne herättivät meidät ja asettivat oikeaan tunnelmaan: tervetuloa, tänä iltana pääosassa on ruoka, viini ja elämys jonka kohta pääsette kokemaan. Ottakaa hyvä asento ja rentoutukaa; matka alkaa.
kukkakaalia, parmesania ja tryffeliä
Kevään ensimmäiset kukkakaalit pilkistivät ujosti parmesankinoksen lomasta tryffelisiivun suuntaan, kuin krookukset kohti hieman pilvisellä taivaalla näkyvää aurinkoa. Raikkaita makuja, silkkistä tekstuuria ja pehmeää parmesanlunta.
Islantilaisia katkarapuja, selleriä ja maitoa
Katkarapuchipsejä muistuttava friteerattu maito oli laitettu alustaksi katkaravuille. Chipsin rakenne oli rapea ja ilmava; tarjoillut katkaravut olivat kuin se viimeinen kinos keväistä suojalunta, johon astut ja hieman jäätä pujahtaa sisään kenkäsi varresta.
Ankanmaksaa ja raparperia
Ja sitten löytyy se hiekkatie, jonka auringon lämmin paiste on jo sulattanut, se on vielä aavistuksen kostea, mutta se ei haittaa. Hiekka ja ensimmäiset kukat tuoksuvat jo humalluttavasti. Hengität sisään kosteaa kevätilmaa, joka tuntuu elähdytttävän aistejasi kuin rakkauden ensisuudelma aurinkoisella puistonpenkillä.
Raparperi maistuu raikkaalta, pehmeältä ja aromaattiselta. Ankanmaksa on kuin se pieni värinä sydänalassa, kun se on pakahtua onnesta. Ruoho vihertää jo. Kun tartun viinilasiin ja maistan Spätleseä tunnen, miten aromaattinen viini lehauttaa punan poskilleni.
Olen onnellinen kanssasi.
Kampasimpukkaa, fenkolia ja tilliä
Ja me viivymme siinä hetken, käsi kädessä ja toisiimme nojaten. Pieni onnenkyynel valuu poskelleni, huomaamattasi. Suutelen sinua uudelleen ja pyyhit kyyneleen pois. Suudelma maistuu kampasimpukalle.
Fenkoli maistuu uudelle ja raikkaalle, kermainen kastike tuo turvallisuutta. Lasken pääni olkapäällesi ja minun on hyvä olla.
Merikrottia, "hummeri gnocchi" ja lakritsia
Sen jälkeen on aika kävellä rantaan. Pitkin kallioita laskeudun varovasti vesirajaan, jossa tuoksuu meri ja aallot ovat vaadottaneet vettä. Poimin lämpimän, pienen kiven ja heitän sen korkeassa kaaressa kauas. Hymyilen; heitän edelleen kuin tytöt.
Ei ole kiire minnekään. Merikrotti maitovaahdon alla on täydellisen suussasulavaa ja pehmeää, raikasta kuin meri-ilma. Aromaattisen maukkaat, pehmeät hummerignocchit kuin lämmin kivi, jonka heitin kauas. Ne katoavat aivan liian pian. Lakritsi kuin kallio, jolla kävelen, eteenpäin.
"Aurinko"Ja kun nousen kallion laelle pysähdyn. Suljen silmäni ja käännän kasvoni aurinkoon: appelsiinia, porkkanasorbettia ja vielä aavistuksen raikas keväinen tuuli kasvoilla; Juuri sellainen pieni ja rauhallinen hetki auringossa, ennenkuin lähden takaisin muiden luo. Appelsiinisorbettia, porkkanasorbettia ja appelsiinista vaahtokarkkia. Kun käännyn lähteäkseni, jotain vihreää pilkistää kallionkolosta. Huomaan, että ruokahaluni on herännyt taas, vaikka hetki sitten en huomannut lainkaan olevani nälkäinen.
Juottovasikkaa, vasikan kateenkorvaa, kevätkaalia ja suolaheinää
Terassilla on vielä vähän viileää, mutta kaikki ystävät istuvat jo siellä. Laseihin kaadettu Pinot Noir odottaa ruokaa. Kaikki tervehtivät minua ja joku alkaa kertoa, mistä muut keskustelivat. Minä istun alas ja nopeasti tarinat alkavat kietoutua toisiinsa, puheen sorina muuttuu jälleen hillpeäksi ja alkaa elää omaa elämäänsä. Joku nauraa sydämellisesti.
Maistan vasikkaa ja se on pehmeää, herkkää ja nuorta. Viini nostaa hapoillaan juuri sopivasti sen makuja esiin. Kateenkorva on melkein makeaa, karamellisoitunutta ja niin hyvää, etten enää kuule mitä muut keskustelevat. Olen täysin keskittynyt tummiin makuihin joita viini tukee. Kevätkaalin vihreät ja rehevät maut tuovat lautaselle mummon kasvimaan; korista pilkottavat tuoreet salaatit, ruusukaalit, porkkanat ja suolaheinät, joita mummo on kerännyt maaltaan paljasjalkaisen kesälapsen ihmeteltäväksi.
"Ananaskarkki"
Ja mummo tarjoaa yhden ananaskaramellin peltirasiasta salaa, kun äiti valmistelee kahvipöytää, eikä huomaa. Se on makeaa ja raikasta samaan aikaan. Muutama hedelmäkuutio ja pari-kolme lusikallista raikasta, makeaa ja viileää mehukeittoa. Rapea ananaslastu.
"ampiaisten pörinää"
Kahvi on katettu puutarhaan. Kermaiset ja vadelmaiset maut ovat kesäisten kutsujen juttu. Pienet hunajamurot ovat kuin pöriseviä mehiläisiä. Ensimmäinen lusikallinen kakkua on aina paras. Päivänsankari saa punaisen ilmapallon.
Suklaata ja vihreää teetä
Puutarhan auringossa aikuiset voivat istua pitkään, kuunnella ampiaisia ja nauttia kylläisenä hitaasta lämpimästä päivästä. Kakussa on suklaata, pähkinää ja toffeeta. Rapeaa tummaa suklaata. Kermaista jäätelöä ja teetä, jotain raikasta ja melkein kirpeää. Kuplivaa jälkiruokaviiniä, täyteläistä hasselpähkinää.
Mitään ei puutu. Koko tarinan ydin vangittu suklaakakkuun. Hyvää syntymäpäivää: lahjat on avattu ja lapset leikkivät jo niillä kauempana.
Marenkia, lakritsimacaronia, punajuurimarmeladia ja suolakarkki
Kahvi nautitaan pienestä posliinikupista: raikas macaroni lakritsalla ja itse tehty punajuurimarmeladikarkki. Marenki on kuin sen rehevän rouvan hattu, joka piteli posliinikuppia! Muistatko sen?
Rasiasta tarjotaan myös suolalla maustettu kinuskikonvehti, joka kimaltelee auringossa. Rouva kurottaa kohti laatikkoa: "ei minun pitäisi enää, mutta olkoon nyt kun olivat niin hyviä!"
Ja elämä jatkuu keittiössä, ilta hämärtyy ja kaikki lähtevät kotiin. Oli mukavaa tavata, kiitos kutsusta. Vielä seuraavanakin päivänä vieraat hymyilevät: olipa se kyllä hassu sattuma, että saimme tuollaisen päivän ihan vaan keskelle arkea.
Onnea Hansille 40v - päivän johdosta!
22 kommenttia:
Teki niin mieli tarttua tähän samaan tarjoukseen, mutta Helsinkiin matkailu on niin kallista jo itsessään ettei nyt pystynyt.
Ei mulle ainakaan omalla reissulla käynyt mielessäkään ettenkö osaisi "piperrystä" arvostaa, maku vei niin mukanaan.
Mikä rakkaustarina!
Hanna: No, se olikin ENNEN kuin olin saanut maistaa mitään :)
Olen nimittäin vain kerran aikaisemmin ollut michelintähdin palkitusa fine-dining - ravintolassa ja siitäkin on vuosia ja taas vuosia aikaa. Mutta kyllä, kun maistoin ruokaa se kyllä vei mukanaan.
Nanna: sanoppas muuta. :)
Tuli tästä kertomuksestasi kovasti mieleen maaliskuinen visiittimme Luomoon. Vaikken sitä yhtä aistikkaasti osaisikaan kuvailla, oli koko seurue onnesta ymmyrkäisenä astuessamme ulos viileään alkukevään iltaan. Sinänsä hauska sattuma, että viikkoa myöhemmin ravintoloitsijakaksikko paistatteli huomion keskipisteenä, tuoreina Michelin-tähden haltijoina.
Kannattaa ehdottomasti käydä kokeilemassa. Ennen tähteä hintatasokin oli hyvin maltillinen, saa nähdä, mitä stara vaikuttaa.
Kati: Se luomo on ollut mullakin listalla, jo ennen tähteä. Ehkä sinne taas joskus pääsee, nyt tähden saamisen jälkeen se on ymmärtääkseni ollut aika varattu. Koko ajan.
Meille tuo eilinen tilaisuus oli ihan napakymppi, koska V matkustaa niin paljon en tiedä uskaltaisiko iltaa varata edes johonkin monen kuukauden päähän. Tiedä mitä käy, ties vaikka tulivuori purkautuu ;)
Oi onnekas mikä kokemus!
Miten kauniit annokset ja kauniisti runoillen niitä kuvailit:-)
Mä ostin miehelle synttärilahjaksi Chez Dominiquen neljän ruokalajin menun (se oli avec, ja mies päätyi ottamaan minut avecikseen :).
Samoilla fiiliksillä vähän mentiin. Ensin hiukan arvellutti, onko se "liian hienoa" meille, mutta kokonaisuus oli mahtava, yksityiskohdat ihania, maut herkullisia, palvelu mahtavaa (pientä lipsahdusta lukuunottamatta, unohtivat tuoda yhden viinin) ja vielä tammikuun tarjoushinnalla kustannuksiltaankin kohtuullinen =)
Hieno elämys on varmasti ollut ja sinä jos kuka olet osannut arvostaa sitä! Onneksi kaikkea ei tarvitsekaan yrittää toteuttaa kotona, jää sitten enemmän nautintoja ulkonasyömiseen.
Kunpa minäkin joskus jne.
Oooh, ihana tarina! :)
Mulla on niin hyvä mieli teidän puolesta, piristi minunkin päivääni.
ps. äiti kertoi puhelimessa, että oli ihanan romanttinen kertomus joka vei mukanaan suureen seikkailuun. :)
Yaelian: Oli kyllä erilainen kokemus. Loistava tilaisuus joka onneksi toteutui. :)
Emma: hehe:) aika hyvä idea. Ja joo, mullakin oli vähän semmoinen olo, että tunnenko oloni siellä epämukavaksi - että on liian hienoa. Mutta osa sitä kokemusta oli juuri se, että tarjoilijat olivat niin ystävällisiä ja tekivät olon helpoksi. Esim. se, että kertoivat että seuraavat kaksi ruokaa mennään tällä viinillä auttoi tosi paljon rytmittämään itsekin sitä ruokailua ja loi semmoista varmuuden tunnetta.
Katriina: laitat miehelle toiveen, että menette joskus juhlistamaan. Kuulemma myös tuo Luomo, jonka kati mainitsi on tosi hyvä. Se olisi omalla listallani ehkä seuraavana.
Mimmu: :) Oli hieno keikka.
ihana kertomus! kiitos tästä kesäpäivästä (kun ulos katsomalla ei kesä näytä lähestyvän sitten millään...)
ja ihanat kuvat - onneksi otit sen kameran sitten kuitenkin matkaan.
Merituuli: viikonloppuna oli jo niin aurinkoista, että siivottiin Mimmun kanssa meidän terassi ja syötiin ulkona! Aika ihanaa, heti tuntui jo kesältä.
Nuo kuvat on otettu pääosin sillä pienellä Leican pokkarilla, ihan hyvin - eikö? :) Ja se oli jotenkin enemmän paikkaan sopivan kokoinen vehje ;)
Ehkä tästä aletaan nyt vähitellen tokeentua, mutta on kyllä ollut jonkinlainen fine-dining laskuhumala tässä muutaman päivän. :)
Miten kehtasit/uskalsit ottaa kuvia siellä, vai saitko luvan? Olen itse ollut syömässä siellä kahdesti, ja molemmilla kerroilla kysynyt lupaa kuvaamiseen, mutta en saanut.
No, toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, varsinkin näköjään kuulut ruokablogistit :D
Inez: Rehellisesti sanottuna en ensin meinannut kehdata ottaakkaan kuvia. Mutta sitten näin jonkun muunkin ottavan pokkarilla kuvia, ja oletin, että se ei aiheuta mitään hirveää järjestyshäiriötä. Järkkärin jätin lojumaan pöydän alle ja tuumasin, että ehkä se on varmaan siten ihan okei, kun ei tee asiasta mitään suurta numeroa. Salamaa en siis tietenkään käytä koskaan ravintolassa.
En tullut kyllä kysyneeksi erikseen lupaa, enkä tiedä tiesivätkö he minua ylipäätään bloggaajaksi.
En minä itseäni tai blogia siellä esitellyt. Varauskin oli miehen tekemä, omalle nimelleen.
Voisiko olla, että pelko salaman käytöstä olisi se, miksi lupaa kysyttäessä asiaan olisi sitten suhtauduttu niinkuin kerrot?
Jälkikäteen lähetin vielä lyhyen kiitoksen kera linkin tähän juttuun - että siinä vaiheessa meni kyllä tieto paikalla olostani. Se oli oikeasti mukava ilta ja vaikka he varmasti sen tietävät, halusin silti kertoa sen myös. Vastauksena sain iloiset hyvän viikonlopun toivotukset.
Kuvauksesta vielä: meille vastattiin kysyttäessä, etteivät tahdo otettavan kuvia ruoista, ettei kukaan "varasta" heidän ideoitaan. Minusta se oli hyvä ja ymmärrettävä syy, siksi yritin tallettaa syömismuistot vain makunystyröihini ja mielikuviin.
Mutta ties vaikka olisivat jossain vaiheessa huomanneet kuvauskiellon turhaksi, eivätkä olisikaan siitä enää niin nokon nuukia!
Ihania kuviakin niistä upeista ruoista näköjään saa!
Inez: ihan hyvä syy. En tiedä sitten politiikasta, kyllä tarjoilijat varmasti huomasivat kun otin kuvia. En tehnyt sitä mitenkään salaa - mutta kukaan ei huomauttanut asiasta, mikä on minusta kyllä pelkästään ihan kiva. Luomohan esimerkiksi julkaisee itse omia annoskuviaan netissä ja kyllä se on saanut ainakin minut haluamaan palavasti ko. ravintolaan jonain kauniina päivänä.
Mutta: minä nyt olen tietysti avoimuuden kannattaja - jos en olisi, en varmaan pitäisi tätä blogiakaan.
Siitä huolimatta jos olisivat pyytäneet olemaan kuvaamatta olisin taatusti toivetta noudattanut.
Aika moni tosiaan otti kuvia tuhkadinnerillä, muiden muassa meidän molemmat pöytänaapurimme kuvasivat varsin innokkaasti. Istuittekohan te meidän vieressämme? Jos miehelläsi on parta, niin taidettiin nautiskella vieretysten :-)
Parta?!! Eeeeijeijei.. Nelle kyllä kuulemma taitaa tietää ketä tarkoitit, taisi olla sama tapaus jonka bongasi kuvia ottamassa.
Okei, ei partaa :-) Me joka tapauksessa istuimme sen kameroivan partakaverin vieressä, ollaan varmaan nähty toisemme?
Omat suosikkini tuhkasetistä olivat ehdottomasti islantilaiset katkaravut sekä se kampasimpukkasysteemi. Ah!
Jaana: Jos istuitte siinä ikkunarivissä, niin me istuimme teidän takananne siitä ovellepäin yhden pöydän veran. Illastimme sellaisessa isossa seurueessa. Mun täytyy kyllä tunnustaa, että en paljon ehtinyt katsella kanssaruokailijoitani, kun olin niin jännittyksessä ja keskittyneenä kaikesta mitä tuleman pitää. :) Mutta vihjeenä sanottakoon, että minulla oli päällä punaista. :)
Kuulostaa ihanalta ravintolareissulta. Ikävä kyllä tuo juottovasikan liha pisti silmään: eläinsuojelullisista syistä juottovasikoita ei saa Suomessa kasvattaa, mutta lihaa tuodaan silti jonkin verran ulkomailta.
http://www.animalia.fi/animalia-toimii/toimintakohteet/tuotantoel%C3%A4imet/naudat/valkoinen-vasikanliha
Hei Anonyymi
En valitettavasti voi olla miettimättä halusitko vaihtaa mielipiteitä kanssani vai ensisijaisesti käyttää blogiani kanavana tavoittaa Chez Dominiquessa illallista suunnittelevia henkilöitä?
Kommenttisi jättötapa sattuu ajankohtaiseen asiaan anonyymistä nettikeskustelusta ja keskustelusta ruuan ympärillä; olin juuri lukenut Kuule Oy:n tekemän selvityksen ruokakeskustelun vastakkainasetteluista. Yksi erityisen hyvä lainaus tekstistä oli seuraava: "Keskustelussa julistetaan omaa näkemystä, ei kysytä eikä muuteta mielipidettä"
Jos sinua oikeasti kommenttia jättäessäsi kiinnosti, mitä juottovasikan syömisestä ajattelen, niin jatka lukemista. Blogiani pidempään seuranneet varmaan arvaavatkin; minusta on hyvä, että eläimiä kasvatetaan eettisesti. Pyrin mahdollisuuksien mukaan ja järki kädessä kulkien itsekin tekemään vastuullisia valintoja, suosimaan eettisiksi kasvattajiksi kokemieni pientuottajien tuotteita: välillä myös luomua. Onnellinen lehmä, kana ja possu on tietenkin iloinen asia.
Tällä alueella yksi kiinnostava keskustelunaihe minusta juuri nyt on luomu - käsitteen tiukkuuden ja rajojen mietintä Suomessa. Saisimmeko me kauppoihin suuremmalle ryhmälle kaupaksi käyvää, kohtuuhintaista, paremmin ja stressittömämmin eläneiden eläimien lihaa jos aidon luomu-lihan rinnalle tuotaisiin jokin "vapaan karjan liha" - tyyppinen merkintä?
Tässä kategoriassa eläinten tulisi voida käyskennellä ulkona, laumassa vapaasti ruohoa rouskien, mutta eläimille sallittaisiin laidunruuan lisäksi myös teollinen rehu. Eli vähän niinkuin mummoni mullikoita aikoinaan kasvatti. Ja ne elukat vaikuttivat kyllä tosi onnellisilta aina kesällä kukkaniityllä kirmatessaan. Minusta onkin siis järkevä kysymys miten onnelliset mansikit ja nykyaikaisten ruokamarkkinoiden kasvattajille aiheuttamat hintapaineet sovitetaan fiksusti yhteen? Vaikka luomuliha ja luomuina kasvatettujen maatiaisrotujen liha on minusta useimmiten oikeasti maultaan hyvää ja eettisesti kannatettavaa, se on monelle liian kallista jokapäiväiseen ruuanlaittoon. Vaikka ruokariikki olenkin, kyllä minua vähän kirpaisi se ostamani parinkympin kukonpoika taannoin. Silti voisin sellaisen ostaa toistekin - paremman illallisen raaka-aineeksi, mutten edes joka viikonloppu.
Sinua saattaa kiinnostaa, tunsinko pahaa omaatuntoa syödessäni juottovasikaa? Entä jättäisinkö seuraavan juottovasikka-annoksen syömättä? Totean näihin kysymyksiin vähän samaan tapaan kuin valaasta aikoinaan: minusta oli mielenkiintoista maistaa juottovasikkaa, mutten tiedä olisinko tilannut sitä itse. Tuhkaillallinen oli kuitenkin valmis menu, mietitty ja sovitettu tilauksesta toiselle ryhmälle. Eläin oli jo kasvatettu, tilattu, tapettu ja ruuaksi valmistettu. Sen eläimen osalta peli oli jo menetetty.
Olin päättänyt syödä kaiken tuolla illallisella tarjotun uteliaasti, ilman ennakkoluuloja: vasikka-annos oli hyvää ja liha oli melkein tonnikalamaista, hyvin erilaista kuin mikään aikaisemmin maistamani liha. Se ei silti ollut minusta illallisen paras annos, eikä vasikan liha edes tuon annoksen paras osa. (Vasikan kateenkorva oli kyllä minusta tuon annoksen huippukohta.)
Kysytkö siis minulta tarttuisinko uudelleen tällaiseen tilaisuuteen vierailla parin päivän varoitusajalla minulle täysin uudessa michelin - palkitussa ravintolassa murto-osalla kustannuksia vaikka etukäteen tehdyssä menussa olisikin jokin eettisesti arveluttava raaka-aine? Täytyy tunustaa, että varmasti tarttuisin. Olen vain liian utelias.
Kokonaan toinen kysymys on, mitä olisin tilannut listalta, jos olisin päässyt vapaasti valitsemaan. Ainakin nyt, juottovasikkaa kerran maistettuani, voisin jättää sen välistäkin - eettisin perustein.
Lähetä kommentti