Hops sinne metsään, se on kuulkaas ihanaa!

Joitain naisia ei pidä päästää metsään ilman koiraa tai tälläistä vähemmän allergisoivaa kotiinkuljettajaa...

Haluan muistuttaa, että syyskyyn ruokahaaste on vielä voimissaan ja ehditte vielä hyvin mukaan ilmoittamaan metsäisiä alkupaloja kisaan!

Merituuli houkutteli minut ja erään ystävänsä mukaan sienipaikkaan viime sunnuntaina. Reippaan parin tunnin metsäretkellä sain kasaan näin mahtavan korillisen pääosin tatteja mutta myös hyvän määrän leppärouskuja. Muutama kantarellikin löytyi vielä. Ja ottakaa nyt huomioon, että minä en ole mikään suuri sienituntija, poimin vain helposti tunnistettavia ja herkullisia ruokasieniä joista useimpia ei tarvitse edes mitenkään ryöpätä, paloiksi ja pannulle vaan. Ja sellaisiakin löytyi reilussa parissa tunnissa tälläinen määrä!

Eli kunhan vaan löytää jonkin pusikon tai ulkoilupaikan, niin sieniä on varmaan ihan joka puolella. Eikä alkupalaan tarvita tälläistä kopallista, yksi tai kaksikin riittää. Töissä kirjanpitäjäkin kertoi miten Lohjalla metsät ovat ihan väärällään sieniä ja häneen "on iskenyt sienihulluus" :) Noh, jotain vastaavaa oli minussakin havaittavissa kun kirmasin pitkin metsää. Onneksi V laittoi mukaani navigaattorin, etten eksynyt. ;) Jossain vaiheessa olin nimittäin harhautunut Merituulin ja hänen ystävänsä luota jonnekin niin syvälle metsään, etten enää kuullut vastausta kun huhuilin! Siinä kohtaa kaivoin navin esiin ja lähdin suunnistamaan kohti autoa. Oikein itseänikin ihmetytti, että harhauduin huomaamattani niin kauas.

Mutta olipa metsikkösi pieni pusikko tai suurempi metsä, mene käymään ja katsomaan mitä löytyy. Esimerkiksi tateista on helppo aloittaa sienestys. Niissä ei ole ensimmäistäkään myrkyllistä ja tatti on helppo erottaa muista sienistä lakin alapinnasta; tatilla on pillit kun muilla sienillä on jotain muuta; helttoja, piikkejä jne...

Paras tatti on nuori ja pillistöltään ihan valkoinen. Vähän kellahtuneempikin käy, jos tatin malto on vielä napakkaa ja kiinteää.

Yksi tateista on oikeasti pahanmakuinen ja vähän herkkutatin näköinen. Sen nimi on kuvaavasti sappitatti. Mutta: koska tatit eivät ole myrkyllisiä ja niitä voi syödä raakanakin, senkun maistat pienen palan lakin reunasta (tai hieraiset sormea pillistöön ja maistat kielenkärjellä - ei tule niin paha maku suuhun). Sen sappitatin kyllä tunnistaa! :) Tällä kertaa löysin myös Äikätatin, joka on myös ilmeisen tulisen makuinen. Sitä kuvataan sienestäjän pippuriksi - siitä ei oikein ole ruokasieneksi, mutta kuulemma sitä voi käyttää mausteena pippurin tapaan. Hurjaa, aina sitä oppii uutta.

Leppärousku on kiva sieni, sen purutuntuma säilyy rapeana paistettunakin! Eikä sitä tarvitse ryöpätä.

Toinen sieni jonka haluan teille vielä tässä esitellä, ennenkuin lähden töihin on leppärousku. Itse opin sen toissakesänä kun Riitta-rouvan mies näytti minulle sienen leikauspintaa. Leppärouskuja on paria eri lajiketta ja lakin väri voi vaihdella oranssista ihan kallionharmaan sävyihin.

Leppärousku kannattaa syödä tai kuivata heti, madot käyvät siihen hanakasti käsiksi metsässä ja korissa...

Mutta yksi on yhteistä; kun sienen leikkaa irti maasta, leikkauspinta ja heltasto vuotaa oranssia nestettä joka kuivuessaan muuttuu sinivihreäksi. Ja kyllä, tämä on myös uniikki piirre suomen sienistössä. Ainoa ongelma tässä sienessä on sen herkullisuus!

Leppärouskussa on punainen "maito" se on helppoa erottaa muista.

Nimittäin se kelpaa erinomaisen hyvin kaikenmaailman madoille ja toukille, joten se kannattaa metsässä leikata joko halki tai poikki hatun juuresta. Silloin näkee, kuinka pahasti toukat ovat pesiytyneet. Nyt kun sieniä on niin paljon, löytyi metsästä huomattava määrä hyviäkin yksilöitä!

Leppärouskun lakki pilkotaan kuivausta varten helttojen suuntaan ja jalka halkaistaan.

Ja nyt olen sitten kokannut ihanaa tattirisottoa ja kuivannut sekä pakastanut loppuja herkkuja talvea ajatellen. Voit kuivata sieniä tietysti kuivurilla, mutta myös uunissa - n.40-50 astetta olen itse säätänyt lämmöksi mutta matalampi (alle 43 asteen) lämpö tuottaa ilmeisesti paremman tuloksen. Ja kuivatusta tehdään useampi tunti luukku vähän raollaan. Meidän vihanneskuivurissa tatin kuva on 50 asteen kohdalla ja aika n. 6h, mutta jätin säätimen vähän alle. Jos käytät uunia laita vaikka lusikka uuniluukun väliin niin saat pysymään sen auki. Sienet ovat valmiita, kun ovat paperimaisia ja kuivia.

Eli menkää metsään, pyytäkää ystävä, tuttava tai työkaveri mukaan; ihmetelkää ja oppikaa. Saattaapa sieltä löytyä jotain muutakin kuin sieniä. Niin tai näin, se oli ihan mahtavaa olla syksyisessä luonnossa, hyvässä seurassa. Ja liikunnastakin se kävi ainakin minulle, kun kirmasin puunjuurelta toiselle kuin keväinen vasikka laitumelle päästyään! ;)

Suosittelen oikein lämpimästi ja kiitän Merituulia omalta osaltani virkistävästä retkestä supersienipaikkaan.

Kenlii... eiku -wood ja tunnustuksia

Fakta ja farfalle yllyttivät minua paljastamaan 7 asiaa itsestäni joita lukijat eivät tietäisi. Noh, en minä tiedä ovatko nämä kaikki yllätyksiä, mutta onpa ainakin yksi juttu mitä ette varmasti tiedä vielä, kun se hankittiin viime viikonloppuna! :)

Vaikkemme pitäneet häitä, sukulaiseni halusivat silti muistaa meitä avioitumisen johdosta. Ja koska me ehdimme ennen juhlapäiväämme kalustamaan kotikoloa jo vuositolkulla, he päätyvät sitten antamaan rahalahjoja ja tuumasivat, että ostakaa jotain, mitä tarvitsette. Noh, en minä tiedä olisimmeko me "tarvinneet" mitään ja aikansa se vei, ennenkuin keksimme, mitä lahjarahoilla sitten ostaisi. Tavallaan toivoin, että niistä jäisi jokin konkreettinen muisto, vaikka en pidäkään ns. "muistoesineistä" kuten hopealautasista, arvovaaseista ja sellaisista. Jotain käyttökelpoista sen pitäisi olla. Noh, meni yli budjetin, mutta lopulta keksimme mitä hankkia.

Joten: tunnustus numero yksi on, että päädyimme ostamaan häälahjarahoilla... rumpujen pärinää...

Ihan pienellä autolla tätä ei kannata kotiin yrittää kuljettaa... :) Paino: 30 kg.

Ta-daah. Ensimmäisen oman yleiskoneemme! Kenwood siis laskeutui (lue: raahautui) sisään viikonloppuna - kaikilla mausteilla. Syynä tähän lopulliseen valintaan oli Stokkan hyvänkuuloinen kantistarjous, jossa myytiin uusinta mr. Woodin firman tuotosta joka silppuaa ja sekoittaa, keittää ja kokkaa. Mukana tuli ihan keittokirja, jossa raaka-aineluettelon lisäksi on lueteltu, millä lisäosilla ruoka valmistetaan. Nauroinkin armaalle miehelleni, että raksu, nyt voidaan luopua veitsistä! ;)

Alunperin olin ajatellut, että sellainen punainen kitchen aid olisi söpö. Mutta ilmeisesti siinäkin on vikansa ja toivon, että tämä on nyt kumminkin viisaampi valinta. Ainakin tähän saa kaikkia kuviteltavissaolevia lisäosiakin vielä. Ostimme siihen ekstrana myös lihamyllyosan, että nyt palankin sitten halusta päästä tekemään kalamurekkeita ja makkaroita! :) Joten kiitos kaikille meitä muistaneille - siinä se nyt viimeinkin on. Häälahjavempele kaikkine kilkuttimineen. :) Ja molemmat me taisimme olla yhtä innostuneita, minä luin keittokirjaa ja V hipelsi noita laitteita ja otti nämä kuvat. Kuulemma vatkainkin on kuin "avaruusaluksen osa" :)

Ainakin välineet vaikuttavat käyttöä kestäviltä - nyt täytyy vaan kokata jotain ja .. keksiä näille säilytyspaikka!

Tuohon on muuten saatavissa myös jäätelökoneosa - se ei ole itsekylmentyvä joten osaako joku sanoa, onko se toimiva? Vähän houkuttaisi sellainen...

Toinen tunnustus voisi olla se, että suunnittelin kesälomalla lukevani kirjan tai pari. Noh, sen verran oli touhua ja tohinaa, että koska keittokirjoja ei lasketa - taas se jäi. Se harmittaa minua tavattomasti, kieltämättä. Lukemisellekin pitäisi löytää aikaa, se niin virkistää.

Kolmas tunnustus liittyy valokuviin: minulla on ihan hirveästi valokuvia. Kuvien valinta on jotenkin vaikeaa: vaikka tiedän, että tarvitsen vain yhden laatuaan, silti niiden "turhien" tuhoaminen on jotenkin "pelottavaa" vaikka tiedän, ettei niitä varmaan ikinä enää käytetä. :)

Neljäs tunnustus on battery cranberry juiced... Tai Stripped jos cranberry juicedia ei ole. Tiedän, melkein häpeällistä, etenkin kun en pidä keinomakeasta yhtään. Mutta oikein hitaana maanantaiaamuna jääkylmä karpalobattery...



Viides: Söin ensimmäisen osterini viikonloppuna. Jopa V oli yllättynyt, etten ollut koskaan syönyt yhtään osteria. Me kävimme siellä selkeän vaarallisella Stokkalla ja Boston -teeman hengessä meille tarjoiltiin maistiaisia tuoreista ostereista. Minä halusin ehdottomasti päästä maistamaan ja ne olivat paljon parempia kuin kuvittelin. Olin vähän pelännyt, että niissä on liikaa meren ja levän makua, jotta tykkäisin. Mutta ei, ne olivat raikkaita ja ihania, jotain tosi herkkää maussa oli. Ja kun meille näytettiin muutamaan kertaan, miten avaaminen onnistuu, ostimme niitä lauantai-illallisen alkupalaksi kolme per nenä.

Kun osterin päässä olevasta reiästä vääntää, saa osterin kuoren helposti halkeamaan.
Veitsi pitää työntää tosi voimalla sisälle ja sitten vääntää. Tässä V pyrkii leikkaamaan sitä sulkijalihasta poikki...

Sanottakoon nyt, että avaaminen näytti helpommalta kuin oli; ensin osteri asetetaan käteen tai avaustukeen "syvä puoli alaspäin", avattu osteri on kuin kauha, jossa eläin lepää. Sitten veitsi on tarkoitus työntää osterin kärjessä olevasta pienestä kolosta sisään ja sitten väännetään kiertävällä liikkeellä, jolloin kuori pitäisi napsahtaa. Sitten veistä pitäisi liikuttaa kuoren suuntaisesti, jotta kiinnittäjälihas katkeaa ja kansi lähtee irti. Aika kovaa saimme vääntää, että kansi napsahti ja kun veitsi on terävä, tuossa puuhassa saa olla tarkkana, ettei loukkaa itseään! Varmaan sen oppii, kun tarpeeksi monta tekee. Sitten vaan sitruunaa päälle ja äänen suuntaan.

Kuudes: sorruin ostamaan taas keittokirjoja. Tällä kertaa vuorossa Farang ja Välimäen Ruokaa ranskasta. Ihastuttavia opuksia molemmat, palan halusta päästä kokeilemaan reseptejä pikapuoliin.

Ja vielä viimeiseksi: vaikka joskus teini-ikäisenä sitä aina kammoksui, että muistuttaa äitiään, niin näin vanhemmiten ei auta. Myönnettävä se on, että monessa asiassa olen ihan kuin äitini. Esimerkkinä kerrottakoon: pääsin eilen sienimetsään ja minua ihan huvitti; kirmasin metsässä ihan yhtä pitelemättömänä kuin äitini. Aina kun näin uuden sienen vaelsin sen luo ja aikani tarvottuani pusikossa olin jo kadottanut tyystin suuntavaistoni. Olisin varmaan eksynyt sinne metsään, ellei V olisi varustanut minua navigaattorilla. Tunteepa hän jo omansa aika hyvin; minä en osaa lähteä pois, ennenkuin jokainen kolo ja puskan alusta on etsitty. Siinä metsän hullaannuttamana minulta sitten häviää niin ajan kuin paikankin taju... :)

Sellaisia tunnustuksia siis tällä kertaa. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Paahdetulla valkosipulilla maustettu papukastike

Vaikka kuinka myllyttää, tästä myllystä ei tule mitään ulos.

"En osta enää ikinä halpiskeittiökamaa cittarista, en osta enää ikinä..." Näin jälkikäteen ajateltuna en ymmärrä, miksi taannoinen siiviläepisodi ei saanut minua jättämään sitä sosemyllyä paikalleen. Mutta kun pohjassa luki made in Italy, ajattelin italialaisia perheenemäntiä ja tuumasin, ettei se voisi olla ihan susi. Kun sitten illalla mätin sosemyllystä lähes liisteriksi muuttunutta papusotkua blenderiin mietin vain kuinka väärässä taas kerran olinkaan.

Mutta jospa aloitan ihan alusta ja etenen sitten hernekastikkeen kannalta saavutettuun onnelliseen loppuun. Joten ottakaapa mukava asento, tästä tulee yksi näistä vaikeuksien kautta voittoon - jutuista. Kaikki siis alkoi elokuun ruokahaasteeksi nimetystä hernehaasteesta. Bongasin Piemonten keittiön pasta-annokseen käytetyn papusoosin ja ajatus kermaisesta, täyteläisestä, silkkisestä ja täysin vegaanisesta papusoosista oli minusta aivan loistava idea. Tämän soosin tekisin vegaani-illalliselleni!

Niinpä sitten päätin kokeilla papusoosia mökillä jo kertaalleen ennen kuin h-hetki olisi käsillä. Idea papusoosista oli minusta hauska paitsi vegaaniutensa takia, myös ihan muutenkin. Minä kun pidän pavuista ja linsseistä kovasti. Mutta ensimmäinen yritteeni ei mennyt oikein nappiin. Käytin papukastikkeen soseuttamiseen mökillä olevaa bamixia ja jotenkin en saanut rakenteesta sellaista kuin kuvittelin. Ilmeisesti bamixin voima ei riittänyt täysin tasoittamaan kastiketta tai suristin sitä liian vähän aikaa. Joka tapauksessa kastikkeeseen jäi kuorenpaloja ja kastike ei ollut niin silkkistä ja ihanaa, kuin halusin. Jotenkin makukin jäi minulla vähän ohueksi.

Muistelin siinä illastaessamme muutaman vuoden takaista kokkikurssiamme Italiassa. Tehdessämme Ribollitaa, emännät opettivat, että ainoa tapa saada papusoseesta 100% varmasti silkkistä ja ihanaa, on käyttää vanhanaikaista sosemyllyä ja soseuttaa pavut pienissä erissä, välillä siivoten myllyyn jääneet kuorenpalaset pois. Ja kun elämäni on välillä sellaista kiirekaaoksessa surffaamista seisoin taas kerran sellon keittiötavaroiden äärellä ja pyörittelin käsissäni ainoaa sosemyllyä, jonka löysin. Se näytti sosemyllyllie, se oli tehty Italiassa ja muistin, että tämän kaltaisella vehkeellä me isin kanssa teimme omenasosetta, kun olin lapsi. Miten huono se voi olla?

Vastaus: se voi olla täysin turha ja toimimaton. "Suuri virhe", sanoisi A varmaan.

Lisäsin enemmän papuja, jos ne vaikka soseutuisivat paremmin...

Minä kokosin laitteen pavut keitettyäni ja annostelin pienen määrän papuja myllyyn. Aloin soseuttaa. Mitään ei ilmesty alla olevaan kippoon. Pavut pyörivät myllyssä, mutta eivät liiskaannu. Autan papuja vähän lusikalla, koitan saada niitä paremmin painumaan reikälevyä vasten. Mutta ei, vieläkään ei tulosta. Lisään papuja, jospa se auttaisi? Ei. Edes käsin painamalla kulhoon ei tule mitään. Olen myllyttänyt, ihmetellyt kiroillut kun kampi irtoaa kiinnikkeistään ja kaiken yrtyksen tuloksena kulhoon on syntynyt n. 1/2 rkl papumössöä. Ei elämän kevät sentään.


Nyt alkaa jo vähän iskeä ahdistus; kello on Paljon, tämä papukastike on viimeinen asia ennen nukkumaanmenoa ja se ei soseudu. Mitä ihmettä minä keksin tilalle, jos en saa papuja aivan tasaiseksi? Tutkin sosemyllyn mukana tulleita levyjä; ne ovat kaikki kuin siivilän levyjä. Niissä ei ole minkäänlaisia teriä, vaan reunat ovat pyöreät; miten tuo mylly on edes kuviteltu toimivan? (ks. vaikka täältä kuva ihan Oikeasta sosemyllystä, huomaa levyjen terät). Ja miksi, miksi en tajunnut sitä kaupassa?

Myllytyksen, painamisen ja anelun jälkeen pavut olivat ihan mössöä - myllyn sisällä!

Noh, eipä minulla ollut siinä kohdin enää muuta vaihtoehtoa kuin lusikoida liiskaantuneet pavut blenderiin ja toivoa parasta. Tuolla myllyllä en saa mitään aikaan vaikka hieroisin noita papuja siinä aamuun asti. Olin alunperin ajatellut, että en käyttäisi illallisella soija- tai kaurakermoja. Nyt kun kuitenkin jouduin turvautumaan blenderiin, pavut olivat jo niin hajonneita ja mössööntyneitä, ettei blenderi pystynyt pyörittämään niitä mössöksi vaan löi tyhjää. Olin onnistunut hukkaamaan papujen keitinliemenkin jo, kun mokasin vähän papujen keittovaiheessa. Laitoin nimittäin papujen sekaan pari oksaa rosmariinia tajuamatta, että pitkän keittelyn aikana rosmariinin lehdykät tietysti irtoavat. Ne olisi kannattanut laittaa mukaan vasta loppuvaiheessa tai käyttää pientä yrttipussukkaa. Koska halusin kastikkeestani puhtaan valkoista, jouduin kalastamaan joka ikisen lehdykän pois papujen seasta lusikan avulla. Se oli sen verran tylsää puuhaa, etttä menin harmistuksissani hävittämään keitinveden, mikä oli tietenkin virhe. Toisaalta, enpä tiedä olisivatko rosmariinin neulaset sitten lopulta haitanneet mitään soseen seassa, koska laitoin kastikkeeseen myös vihreää basilikaa ja väri oli siitä huolimatta ihan ok...



Noh, kaadoin sitten pavuille kaurakerman ja hyvää pähkinäöljyä. Puristin mukaan paahdetun valkosipulin sisuksen ja ilokseni blenderi jaksoi pyörittää seosta. Ehkä tästä vielä tulee kastike kuitenkin... Maistoin soosia ja totesin, että paahtunut valkosipuli peittää kaurakerman maun ihan hyvin. Jos minulla olisi ollut enemmän valkosipulia paahdettuna, olisin saattanut lisätä vielä ainakin puolet toisesta valkosipulista. Paahtuneen valkosipulin maku oli ihana ja aromaattinen. Siitä tuli kastikkeeseen juurikin sellaista täyteläisyyttä, mitä kuvittelin grillatun polennan ja linssilisäkkeeni tarvitsevan.



Ja sitten aloin maustaa kastiketta: lisäsin siihen ison tupsin kanelibasilikaa, vastaraastettua muskottia ja rouhittua jaavanpippuria. Hieman etikkaa ja ruskeaa ruokosokeria makuja pyöristämään. Kastikkeessa oli hämmentävällä tavalla jotain samaa mausteista makumaailmaa kuin hyvässä, kermalla silatussa ruskeassa kastikkeessa. Hetken pelkäsin, oliko mausteisuutta liikaakin ja lisäsin vielä hieman kanelibasilikaa. Sitten kaadoin kastikkeen valmiiksi kattilaan, peitin kelmulla ja jätin jääkaappiin odottamaan seuraavaa iltaa.

Soosista tuli lopulta yksi illallisen kehutuimmista ruuista. Kaikki pitivät siitä ja kastike syötiin melkein loppuun. Sellaisen asian vaan huomasin, että kastiketta lämmittäessä saa olla tarkkana kuin porkkana; etenkin illallista seuraavana aamuna kun lämmitin soosia toistamiseen, siitä alkoi maistua läpi melkein hernekeittomainen maku. Sanoisin, että tämä kastike on ehdottomasti parhaimmillaan heti soseuttamisen jälkeen. Jos teen tätä uudelleen, keitän pavut ja kuumennan ne vaikka vedessään vielä juuri ennen soseutusta. Sitten vaan kaikki aineet blenderiin ja soosi suoraan lämmitettyyn kastikekulhoon. Jos et halua käyttää kaurakermaa voit kokeilla ihan papujen keitinveden käyttöä tai ihan perinteistä kermaa.



Paahdetulla valkosipulilla maustettu papukastike (6-8:lle)

papujen keittämiseen:
2,5 dl pieniä valkoisia papuja
1 sellerin varsi
1 sipuli
2 pientä oksaa rosmariinia (kangaspussukassa)
maustepippureita (ehkä 1/2 tl, lisää pussukkaan rosmariinin kanssa)
vettä
2 tl suolaa (lopuksi)

lisäksi kastikkeeseen:
1 paahdetun valkosipulin sisus (tai maun mukaan enemmänkin)
0,5 dl pekaaniöljyä
1 prk kaurakermaa (tai tavallista ruokakermaa)
n. 8 kanelibasilikan oksaa (pieniä, vesiviljeltyjä-> ulkona kasvaneesta riittää puolet)
2 jaavan pippuria
n. 1/2 rkl vaaleaa viinietikkaa
hieman muskottia
1 tl ruokosokeria (ei pakollinen, voit käyttää myös hunajaa jos ruuan ei tarvitse olla täysin vegaani)
suolaa
(keitinvettä)

Liota kuivia papuja yön yli puhtaassa vedessä. Seuraavana päivänä keitä pavut laittamalla kattilaan kunnolla vettä, pavut, selleri, sipuli ja mausteet pienessä kangaspussukassa. Voit laittaa keitinveteen myös kuoritun porkkanan jos sinulla sellainen on. Minulla ei ollut.

Paahda valkosipulia kokonaisena uunissa 180 asteessa n. 20-30 min, kunnes se on ihan pehmeää sisältä.

Kun pavut ovat kypsiä, poista sipuli, selleri ja mausteet. Laita vähän keitinlientä talteen erilliseen kippoon.

Laita pavut, öljy ja käyttämäsi kerma blenderiin ja aja tasaiseksi. Halkaise valkosipuli ja purista pehmeä sisus seokseen. Lisää muut aineet ja surista seosta vielä vähän lisää. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa vielä suolaa.

Kuumenna kastikekippo valmiiksi lämpimällä vedellä ja kaada kastike siihen. Korista halutessasi kanelibasilikalla. Tarjoile lämpimänä mielellään heti.

Kastike kestää kyllä varovaisen kuumennuksen, mutta älä keitä kastiketta yhtään enää soseuttamisen jälkeen!

Herkkutattipolentaa grillistä ja pari epävegaanisempaakin vinkkiä...

Polenta on loistavaa grillattavaa, kunhan ei laita massaan liikaa rasvaa, kermaa tai juustoa. Tämäkin virhe tuli joskus kokeiltua, kun sekoitin grillattavaan polentaan gorgonzolaa liiankin avokätisesti. Juusto tietysti suli kuumassa grillissä ja koko polenta muuttui äärettömän hankalasti käsiteltäväksi, epäesteettisti valuvaksi mutta siitä huolimatta herkulliseksi grillimössöksi.

Polenta herättää minussa toisinaan vähän ristiriitaisia tunteita; se voi olla ihastuttavaa, kuten viva chapatan aleksi asiaa kommentissaan kuvasi. Mutta jos polentaan ei laita mitään mausteita se voi olla myös tylsää, tympeän kumista ja vähän mautonta maissipuuroa.

Tästä tuli kyllä ihan täydellisyyttä hipovaa, mutta suuri kiitos siitä kuuluu laadukkaalle pekaani- ja tryffeliöljylle, ihanille Mimmulta joululahjaksi saamilleni herkkutateille ja tietysti kesän ulkona kasvaneille tuoreille yrteille. Vegaani-illallisella Mari tuumasi, että on aika hassua, kun täyteläisen makuinen tatti ja paahtuneet grillimaut tekevät tästä tavallaan annoksen "pihvin" vaikka kyseessä onkin hiilihydraatti.

Vaikka assosiaatio lisäkkenä usein mielletyn polennan ja pääruuan "pihvin" välillä olikin yllättävä, olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että tekstuuri oli onnistunut ja ennen kaikkea: grillattu polenta oli hyvää. :)

Seuraavana aamuna vegaanius oli muisto vain... ;)

Ja kun kaikesta ahmimisesta huolimatta polentapaloja sitten kuitenkin jäi, ne toimivat myös seuraavana aamuna lämmitettynä brunssilla. Kaivoin palaset esiin jääkaapista ja laitoin ne vain uuniin. Lämmenneet palaset koristin tuoreella kanelibasilikalla ja tarjosin ne täysin epävegaanisti salviavoissa paistettujen kananmunien, mozzarellan ja creme fraichen kanssa. :) Mmm...

Sitä salviavoissa paistettua kananmunaa kannattaa muuten kokeilla, se on ihan ykköshyvää brunssikamaa. Tämä herkku syntyy laittamalla kuumalle pannulle kunnon nokareen (30-40g) voita ja kun voi on sulaa, sekaan salvianlehtiä.

Kun voi alkaa muuttua ihan vähän kullanruskeaksi, riko munat mukaan ja paista kunnes valkuainen on juuri hyytynyt. Tarjoa heti. Salviavoissa paistaminen toimii muuten loistavasti myös pekonin kanssa :)




Polenta kannattaa tehdä edellisenä päivänä tai useampi tunti ennen grillausta jotta se ehtii kunnolla jämähtää. Laitoin polennan suorakaiteen muotoiseen keraamiseen uunivuokaan hyytymään. Kun polennan sitten kippasi leikkuulaudalle ja puolitti, siitä sai leikattua halloumin kokoisia paksuhkoja siivuja grilliin. Se tässä ruuassa on tosi kivaa, että polennan voi keittää hyvissä ajoin etukäteen ja grillauksen (tai miksei vaikka parilalla paistamisen) voi tehdä vasta tarjoillessa.

V muuten vinkkasi grillin suunansta sellaisia terveisiä, että polentasiivut kannattaa sivellä molemmin puolin valkosipulisella yrtti-öljykastikkeella ennen grilliä. Niin ne eivät tartu ritilöihin. Kastikkeeseen kannattaa laittaa myös muutama rkl etikkaa makua syventämään ja estämään öljyn hurjaa paloa grillissä.



Herkkutattipolentaa grillistä (ainakin 6-8:lle)

3,5 dl polentaa
n. 16-17 dl vettä
1 luomukasvisliemikuutio
2 valkosipulin kynttä
1 dl pinjansiemeniä
20 g herkkutatteja (kuivattuja)
n. 1-2 rkl sitruunatimjamia
suolaa / chilisuolaa
mustaa pippuria
n. 1 rkl etikkaa
n. 3-4 pisaraa vaaleaa tryffeliöljyä. Lisää pisara kerrallaan maun mukaan (varo, vahvaa tavaraa)
reilu 3 rkl pekaaniöljyä

Kaada kasarin tai kattilan pohjalle loraus öljyä ja paahda pinjansiemeniä siinä hetki. Kun siemenet alkavat saada väriä, lisää valkosipuli ja kuullota sitä hetki jotta maku pyöristyy. Älä ruskista!

Lisää sitten polentapussin ohjeen mukaan vettä ja luomukasvisliemikuutio. Sekoita mukaan polenta koko ajan sekoittaen. Polennan keittoaika riippuu siitä, onko se esikypsennettyä vai ei. Omani oli esikypsytettyä, joten n. 10 minuutin rauhallisen keittelyn kuluttua polenta alkoi sakeutua.

Lisää polentaan murskatut, kuivatut herkkutatit, suola, pippuri sekä tryffeliöljy ja etikka. Keitä vielä hetki, jotta tatit vähän imevät nestettä ja puuro alkaa olla kunnolla sakeaa.

Lisää tuoreet yrtit, pähkinäöljy ja maistamalla tarkista suola. Lisää tarvittaessa.

Voitele suorakaiteen muotoinen vuoka öljyllä ja kaada polentapuuro vuokaan. Kun polenta on vähän jäähtynyt, peitä kelmulla ja jätä hyytymään vähintään pariksi tunniksi tai vaikka yön yli jääkaappiin.

Leikkaa polenta haluamasi kokoisiksi viipaleiksi (ei liian ohuiksi eikä pitkiksi), sekoita öljystä, tuoreesta yrtistä, valkosipulista ja hyvästä punaviinietikasta kastike, jolla palat voidellaan enenn grillausta. Paista molemmin puolin kauniin värisiksi grillissä.

Jamien kanelinen tonnikalapasta

Kädet täristen kaadoin kanelia pannulle punasipulin sekaan ja pyysin V:tä vielä kerran tarkistamaan keittokirjasta ja sanakirjasta, että cinammon on kanelia (kirja on englanniksi). En ehkä ihan uskonut tähän ruokaan aluksi, mutta uteliaisuus vei voiton. Ja voi silakka sentään mitä uusia makuyhdistelmiä siitä löytyikään! :)


Ostin aikoinaan Akateemisesta Cook with Jamie -kirjan. Jotenkin se on vain jäänyt hyllyyn odottamaan hetkeään. Tällä viikolla, rankan päivän jälkeen tuntui hyvältä ajatukselta kokeilla jotain uutta ja kivaa, joka ei kuitenkaan olisi liian monimutkaista. Silloin löysimme toisemme kirjahyllyn edessä, kirja ja minä.

Epäilin vähän, että ruuasta saattaisi tulla tunkkaisen makuista. Sitruuna, basilika ja kaneli sopivat kuitenkin yllättävällä tavalla yhteen ja ruoka oli ihanan raikasta ja hyvää.

Jamien kanelinen tonnikalapasta

Oliiviöljyä
1 punasipuli hienonnettuna
1-2 tuoretta chiliä hienonnettuna
1 tl kanelia
tuoretta basilikaa (ostin semmoisen ruukun ja käytin sen melkein kokonaan)
1 tlk hyvää tomaattimurskaa (tai säilyketomaattteja)
2 kypsää tomaattia paloiteltuna
2 tlk tonnikalaa oliiviöljyssä
suolaa ja pippuria
n 400 g penne-pastaa tms (laitoin pirkan parhaat tomaattipastaa)
1 sitruunan kuori ja mehu
pieni kourallinen parmesan-raastetta

Kuumenna loraus oliiviöljyä pannulla ja lisää hienonnettu punasipuli, chili, osa basilikan lehdistä ja kaneli. Levyn lämpötila kannattaa pitää melko alhaisena. Paista muutama minuutti, kunnes sipulit ovat pehmenneet. Lisää tomaattimurska, tomaatinpalat, tonnikala ja hyppysellinen suolaa, samalla lisäten vähän levyn lämpöä.
Anna hautua, välillä sekoittaen noin 20 minuuttia.

Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin kaksi tölkillistä purkkitomaatteja, mutta korvasin ne hyvällä tomaattimurskalla ja kahdella kypsällä tomaatilla, koska lähikaupastamme ei löytynyt kokonaisina säilöttyjä tomaatteja.



Sillä välin kun kastike valmistuu, laita pastan keitinvesi kuumenemaan ja lisää veteen suolaa. Keitä pasta paketin ohjeiden mukaan al denteksi. Sekoita kypsä pasta kastikkeeseen, lisää sitruunan kuori ja mehu, loput basilikan lehdet, loraus hyvää oliiviöljyä sekä parmesanraaste. Sekoita ja mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla. Tarjoile parmesanjuuston kanssa.

Meloni-kurkkukeitto vaniljalla ja koivusiirapilla

Ajatukseni oli tehdä tästä keitosta "keittiön tervehdys" mutta lopulta tein sen vähän suuremman kokoisena. Ongelman muodosti yllättäen myös lasi, josta juotavan keiton voisi tarjoilla.

Sorruin ostamaan V:lle syntymäpäivälahjaksi ne tastingissa itseeni vaikutuksen tehneet Riedelin tequilalasit. Niistä olisin halunnut tämän keiton tarjoilla, mutta lasit olivat jääneet mökille. Maximilian Riedel nimittäin sanoi, että kyseiset lasit sopisivat hyvin pyös pienten, aromaattisten "tervehdysten" tarjoiluun. Lasi on suunniteltu siten, että se nostaa yrttiset ja herkät aromit suoraan nenään ja vahvistaa siten tarjottavan yrttisalaatin/keiton/tms aromeja ja herättelee aisteja. No, ei voinut mitään - keiton päädyin kuitenkin surauttamaan.

Halusin että keitto olisi hyvin raikas, mutta tarjoaisi jo ihan vähäsen aavistusta sekä hedelmäisemmistä alkupala ja -jälkiruokaruuista että täyteläisemmistä ja yrttisemmistä pääruokamauista. Päätin, että käytän keittoon pohjaksi melonia ja paprikaa, mausteiksi taas jälkiruuan kanssa keittämäni vaniljatangon sisuksen. Aprikoosia en keittoon laittanut, vaan olin ostanut hedelmäisyyttä tuomaan mangovinagretta ja yrttisyyttä lisäsin koivusiirapilla. Potkua saatiin kuinkas muutenkaan kuin pienellä palalla lemondrop - chiliä. Mimmu muuten neuvoi minua, että sen chilin kanssa pitää olla vähän varovainen tässä alkukeitossa. Lemondropissa on kuitenkin voimaa ja jos alkukeiton on tarkoitus olla herkkä ja kukkea, kirpakka chili saattaa jyrätä sen 10-0.

Tämä meni hienosti siihen asti, kunnes lorautin avokätisesti sekaan Stokkalta ostamaani mangovinagrettea. Se oli yllättävän makeaa. Itse asiassa se oli niin makeaa, että keitto alkoi muistuttaa jo vaniljaista jälkiruokahedelmäsalaattia. Paniikki meinasi iskeä: mitäs nyt? Alunperin en ollut ajatellut laittaa tähän kurkkua, vaan tehdä ihan vaan pienen keiton. Nyt kuitenkin tarvittiin kurkkua ja selleriä leikkaamaan keiton makeutta. Soppa olisi ollut ihan hyvää ilman mangovinagretteakin, joten voitte halutessanne jättää sen pois ja maistaa keittoa ilman kurkkua ja selleriä. Makeutta voi hyvin säätää pelkällä koivusiirapilla, jossa on juuri sopivan aromaattinen maku.

Kuitenkin lopulta, kun sain kaikki maut mielestäni tasapainoon sopasta tuli varsin mainio.

Keitto oli raikas, aavistuksen pähkinäinen, yrttinen ja aprikoosinen. Kuin alkusyksyn aurinkoinen ja kostea aamu. Sellainen, jossa on jo aavistus kohta maassa ruskeina pyörivistä lehdistä. Olin tyytyväinen.




Meloni-kurkkukeitto vaniljalla ja koivusiirapilla (5-6:lle)

n. 550g hunajamelonia
1/2 lemondrop - chiliä
150g tuorekurkkua, kuorittuna
1/2 sellerin vartta
1 dl hyvää oliiviöljyä
2 tl koivusiirappia
3rkl mangovinagrettea (vähempikin olisi ehkä riittänyt, maista!)
1 vaniljatangon sisus (jälkiruokaliemessä keitetty)
0,25 dl valkoviinietikkaa
0,5 dl hapanta omenatuoremehua
(ripaus suolaa)

Laita chilinpala, melonin liha, puhdistettu paprika poistettuna blenderiin. Lisää myös omenamehu, öljy ja etikka sekä vaniljatangon sisus.

Surauta tasaiseksi ja mausta koivusiirapilla ja ripauksella suolaa. Tämän jälkeen menin vielä lorauttamaan mangovinagrettea, joka nosti vaniljaa esiin ja teki keitosta aika makeaa. Lisäsin vielä suolaa, kuorittua tuorekurkkua ja sellerin varren. Taas suristin keiton tasaiseksi. Maistoin ja totesin että soppa on pelastettu.

Jätä keitto jäähtymään ja tekeytymään jääkaappiin ainakin tunniksi-pariksi mutta voit jättää sen tekeytymään myös yön yli kuten minä. Tarjoile laseista.

Keltaista aprikoosi-lemondrop -chilidippiä

Mimmu soitteli minulle Naga 2010:stä ja kyseli haluaisinko sieltä kenties tuliaisia: mango-chilikastiketta, vadelmachilikastiketta vai kenties jotain muuta. Sanoin, että ottaisin mieluiten jotain, mitä voin sekoittaa ruokaan vähän - esimerkiksi erikoisempaa chilitahnaa tai kuivattuja chilejä. Koska minulla oli se puskallinen lemondrop - chiliä ajattelin tietysti heti, että jotain ihanaa, hedelmäistä chilikastiketta niistä chileistä voisi tehdä itsekin.

Olin ajatellut, että vegaani-illalliselle ottaisin mukaan tuoretta aprikoosia, koska siinä on hurjasti erikoisempia kivennäis- ja hivenaineita joita kasvissyöjät tarvitsevat. Lisäksi aprikoosien aika on nyt ja itse asiassa yllättävän moni ei ole koskaan maistanut tuoretta aprikoosia. Olin keväällä hyvinkin hämmästynyt kun vein kotikotiin Kurikkaan mukanani aprikoosipaketin lopun. Äitini ja sisareni olivat aivan ihastuneita ja hämmästyneitä tuoreista aprikooseista; kumpikaan ei ollut maistanut niitä koskaan ennen. Ilmeisesti aprikooseja ei yleisesti saa tuoreena pohjanmaan suunnalta... Jos nyt tätä lukee joku, joka ei ole tuoretta aprikoosia maistanut niin rohkaisen kokeilemaan, kun sellaisia näkee. Maku on herkkä, makeanpehmeä ja mehukas. Vaikka ainakin minä pidän kuivatuistakin aprikooseista, tuore, hyvin kypsynyt aprikoosi on monin verroin makoisampaa ja aivan kertakaikkisen ihastuttavaa tavaraa.

Koska illallisella tarjoilemiini munakoisopyöryköihin olin laittanut makeudeksi taatelia, en halunnut tehdä tästä aprikoosikastikkeesta liian makeaa. Pikemminkin halusin tehdä siitä raikasta ja aromaattista. Jotain, mikä täydentäisi mukavasti mausteisia munakoisopyöryköitä. Voit toki säätää sokerin määrää siten, että saat makeusasteen omasta mielestäsi kohdalleen. Kastikkeen viilentäminen jääkaapissa "vähentää" myös vähäsen makeutta.



Kaikessa yksinkertaisuudessaan soseutin aprikoosin ja chilin. Koska rakentelin soosin makumaailmaa vähitellen, en tullut soseuttaneeksi valkosipulia mukaan, vaan laitoin kokonaiset, vähän rikotut kynnet vain kiehumaan kastikkeeseen. Ne olisi mielestäni voinut ihan hyvin soseuttaa sekaankin. Silloin vain vähän vähempikin saattaisi riittää. Se, mitä en kuitenkaan sekoittaisi soseeseen on sitruunaruoho. Se on kovaa ja säikeistä, joten se kannattaa laittaa keitokseen palana ja jättää purkkiin vielä kun sose jäähtyy. Voit poistaa sitruunaruohopalan sitten juuri ennen tarjoilua. Sama pätee rosmariinin, mutta eri syystä. Rosmariini kyllä soseutuu ihan nätisti tarvittaessa, mutta halusin soosistani kauniin keltaista! :) Lisäksi halusin vielä korostaa rosmariinin raikkautta, mitä en halunnut keittämällä kadottaa. Niinpä laitoin rosmariinin vasta lopuksi valmiiseen, kuumaan kastikkeeseen. Siellä se maustoi soosia kun kastike jäähtyi. Tällä tavoin se oli myös helppo poistaa, koska rosmariinin lehdykät eivät irronneet kastikkeeseen.

Tykkäsin, että tuli hyvää. Chilejäkin on vielä, niin että ehkäpä laitan toisenkin soosin kiehumaan. Vielä kun ehtisi vaikka vattumetsään... ;)




Aprikoosi-lemon drop - chilikastike (1 isohko purkki)

n. 250g aprikooseja
1,5 dl valkoviinietikkaa tai vaaleaa balsamicoa
1 dl oliiviöljyä
1 keltainen paprika
2 kynttä valkosipulia
15 cm pala sitruunaruohoa
0,5 dl sokeria
2 lemondrop - chiliä (pienehköjä)
2 pientä oksaa rosmariinia
pippurisekoitusta myllystä rouhittuna
1 tl suolaa



Halkaise aprikoosit, poista kivi ja soseuta aprikoosit, paprika ja chili etikan ja öljyn kanssa. Voit halutessasi lisätä soeeseen myös valkosipulin.

Kaada seos kattilaan ja lisää sokeri, pippuria, suolaa ja kuumenna seos kiehuvaksi. Lisää sitruunaruoho ja keitä kastiketta hiljalleen haudutellen kunnes maut pehmenevät ja pyöristyvät. Ehkä n. 20 min aivan hiljaisella tulella. Keittelyn aikana voit tarkistaa vielä makua ja ellet soseuttanut valkosipulia mukaan alussa, voit tarvittaessa lisätä kokonaisen valkosipulin kynnen makua antamaan. Kynsi otetaan pois kun kastike on valmista. Sammuta sitten liesi ja lisää rosmariinin oksat. Jäähdytä ja tarjoile.

Koska dipissä on etikkaa, se säilyy kyllä avattuna ainakin viikon pari jääkaapissa, puhtaassa purkissa.

Jos keität enemmän soosia voit säilöä sen sterioituihin purkkeihin kuumana kuten hillon, jolloin säilyvyys tietysti paranee.

Kelpaa hyvin pikaruuankin kanssa, sokeria olisi tosin saanut olla kevätkääryleiden kanssa vähän enemmän...
Mutta tortillojen kassa kastike oli varsin passelia sellaisenaan... ;)

Tarjoile vaikka munakoisopyöryköiden kanssa.