tiistai 8. tammikuuta 2013

Vielä paria sanaa pidemmin Italianretkemme ravintoloista




Kun liikutaan pienen kanssa ulkomailla, illallinen on pienelle monesti liian myöhään. Niinpä teimme majapaikastamme päiväretkiä lounaan ympärillä  mm. Pisaan, San Gimignanoon ja Orvietoon. Matkustimme kohteeseen I:n päikkäreiden aikana, söimme paikanpäällä lounasta ja palasimme illaksi majapaikkaan.


Tyylillemme uskollisesti emme ihan hirmuisesti suunnitelleet etukäteen mitä missäkin paikassa tehdään ja minne mennään syömään. Silti löysimme tosi kivoja ravintoloita - TripAdvisor osoitti jälleen voimansa ja saimme ruokaa. Koostan tähän nyt muutaman sellaisen mieleen jääneen helmen noista ravintoloista. 

Ja se, mikä kaikkialla yllätti oli, että pieni sai ihan mahtavaa palvelua aina ulkona syödessämme. Okei, lastenhoitohuoneista ei useimmiten ollut tietoakaan jne, mutta pienelle sai tilata melkein mitä vaan puoli annosta, syöttötuoli löytyi ja tarjoilijat sekä kanssaruokailijat näyttivät lähinnä ihastuneelta lapsia nähdessään. En tiedä oliko sitten syynä se, että matkustimme aika pienissä paikoissa ja turistikauden ulkopuolella vai onko Italiassa oikeasti niin paljon lapsiystävällisempää syödä ravintoloissa, mutta kaikki meni tosi hienosti. Tosin I myös näytti parasta käytöstään (oli varmaan tarpeeksi jännää koko ajan) ja oli yleensä porukan ainoa blondibeebis, mikä tietysti herätti huomiota. Melkein joka paikassa (joo, myös supermarketeissa yms) paikalliset kuitenkin tulivat lepertelemään I:lle, paijailivat I:n vaaleita hiuksia ja huutelivat "bello!" - yksi vanha mies Perucassa syödessämme halusi jopa kuvankin pikkuautoilla kiltisti leikkivästä I:stä. Ja tosiaan, vaikka ravintolat olivat välillä ahtaitakin, kukaan ei näyttänyt ahdistuneelta ja mulkoillut pahasti saapuessamme vaikka viereiseen pöytään istutettiin potentiaalisesti rauhaton, äänekäs ja sotkuinen taapero. Mutta: ehkä meillä kävi vaan satumaisen hyvä tuuri. :)


Pisassa matkailimme yhdessä Riitan kanssa ja hän tiesi, että kaupungin ulkopuolella olevalla rantabulevardilla on hauska pieni ravintola, jossa on aito pizzauuni. Emme halunneet sydänkaupungin (ja kaltevan tornin turistimeiningin) vilskeeseen nälkäisenä, joten menimme ensin ihmettelemään talvista rantaa ja syömään jotain. Näin talvikaudella Italiassa pizzauuneja ei välttämättä lämmitetä joka päivä, mutta tuossa pienessä, muistaakseni Cliff - nimisessä ravintolassa uuni oli kuumana. Päädyimme tilaamaan pizzaa, valkosipulileipää ja päivän listalta kalakeittoa.


Se kalakeitto oli ehdoton voittaja, kuten varmaan arvaatte. Tuollaisissa pienissä kyläravintoloissa kannattaa aina suosia päivän listaa ja jos kuppila on rannalla, kalakeitto on usein tehty siitä tuoreimmasta kalasta ja siten käsittämättömän hyvää. Se ei ollut ehkä ihan tyypillisen italialaista, keitto oli tehty vahvahkoon tomaattiliemeen mutta kalaa ja äyriäisiä oli paljon, keitto oli kuumaa, täyttävää ja hyvää.


 San Gimignanossa Peruca - niminen paikka oli ehkä päiväretkiemme paras ravintolalöytö. Päädyimme katuja päämäärättömästi harhaillessamme pienelle sivukadulle, jonka seinässä oli ovi ja oven vieressä paljastavat lamput. Sanoin heti V:lle että vaikuttaa hauskalta paikalta.


 Pikainen vilkaisu Trip Advisoriin kertoi, että moni muukin oli pitänyt paikkaa erinomaisena. Lounas oli vasta juuri alkanut joten mahduimme sisään hyvin. Emmekä kyllä pettyneet.




Alkupalaksi jaoimme antipastolautasen jolla oli paikallista läskiä ja papuja, tryffelimarinoitua kesäkurpitsaa sekä hyvää kinkkua ja rucolaa.  Lisäksi paikallista valkoviiniä, joka oli kyllä kokeilemisen arvoista. Mutta kun olen ihan rehellinen niin tällaisen rustiikkisen ruuan kanssa se punaviini kyllä lopultakin istuu ehkä paremmin.  Mutta valkkari oli tosi hyvää ja merkkasin johonkin pieneen life to do - listaan että jos joskus kierrämme eurooppaa autolla, San Gimignanon valkoviinejä voisi ottaa kyytiin pullon tai pari. :)


Pääruuaksi V söi nautaa - annos taisi olla muistaakseni Tagliata ja lisäkkeeksi V halusi sitä kuuluisaa ihraa. Tagliata - annoksia oli muutamia erilaisia ja käytännössä eron niihin teki juuri tuo lisuke. V pohti ääneen ruokaa syödessään, että on tavallaan tosi hauskaa että täällä päin joka kylällä on joku oma juttu - näillä se on tämä erityinen ihra ja sitä tarjotaan sitten suurella ylpeydellä kaikille.


Minä otin erinomaiseksi osoittautunutta tryffelirisottoa jota myös I söi mielellään. Se oli erilaista kuin tilatessani kuvittelin - rustiikkisempaa. Siitä tuli vähän mieleen pure bistron sieniohratto, jota söin syksyllä. Maku oli jollain tavalla melkein ohrainen, vaikka riisistä se olikin tehty. Hyvä kokemus, ehdottomasti. Jälkkäriksi otimme vain kahvit, sillä ruoka oli varsin täyttävää ja totesimme että muutenkin on varmaan hyvä aika lähteä kun I oli hurmannut kaikki suorastaan poikkeuksellisen rauhallisella ja suloisella käytöksellä. :)


Poispäin kävellessämme ohitimme vielä yhden hauskannäköisen enotecan. Tai hauskan Enoteca Di Vinorumista teki ennen kaikkea mahtava näkymä; jos olisimme olleet kahden matkalla tämä olisi ollut ihan erinomainen paikka pysähtyä nauttimaan hetki auringosta ja ottaa parit viinit terassilla, auringossa. Nyt vaapuimme vain ohi masu täynnänsä Perucan ruokia.

Orvietossa oli yllättävän paljon elämää - ja erikoinen kirkko. Siellä olisi varmaan ollut shoppaajallekin löydettävää. 

Orvietokin oli mäen päällä. Se osoittautui hienoksi linnoituskaupungiksi, johon mentiin samantyyppisellä raidebussilla kuin jolla Hong Kongissa matkustimme "huipulle". Täälläpäin maailmaa sitä kutsuttiin "Funikulaariksi" Ja I yllätys yllätys rakasti sitä ;) Mutta ruuan suhteen emme osuneet ihan nappiin. V oli löytänyt Osteria Numero uno - nimisen paikan Trip Advisorista joka listan ja fiiliksen perusteella todennäköisesti olisi ollut juuri se paikka, missä olisimme halunneet syödä. Mutta olimme vähän myöhässä: kun pääsimme paikalle kaikki pöydät olivat jo täynnä ja jäimme ilman paikkaa. Kylässä oli meneillään jonkinlainen syysjazz- tapahtuma joka täytti kaikki ravintolat turhankin nopeasti. Useammassa paikassa jouduimme kääntymään ovelta.


Lopulta pääsimme sisään Trattoria Tipica La Pergolaan, joka oli ihan ok ja kesällä varmaan ihan tosi kiva paikka lounaalle. Se, mikä vähän haittasi menoa oli, että sekin paikka oli tosi täynnä ja saimme odotella ennenkuin palvelua ja lopulta ruokaa sitten tuli.

Unelmapehmeät pastanyssykät olivat herkkua kurpitsapyreen kanssa.

Ruoka (ja ruokalista) oli jotenkin modernimman oloista kuin ehkä muuten reissullamme ja sanoisin, että paras pöytäämme päätynyt annos oli ilmeisesti ricotalla täytetyt "hattupastat" (ei cappelliini, vaan...?), joiden kanssa tarjottiin salviavoilla maustettua kurpitsapyrettä. Se oli tosi hyvää. Tästä annoksesta mietin, että teen vielä kotonakin jotain samanhenkistä joskus.

Villisikaragu jäi jotenkin valjuksi vaikka olikin ihan hyvää. Aika perinteinen annos.

Ihan hyvää se V:n tilaama villisikaragu ja kastanjapastakin oli, mutta se kuulosti paremmalle kuin maistui. Etenkin kun meidät oli jo täysin pilatti sekä Ragun että villisian osalta ;)  Pisassa nimittäin saimme I:lle tosi hyvää ragua, ja kun lisäksi olimme jo maistaneet sitä majapaikkamme emännän jouluvillisikaa tuo tuntui vähän valjulta esitykseltä. Alkupalat skippasimme kokonaan ja otimme jälkiruuaksi vähän panettonea sekä pannacottaa. Molemmat hyviä, mutteivät mitenkään poikkeuksellisia.

Näinkö panettone oikeasti pitäisikin tarjoilla? Vähän niinkuin laskiaispulla;)

Ja että tästäkin postauksesta tulisi kilometrin mittainen säästin loppuun ihan parhaan ravintolajutun johon törmäsimme vasta oikeastaan matkalla kotiinpäin. ;)


Meillä oli lentoliput Roomasta ja matkailimme vuokra-autolla ympäriinsä. Koska paluulento lähti aika aikaisin, totesimme että emme kyllä oikeastaan halua I:n kanssa herätä viideltä, pakkautua autoon, ajaa Roomaan, palauttaa autoa ja vielä yrittää jotenkin päästä ajoissa koneeseen. Aikataulu tulisi olemaan ihan liian tiukka ja lopulta kaiken saldona olisi todennäköisesti harmaantuvaan pehkooni vain yksi harmaa raita lisää. Niinpä V oli bongannut meille välipysäkin lähempänä Rooman lentokenttää. Minä olin speksannut V:lle että matkaa kentälle saa olla Ihan Maksimissaan tunti (koska olemme Italiassa ja tunti voi tarkoittaa lopulta Ihan Mitä Vaan), hotellissa olisi hyvä olla ravintola ja aamupala, jonka voi saada aikaisin  mielellään buffa, jotta I voi sitten tyypata söisikö mitään vai vähän kaikkea.
We made it to Bracchiano - mutta se vaikutti niin kivalta paikalta, että sinne mennään joskus uudelleen.

Suunnitelmaksi muotoutui yöpyä Bracciano - järven vieressä olevassa Hotel Massiminossa ja säkällä ehtisimme vielä pyörähtämään Bracchianon linnalla. Suunnitelman olennaisena osana oli, että Massiminossa on ravintola, joka oli saanut erinomaisen hyvät arvostelut sekä buffet aamiainen joka aukeaa aikaisin. Me tuumasimme että voisimme ehkä saada I:n illalliselle omissa rattaissaan - pieni voisi sitten simahtaa siihen ja kantaismme hänet sänkyynsä kätevästi kun ei tarvitse pukea ja riisua enää. Mutta kaikki ei mennyt ihan ajoituksellisesti nappiin ja kun navigaattori oli kätevästi kuljettanut meitä kaikkia ihme pikkuteitä Hotel Massiminolle I oli funssansa kourissa jo kiukkuinen kuin ampiainen, vailla lähinnä iltavelliä ja ihan valmis petiin. Eikä omakaan henkinen tilani kovin kaukana edellä kuvatusta ollut.

En ole ihan varma olimmeko hotellin ainoat asiakkaat sinä yönä, mutta ei se varmasti kaukana totuudesta ollut. Kyläkin vaikutti aika pieneltä, niin että vähän alkoi kylmätä saisimmeko ruokaa ollenkaan. Kysyimme kirjautuessamme varovasti respasta onko ravintola ylipäätään auki ja voisiko sieltä ehkä tilata jotain huoneeseen. Helpotukseksemme kuulimme, että ravintola oli auki ja kyllä, sieltä voi tilata ruokaa: "Miten olisi vaikka pizza tai jokin pasta...?" Siinä vaiheessa päivää kaikki se kuulosti tosi hyvältä. Lupasimme palata asiaan ja könysimme huoneeseemme. I:n nukahdettua ja saatuamme uudelleenpakattua kaikki laukut lähtöä ajatellen V lähti käymään alhaalla ruuanetsintämatkalla.

Ravintola oli V:n mukaan yllättävän täynnä ja täynnä elämää - paikalla oli kuulemma jos jonkin sorttista pukumiestä ja ruokaa oli kannettu vilkkaasti pöytiin. Kaikki tämä lupasi hyvää. Listaa sekä ruokailijoiden lautasia kuikuiltuaan V oli todennut merenelävien vaikuttavan parhaalta valinnalta ja päättänyt repäistä meille kunnon setin kaloja ja äyriäisiä sekä lasilliset proseccoa. Meillä oli vähän isompi huone jossa oli "olkkari" kahdella sängyllä. Kun V ilmoitti että oli tilannut "kaikkia kaloja" olin vähän et okei, no, ehkä tässä jotenkin saadaan semmosetkin syötyä - sillä huone oli tehty nukkumiseen, siellä ei ollut edes sohvaa.

Ensimmäinen ja ainoa kuva kärrystä jolla ruuat tuotiin valitettavasti tärähti, mutta blogi realityn nimissä ja tarinan takia laitan sen nyt tähän: paljon on settiä.
 Kun ruoka tuli se näytti ihan jumalaiselta. Lasissa oli kunnolla kuohuvaa ja kaloja ja äyriäisiä oli jos sen seitsemää sorttia. Lisukelista oli ollut vähän köyhä, mutta V sanoi painottaneensa sitten mereneläviä senkin edestä. Ja joo, raksu oli suoriutunut hienosti.

Oheissalaattia ja ranskiksia - perinteinen rantaravintolalisäke. Takana mustekalaa. 

Ja kun kärry oli työnnetty sisään olin jo käymässä kiinni antimiin täysin tyytyväisenä. Mutta sitten  käytävästä alkoi kuulua kolinaa ja tarjoilija viittelöi meitä vähän vielä odottamaan. Nämä sankarit kantoivat meille ravintolan pöydän sisään huoneeseen! Niinkun liinoineen, lautasineen, aterimineen, vesilaseineen ja tuoleineen päivineen!

Ravintola tuli luoksemme bone china - lautasineen, tärkättyine lautasliinoineen ja kaikkineen.

Istuin reissuflunssaisena avojaloin siinä varavuoteen päällä ja tunsin itseni jotenkin tosi pieneksi ja ihan hyytyneeksi kaiken hälinän keskellä. En tiennyt olisinko liikutukseltani kieltänyt ihmisiä jyrkästi näkemästä mitään (lisä)vaivaa meidän huoneruokailumme takia vai olisinko vaan itkeä tirauttanut salaa pari kyyneltä. Ihan mieletön juttu. Vähän suorastaan nolottikin, että ei ollut edes sukkia jalassa kun ravintola käveli huoneen ovesta sisään.

En oikeasti tiedä kuuluuko tämä mihinkään vakioserviissiin - en usko, mutta oli Ihan Mieletöntä että hotellille meidän ruokailumme ei ollut yhdentekevä. Että kun vieraita oli vähän, niistä jotka olivat paikalla pidettiin sitten sitäkin parempaa huolta. Olisihan hyvin voitu ajatella, että no, kun ei nyt ole mikään paras kausikaan niin ei meidän tarvi liikaa yrittää. Mutta välillä Italia tosiaan yllättää.

Ja ruoka oli hyvää; viereisestä järvestä nostettua kalaa, ihania simpukoita ja niiden kanssa erinomaisesti sopivaa hunajanväristä ja vähän ryhdikkäämpää proseccoa. Ruokaa oli paljon, ehkä suorastaan yltäkylläisesti ja seura parasta mahdollista. Pitkän ja hienon retken päätteeksi saimme sittenkin sen suunnitellun ravintolavisiitin.



Siinä tärkätty lautasliina sylissä istuessani ja miettiessäni jaksaisinko vielä yhden simpukan vai en pysähdyin oikein miettimään koko settiä. Italialaiset leikkivät jotain nälkävuoden pituista, täysin käsittämätöntä laatikkoleikkiä telkkarissa, I tuhisi sängyssään ja minulla oli hyvä mieli. Katsoin V:tä ehkä tavallistakin pehmeämmin ja sanoin: "kuule raksu - kun me ei olla semmosia kauheen tapauskollisia, eikä tule niin hössötettyä romantiikan kanssa ystävänpäivänä ja semmosina..." V katsoi minua vähän kysyvästi ja jatkoin: " ...niin kyllä tässä nyt minusta on semmoista ihan aitoa romantiikkaa parhaimmillaan - sillee meille sopivaan tyyliin." V oli ihan hiljaa ja näytti minusta muutaman sekunnin aavistuksen liikuttuneelta. Taisimme olla asiasta ihan samaa mieltä. Ja hyvässä yhteisymmärryksessä päätimme sitten kuitenkin avata vielä sen matkalta mukaan jääneen kuohuviinin ja istua nauttimassa Italiasta omassa privaattiravintolassamme pienen hetkisen pidempään.

Kun sitten siivoilin astioita kasaan mietin ääneen, mitähän nuo mahtavat tästä kaikesta haluta kompensaationa. V sanoi, ettei tiennyt ja jatkoin, että jos eivät ole laittaneet mitään valtavaa tarjoilupalkkiota niin pitää muistaa jättää tippiä. Oli tämäkin taas niin ainutkertaisen erityinen juttu. Ja vaikka aamupalalla olimme vain me, siellä oli jogurttia, paljon tuoretta hedelmää, leikkeleitä, juustoa, munia ja monenmoista makeaakin. Isäntä valvoi kaiken sujumista, ilveili I:lle ja lueskeli lehteä aamutelevision puheensorinan kuuluessa taustalla.

Autossa V sitten sanoi: "No nyt mä voin paljastaa sulle mitä ne halusivat siitä eilisestä" Vähän kauhuissani kuuntelin mitä tuleman pitää, vaikka V:n rauhallisuus antoi ymmärtää ettei lasku ollut paha. "Kuusikymppiä kaikkineen. Ei siinä ollut laitettu mitään lisää ravintolan hintoihin. "



V oli jättänyt protestoivalle isännälle 20,- tipin ja evästänyt että se oli tunnelmasta. Myhäilin hyväksyvästi takapenkiltä:"Tosi hyvä, jäi ihana muisto" ja samaan aikaan mietin, että oikeasti tällaiselle muistolle olisi mahdotonta laittaa hintaa. Eikä vähiten siksi, että pöydän kantajakin hymyili kuin pikkupoika kepposta tehdessään kun ravintolapöytää ujutettiin sisään huoneemme ovesta. Tunsimme itsemme ainutlaatuisiksi alusta loppuun asti ja kaikki mitä siihen oikeasti tarvittiin oli vain hippunen hyvää tahtoa ja seikkailumieltä.

10 kommenttia:

Nanna kirjoitti...

IIIHUNA viimeinen ilta ja muisto!

Taina kirjoitti...

Oi miten ihana ilta! <3

Anonyymi kirjoitti...

Bravo näille mahtaville Italia-kuvauksille. Olen NIIN nauttinut lukiessani niitä. Kiitos!

Anna

Katriina kirjoitti...

Yhdyn täydestä sydämestä Annan sanoihin!

Hannele kirjoitti...

Liikutuin viimeisen illan tunnelmoinnista, romantiikasta ja huolenpidosta. Tuommoisesta palvelusta on ilo kuulla!

(liikutuin myös vähän San Gimignanosta - sieltä on ihania muistoja kymmenen vuoden takaa)

Ulla kirjoitti...

Ihana reissu teillä :-) Kyllä nuo Italian kolinaruuat (siis ne, joissa on niin paljon kuorellisia äyriäisiä, että lautanen kolisee, kun siihen lusikkansa tunkee) on niin mahtavia.

Italialaisten lapsiystävällisyyden on myös tällainen lapsetonkin huomannut. Tosin hirmuisen hyvin siellä muksut osaa ravintolassa käyttäytyä. On suorastaan ilo katsoa, kun bambinit syövät nätisti ruokansa.

Virpi kirjoitti...

Aivan ihanaa palvelua hotellilta! Ja sä se osaat kirjoittaa niin, että tunnelmaan pääsee ihan väkisinkin mukaan. Kiitos siitä!

Nelle kirjoitti...

Nanna: no oli <3 Ja tosi ylläri kun se kylä oli niin pieni ja saatoin olla vähän jo taipuvainen uskomaan, että koko massiminossa yöpyminen oli virhe.... Taisi V:kin sanoa jotain lentokenttähotellista kun kiemurtelimme siellä keskellä ei-mitään jonkun selvästi umpihumalasa autoa ajavan tyypin perässä (pysähteli keskelle tietä, mateli laidasta laitaan ja tie oli niin kapea ettei ohi tahtonut päästä)

Taina: <3

Anna ja Katriina: kiitos ja kumarrus, hyvästä reisusta on kiva kertoa! Ja kiva kuulla teistäkin - hyvää uutta vuotta :)

Hannele: se hotelli itsessään oli tosi tyypillinen italiahotelli - ei mitenkän superhieno ja huoneetkin aika basic - mutta palvelu korvasi puuttuvat taideteokset seiniltä jne. Ihan tosi hieno juttu kun aattelee, että mekin vaan yhden yön siellä oltiin. Ja San Gimignanosta sain just vinkkiä kaverilta, että alko myy niiden viinejä ainakin jotain: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/553137

Ulla: joo, äyriäisiä muuten tuli syötyäkin aika vähän kun Chiantissa nyt syödään sitä lihaa ja pastaa enemmän. Se mitä jäin muuten miettimään ravintoloissa oli, että mitä ne tekee kaikille nille ihanille kasviksille? Ravintoloiden listoilla näkyi tosi vähän kasvispainotteista ruokaa, mikä yllätti.

Virpi: kiitos itsellesi kehuista ja ihanaa uutta vuotta. :)

Nienna kirjoitti...

Nää teidän Italia-tarinat on kyllä olleet aivan ihania, juuri sain viimeiset kaksi luettua. se huono puoli et tekee vaan nyt kauheasti mieli lähteä sinne matkalle!

Nelle kirjoitti...

Nienna: Kiitos! jos lohduttaa, niin voin paljastaa että mulla olis vielä muutama oma kokkailu Italiasta tuomisina... :) Että ehkä yksi postaus jossain välissä kun kaukokaipuu iskee :)