Jouluruokakokkailua Chiantin herkuista

Me emme vieneet mukanamme Italiaan juuri mitään suomalaisesta joulusta. Tai tunnustan, otin mukaan taatelipikkuleipiä, koska ne ovat meistä täydellisiä joulupikkuleipiä - mutta muuten mentiin sillä mitä paikan päältä löydettiin:)  Tämä on nyt kolmas joulu peräjälkeen, jonka vietämme jossain ihan muualla ja olisihan se nyt tavattoman hölmöä lähteä kauas ja olla nauttimatta niistä herkuista joita sieltä saa :)

Sen verran saimme vihiä paikallisten joulusta, että meidän majapaikkamme emäntä oli kutsunut kokoon suuren sukujoulun joulupäiväksi. Näin jälkikäteen harmittaa, etten tullut napanneeksi kuvaa kaikista niistä kattiloista ja pöteistä, joita satuin näkemään viileän huoneen pöydällä pyykkimatkallani. Mutta eipä vaan siinä hässäkässä tajunnut, katselin vaan että aika perinteiseltä näyttää - ainakin parikymmentä erilaista kippoa lepäsi pöydillä peitettynä. En edes tiedä, mitä kaikkea oli tarjolla, mutta olen varma, että ne kaikki oivat herkkua. Saimme nimittäin emännältä pienen maistiaisen joulupöydästä sivuun laitetun "villisikamuhennoksen" muodossa. Se oli upean makuista ja Riitalta kuulimme, että villisikaa oli laitettu kasvisten kanssa. Kasviksia oli ollut paljon ja käsitin, että ilmeisesti myös liemiä oli ollut useita - ensin oli keitetty yksi liemi, josta redusoimalla oli syntynyt pohja taas toiselle uusilla kasviksilla. Tarkkaan en siis osaa sanoa, miten ruoka oli tehty, mutta possu oli tajuttoman aromaattista ja hieman makeaa "hiutaletta" jossa oli syvää makua vaikka muille jakaa. Sitä maistettuani minua tosiaankin vähän harmitti, etten tullut ottaneeksi kuvaa niistä jouluruuista;)

Ja vaikka paikallisille aatto sinällään ei ole juhla eikä mikään, me juhlimme aattoiltaa perheen kesken; Takkaan viritettiin tuli ja hiilloksen tekeytyessä söimme alkupalaksi hummeria ja merirapuja. Pääruuaksi takassa tehtiin kuinkas muutenkaan kuin Bistecca Fiorentinaa.  

Uskotteko jos sanon, etten ollut koskaan ennen syönyt kokonaista hummeria, puhumattakaan että olisin laittanut sitä itse. No, laittaminen jäi kyllä tälläkin kertaa kokeneemman miesväen harteille, sillä ihan rehellisesti sanottuna elävä, isokokoinen saksiniekka oli pelottava otus.

Hummeri halkaistaan keskeltä ja sakset irrotetaan.

Noin ison elukan keittämiseen tarvitaan mahdollisimman suuri kattila, jotta siihen saadaan niin suuri määrä vettä ettei veden lämpö pääse putoamaan 90 asteen alle kun hummeri laitetaan pataan. Tämä riittävän suuri vesimäärä (ja reilu määrä suolaa) takaa sen, ettei hummerin pitäisi kärsiä. Meillä noita saksiniekkoja oli kaksi ja laitoimme kattilan suurelle kaasuliekille ja yhden hummerin kerrallaan kiehumaan, jotta vesi pysyi varmasti riittävän kuumana. Varmuuden välttämiseksi vielä kansi päälle.  Ja vaikka tiedänkin että juuri näin hummerin kanssa nykyisin suositellaan meneteltävän - vähän sitä hummeriparkaa tuli sääli siltikin.

Hummerit saivat nopeasti makua hiillokselta....

Mutta oli se tajuttoman hyvää. Kun hummeri oli kiehunut sen pari minuuttia, se pääsi nopeasti jääkylmään veteen, ettei liha kypsy liikaa. Sitten V leikkasi hummerin kahtia, sitä paahdettiin hieman lihapuolelta hiilloksella ja ennen syömistä valutimme lihan päälle vielä sulaa voita.

Kun pojat taistelivat ison saksiniekan kanssa minä otin käsittelyyn ne huomattavan paljon kuolleemmat pikkuravut; laitoin pieneen öljytilkkaan silputun shalottisipulin, n. puoliskan paikalliselta torilta ostettua keskitulista chiliä ja kuullotin vihannekset. Stten laitoin ravut pannuun, annoin niille kevyen värin molemmin puolin ja lisäsin valkoviiniä kuumalle pannulle. Hetki valkoviinin kiehutusta ja lehtipersiljasilppua perään.

Lisäksi nautittiin tietysti Fanciacortan kuohuviiniä - se on ihan erinomaista - alkostakin saa ainakin yhtä - sitä, jossa on oranssi rahinapaperi. Ja koskas kuohu nyt ei olisi rapujen kanssa sopinut. :) 

Pääruualle oli tosiaankin varattu bistecca. Bistecca kuuluu laittaa hiillustalla siten, että ensin annetaan molempiin "poskiin" kaunis väri ja sen jälkeen liha nostetaan pystyyn luunsa päälle. Luu jakaa alhaalta tulevan kuumuuden tasaisesti ja liha ei pala, vaan kypsyy kauniin roseeksi sisältä. Tämäkin oli miesten show, tein siihen lisukkeeksi paahdettua munakoisoa, mutta muuten me naiset lähinnä istuimme ja nautiskelimme paikallisista viineistä. Ei tullut kirjattua ylös, mitä se viini oli, mitä joimme lihan kanssa - mutta jos joku tuonne päin on menossa, niin mieleeni jäi erityisesti Panzanellon nimikkoviini, joka oli ilmeisesti myös ihan palkittukin jollain pränikällä.

Yhtään kuva ei tullut leikatusta lihasta, mutta se on tavallaan kuin sisäfileen ja entrecoten välistä. Se, mikä tekee Bistecca Fiorentinasta niin erityistä on rasva. Ainakin näiden Cecchinin bisteccojen rasva maistuu ihan upealta. Siinä on vähän ankanrasvaa muistuttava vivahde, mutta samalla mukana on jotain yrttisyyttäkin. Hirveän vaikea kuvailla mitenkään, mutta liha vaan maistuu upealta vaikka siihen ei tule mausteeksi kuin suolaa ja pippuria. Tämä on osastolta joo, se on vaan pala lihaa, mutta silti se ei maistu millekään mitä muualla olen syönyt. Ja joka kerta sitä jaksaa ihmetellä. Mutta se on sanottava, että melkein tykkään että mitä isompi pala, sen parempi liha. Bistecca Fiorentina siis kannattaakin ostaa isona ja syödä porukalla.

Ja juuri kun pääsin sanomasta, ettei mitään kotimaista tehty, niin jouluaamuksi kuitenkin tein italialaistetun version kotoisasta herkusta: vaniljarisottoa ja brandyssä tehtyä luumu-rusinakompottia.

Vaniljarisoton tein niin, että laitoin kattilaan ison klimpin voita, kaavin sekaan vaniljatangon hippuset. Sitten lisäsin risottoriisin ja n. 1-1,5 dl sokeria, paahdoin hetken ja lisäsin vähän valkoviiniä. Sitten laitoin mukaan n. 2 dl vettä parissa erässä ja hämmensin koko ajan. Kun vesi oli imeytynyt, lisäsin vaniljatangon kuoret mukaan ja jatkoin risoton tekemistä täysmaidolla kuten teksin tavallista risottoa. Maitoa meni n. litran verran, jonka jälkeen risotto oli löysähkön riisipuuromaista mutta huomattavan aromaattista. Lisäsin myös hippusen suolaa. Monissa (esim. tässä Jamien versiossa) ohjeissa vaniljarisottoon lisätään lopuksi raastettua valkosuklaata. Olisin saattanut olla houkuttunut ajatuksesta, mutta a) sitä ei onneksi ollut koska b) V ei oikein perusta valkosuklaasta :) Nyt risotto ainakin maistui kaikille erinomaisesti! 

Lisukkeeksi keitin jo etukäteen aamupuhteina brandyllä ja mandariininkuoriraasteella maustetussa sokeriliemessä luumuja ja rusinoita. Kun ne olivat pulllistuneet mehukkaiksi, siivilöin ne erikseen ja keitin vielä keitinliemen kasaan siirappiamiseksi ja upotin hedelmät siirappiin. Mietiskelin siinä, olisiko mukaan pitänyt laittaa vielä pala rosmariinin oksaa, mutta se jäi sitten kuitenkin tekemättä. Makeasta risotosta tuli ihan erinomaisen hyvää ja teen varmasti jotain variaatiota uudelleenkin. Aika hassua oikeastaan, ettei ole tullut kokeiltua aiemmin. 

Mutta siinä nämä meidän omat "jouluruokakokkaukset" oikeastaan olivatkin - koska joulupäivän lounaalle mentiin sinne Montagliariin. Mutta - kuten joku varmaan jo arvasikin: siitä(kin) lisää myöhemmin. :)