Pasta pomodoro krutongeilla eli mihin tarjouskirsikkatomaatit voi hukata

"Voi raksu, miksi me ei voida asua Italiassa" huokailin tuskaisesti katsellessani sunnuntaina AVA:lta Italian Mestarit - Gennaron ja Antonion matkaa Pugliassa. Ukot kulkivat oliivilehtojen kautta majasta majaan ja vaikka matkan varrella tarinoissa poukkoiltiin uskosta maallisempiin ja luostareista turistikohteisiin - ruuan ja ruokakulttuurin tarina soljui taustalla verkkaan ja vääjäämättä kuin viini joka pullosta valuessaan peittää lasin pohjan. Puglian tarina kertoi olliviöljystä, jota pappi sivelee kastetun otsaan ja jolla hän tekee viimeisen voitelun; öljystä, joka siinä kahden pisteen välillä värittää koko ihmisen elämän. Miten se on mukana leivällä, pannussa ja lähes jokaisessa suupalassa, mitä paikalliset itselleen valmistavat. "Jos ihmisellä on öljyä, leipää ja suolaa, hän selviää" opasti vanha, auringon paahtama nonna keskellä oliivinkorjuuta.

Se tarina puhui jälleen siitä uskosta hyvään ruokaan, mihin mekin Italian maaseudulla joulun aikaan törmäsimme. Ja on se minusta Ihanaa, että maailmassa on vielä ihmisiä, jotka jaksavat uskoa korkeaan laatuun ja käsillä tekemiseen.

Jos en olisi juuri ollut Italiassa, ei ohjelma ehkä olisi tehnyt niin syvää vaikutusta. Jos en olisi juuri kävellyt Greven torilla, olisin varmaan leimannut kaiken taitavasti luoduksi illuusioksi. Mutta kun siinä katselin Gennaron ja Antonion leikkaavan palasiksi niitä samanlaisia kandeerattuja hedelmiä joita vain kuukausi sitten katselin torimyyjän koreissa; tiedättehän, niitä sellaisia alkuperäisiä mitä Suomessa myydään supermarketeissa pienenpienissä muovirasioissa kuivina, kivikovansitkeinä pikkukuutioina kovaan kilohintaan, en voinut kuin huokailla. Voi Suomen talvi sentään.

Ja kun lopputekstit pyörähtivät ruutuun oli pakko saada pastaa vaikka olemmekin nyt vältelleet arkena vaaleita jauhoja. Mutta nyt oli vaan pakko saada pastaa. Pastaa ja oikeista tomaateista tehtyä kastiketta, sellaista, mihin laitetaan sardellia ja oliiveita. Ja koska leipuri oli juuri sanonut televisiossa, ettei leipää saa tuhlata, inspiroiduin paahtamaan cucina poveran nimissä eiliset ja aamulta jääneet leivänkannikat oliiviöljyssä ja valkosipulissa. Sitten lopulta revin ne pastan päälle ihanaksi, rouskuvaksi tekstuuriksi. Eikä se inspiroituminen vielä siihenkään loppunut; Antonion mukaan italialaiset papit nimittäin neuvovat juomaan "kunnes näet Jeesuksen", niin mikä olisikaan sopivampaa kuin ottaa lounaalle pullo punaviiniä - onhan nyt sunnuntaikin ja kaikkea.  ;)

Ja niin minä kaadoin pannuun paaaaljon hyvää oliiviöljyä, kaivoin esiin Italiasta ostamani pastat, sulatin pari sardellifilettä öljyyn ja rikoin kulhossa kolme rasiallista tarjouskirsikkatomaatteja pitäen pyhettä kulhon reunalla. Tästä tulee juuri oikea sijoituskohde noille tarjousrasioille, tuumailin. Jaa että miksikö pyyhe? No siksi, että euforinen italiahumaltuminen voi saada pienen palautuksen maanpinnalle ilman sitä. Tiedättehän nää insinöörit; ensin välähtää ja sitten korjataan vahingot? "Believe you me, pyyhe on pop." sanoo tämä insinööri ja pyyhii seiniltä tomaatinsiemeniä.

Ja pienen lähetyshäiriön jälkeen jatketaan italiaeuforiaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kietaistaan oikein essukin eteen ja jos osataan, lauletaan jotain italialaista oopperaa. Sitten kaadetaan suurieleisesti kuumaan öljyyn silputtua valkosipulia, hieman chiliä antamaan arrabiatan kaikuja ja lopuksi päälle litistetyt tomaatit. Ja koska suomessa myydyt rasiatomaatit ovat aina vähän raakoja tai vähintään aavistuksen kirpeitä, sekoitetaan huomaamatta kastikkeeseen ruokalusikallinen sokeria ja kaksi ruokalusikallista hyvää balsamicoa. Vielä, jos sinulla on  hyviä, hyviä oliivieita laita niitäkin muutama. Ja hieman tuoretta yrttiä.

Lopputulos oli upea, raikas ja tekstuuriensa puolesta rikas tomaattipasta. Meillä laitettiin vähän tujakampaa Aji Cristalia chiliksi ja V sanoi, että jos se olisi yhtään vahvempaa chiliä, se olisi liikaa. Luulen, että semmoinen kaupan tavallinen cayenne (n. luokka 5) on ihan juuri passeli tähän. Tomaattikastike kun on niin herkkää ja ihanaa mukavuusruokaa, ettei sitä kannata jyrätä liian vahvalla chilillä. Vielä kun kaadoimme annoksen päälle ne paahdetut Framboisen maalaisleivän palat niin oih, kun tuli hyvää. Ne pikkuiset leivänpalaset rouskuvat vähän samalla kun silkkinen ja upea mozzarella tuntuu viileältä suussa. Ja vähäsen viiniä ja tilkkanen vielä. Ja vaikkei Jeesusta nähtykään olin jälleen valmis uskomaan Italialaiseen keittiöön. Jopa Berlusconista huolimatta. Aamen.


Pasta pomodoro (n. 2-3:lle)

3 pkt kirsikkatomaatteja
reilu loraus oliiviöljyä
2 sardellifilettä
3 valkosipulin kynttä
1 pieni chili tai puolet isommasta (meillä aji cristal); maun mukaan - ei liian tulista
1 rkl sokeria
2 rkl hyvää balsamicoa
oksa rosmariinia

mustaa pippuria
suolaa


Kuivahkoja leipäsiivuja pari kpl
tilkka hyvää öljyä
valkosipulia

Mozzarellaa
lehtipersiljaa


Litistä kulhossa huuhdotut kirsikkatomaatit niin, että ne menevät rikki jostain kohdasta ja mehu pääsee ulos. Suojaa keittiöpyyheellä itsesi ja asuntosi roiskeilta.

Hiero kuiviin leipiin valkosipulia ja öljyä. Laita ne n. 20 asteiseen uuniin paahtumaan kunnes ne saavat vähän nurkkiinsa kullanväriä.

Kuumenna tilkka öljyä kasarissa ja laita siihen sardellit ja anna niiden sulaa öljyyn hieman sekoitellen. Lisää silputut valkosipulit ja chilihakkelus. Kuullota hetki ja lisää sitten tomaatit kaataen kaikki kerralla pannuun. Se kannattta tehdä reippaasti, mutta varovasti ettet polta itseäsi mahdollisissa roiskeissa. Lisää rosmariini.

Lisää balsamico ja sokeri ja kiehuta hämmentäen kunnes tomaattikastike hieman saostuu ja tomaatit ovat pehmeitä.

Kun kastike kypsyy, keitä pasta kiehuvassa, suolatussa vedessä. Meillä oli rocchettipastaa jota laitoin n. reilun puoli pussia meille kahdelle, mutta jokin simpukkamainen pasta tai penne kävisi ihan hyvin myös.

Kun pasta on kypsää sekoita se kastikkeeseen ja anna vetäytyä pari-kolme minuuttia. Kokoa annos lautaselle laittamalla alle pastaa, päälle revittyä juustoa ja leivänpaloja. Ripottele vielä päälle lehtipersiljaa ja mustaa pippuria.