Pari päivitystä perhealbumiin: Jouluvalmisteluja Italiassa

Tänä vuonna tuntuu, että sain tavallista useamman joululahjan, vaikka oikeasti emme ostaneet yhtäkään pakettia. Ihan ensimmäisen ja kaikki muun mahdollistavan lahjan sain jo ennen joulua, kun viimetipassa päätimme luovuttaa joulustressin suhteen ja klikkasimme lentoliput Italiaan. Pienen kanssa ei tietysti ehkä ensimmäisenä tule mieleen lähteä maailmalle jouluksi, mutta meillä helpottavana tekijänä oli, että V:n äiti Riitta on jo pitkään viettänyt talvet Italiassa samoilla seuduilla ja oli taas tapansa mukaan esittänyt avoimen kutsun saapua häntä tervehtimään - jouluksi tai muuten. Niinpä sitten kilautimme ja kysyimme miten olisi jos sitten kumminkin tulisimme viettämään joulua sinne Chiantin suunnalle. No, yllätys yllätys ajatus herätti varauksetonta innostusta. Niinpä sitten  vedin jouluruokakauppalistan yli henkselit ja kaivoin matkalaukun esiin;)

Vaikka joillekin ajatus joulun juhlimisesta muualla voi olla outo idea, en ole lainkaan pahoillani että lähdimme. Keli oli suomen mittapuulla syksyinen, mutta päivällä aurinko lämmitti upeasti ja valo teki niin hyvää. Mukaan jäi myös ihan mahtavia kokemuksia - sellaisia elämänmuistoja joita en etukäteen osannut edes ajatella löytäväni. Matkaan lähdettiin puhtaasti sillä ajatuksella että tänä jouluna me lepäämme ja valohoidamme itseämme talven synkkyyden keskellä - vaikkei mitään muuta keksittäisikään sekin on jo ihanaa vaihtelua.

Ja tietysti oli Mahtavaa päästä paikalliselle torille shoppaamaanVihanneksia (tm) keskellä talvea: mustakaalia, artisokkia, erikoisia munakoisoja, lajeittain myytäviä kesäkurpitsoja, upeanmakuisia tomaatteja, lehtivihreitä, radicchiota (jota oli sitäkin tarjolla neljää eri sorttia), mandariineja, päärynöitä... Ja niin edelleen.

Kaikkea löytyi mitä kuvitella saattoi - Greven tori kuhisi elämää upeassa syysauringossa... Ei paskempaa, tuumailin haaliessani valtavan kasan vihanneksia. :) 

Ja tietysti kävimme Falornilla ostamassa pancettaa ja tuoremakkaroita sekä Riitan ja miehensä vakiolihakaupassa Macelleria Cecchinillä; siellä ostimme upeita lihoja mukaan ja tilasimme jouluaatolle Paljon bistecca Fiorentinaa.

Kuvassa oikealla näkyvä silava on ihan jumalattoman hyvää leivän päällä - kannattaa maistaa jos paikalle satutte.

Kaupan päälle Dario kutsui koko poppoon drinkeille kun Cecchinin veljekset pistävät pystyyn aattoillan kemut vakioasiakkailleen.

Montagliari myy viinien ja ruuan lisäksi erinomaista grappaa - tänä vuonna parasta laatua ei kuitenkaan oltu saatu.

 Vaikka ajattelin laittaa ravintoloista ja jostain muustakin vielä lisää juttua erikseen, niin Montagliari on pakko mainita jo nyt. Mutta tarkasti ottaen se onkin ensisijaisesti viinitila ja kyllä sekin joululahjalta tuntui. Menimme käymään Montagliarin viinitilalla lounaspastalla jo ennen joulua ja varasimme samalla sinne pöydän joulupäivän juhlalounaalle. Tämäkin aarre on Riitan "pakopaikan" naapurustossa.  Saapuessamme lounastamaan juuri lounaan aloitusaikaan (suomalaiset!) oli paikalla koko perhe toivottamassa tervetulleeksi niin kovin tutuksi käyneet suomimuuttolinnut - tällä kertaa pojalla, miniällä ja ´nipotinolla´ varustettuna. :)

Ravintola on juuri sellainen hyvin perinteinen pikkukylän kantakuppila jossa kaikki tehdään rakkaudella. Mikään trendien aallonharjapaikka se ei ole, sillä lista on pysynyt samana iät ja ajat. Mutta ruoka on erinomaisen hyvää ja keittiöstä saa lisukkeena Maailman Parhaita paistettuja perunoita. Vaikka meikäläinenkin on useammatkin potaatit elämänsä aikana maistanut - ei ole näiden voittanutta.

Rastasta ja niitä ihania patate al fornoja... Saimme maisteluannoksen pöytään - näitä tarjoiltiin myös joulupäivänä. Hyväksyimme. :)

Keittiö halusi maistattaa meillä myös yllätysnumerona räksää ;) Juu-u, kyllä - rastasta. Kuulemma marraskuun lopussa paikallisilla on tapana valmistaa rastaita tällä tavalla paahtaen ne aromaattisen upeiksi. Vähän ne olivat pelottavan näköisiä lautasella, mutta ruokabloggaajien pikkujouluissa heinäsirkkaa maistaneena tuumasin, että ei tunnu missään.  Onneksi niin, sillä vaikka pieni lintu toi mieleeni ne lapsena löytämäni kuolleet raukat jotka juhlallisin menoin ja suru sydämessä hautasin maahan, kypsänä pieni otus oli herkkua. Ehkä ne ovat sitten kaikki ne marjat joita ne ovat syksyllä syöneet jotka maustavat lihan, tuumailimme.  Ja tietysti on muistettava keittiön taidokas kokkirouva -  joka tapauksessa upean makuista se oli.

Elämän aarteita...

Ja ruuan jälkeen I pääsi viinitilan vanhan isännän kanssa ajamaan minikaivuria. Miettikääpä sitä, aikamoinen viinitilajuttu! Enkä oikein tiedä kumpi sai isomman lahjan - I vai minä, sillä vaikka I oli Onnesta Soikeana jo pelkästä kaivurin näkemisestä meille muille tarjoiltiin tilan kaupassa maistiaiset ikivanhasta brandystä jota oli inventaarion yhteydessä löytynyt 7 pulloa. Tomun alta kaivettuja pulloja olikin ensin luultu valkoviiniksi ja isäntä kertoili omaan veikeään tyyliinsä, miten pullot olivat melkein päätyneet keittiöön vanhentuneena viininä. Mutta kun pullo oli avattu sisältö oli paljastunut ainakin 40 vuotta vanhaksi brandyksi jota joku tilan historiassa on joskus valmistanut.

Eikä se herkän aprikoosinen ja meripihkan värinen juoma huonoa ollut, ei missään nimessä. Aika oli pyöristänyt sen pehmeäksi ja soinnuttanut aromit yhteensopiviksi. Ja onhan siinä ihan mahtavaa fiilistä päästä tutkimaan ikivanhaa etikettiä ja miettimään miksi tällainenkin juoma on joksus - kukaan ei tarkasti tiedä kuinka kauan sitten -  pulloon laitettu. Jo ajatus juoman tarinasta on salaperäisen kiehtova. Ihan mahtava juttu. Eikä tilaisuus tuollaisen löydön maistamiseen varmasti toistu :)

Valmisruokaa italialaisittain

Ja tietysti olin ihan silmät selällään taas pyörimässä paikallisessa supermarketissakin. Kyllä minä siellä mietin, että kun hetken asuisi Italiassa sitä varmaan muuttuisi paremmaksi kokiksi. Mikähän siinä on, että suomessa myydään vaan "kesäkurpitsaa" kun voitaisiin myydä Roomalaisia, kurttunahkaisia kesäkurpitsoja joissa on vahva aromi, tai pieniä chiantilaisia, joissa on vaalea ja lempeänmakuinen kuori. Tai tomaatteja - torimyyjä kyseli tarkkaan, mihin tarkoitukseen olemme tomaattia ostamassa. Tuoreena syötäväksi kun eivät ollenkaan sovellu kaikki tomaatit - vain harvat ja valitut joissa on lempeä maku ja tyynet hapot. Soseisiin ja paahtamiseen on tietysti myös omat lajikkeensa. Ja kun päästään lihatiskille niin melkein naurattaa. Siis siinä paikallisten mielestä kerettiläisessä Coopissa (supermarketissa) myydään valmistiskissä kania. Joo, kun minä hypin tasajalkaa riemusta löytäessäni ylipäätään Sellosta vakuumikania siellä kania on kokonaisena, paloiteltuna, pelkkinä koipina, kiedottuna kinkkuun ja täytettynä tryffelillä. Jepjep. Ei mitään hunajamarinoitua broileria vaan upeita raaka-aineita yhdessä joista tulee toosi herkkua.  Ja valmistusohje koko monimutkaisuudessaan on: lisää valkkaria ja laita uuniin. Aloin potea vieroitusoireita Chiantista jo pari vuorokautta ennen lähtöä.

Saaliini torilta eli n. 10 päivän rehut!

Kyllä minä siinä viimeistään kohti Roomaa ajellessa mietin näitä ruokakulttuurin eroja. Ja mietin ihan rakkaudella; minusta Suomessakin olisi eväitä ihan upeisiin juttuihin mutta mikä siinä on, että ei täällä ole liikettä josta voisin ostaa kuivattuja metsäsieniä kapalla mitaten keskellä talvea tai vaikkapa nyt kuivattuja mesiangervoja. Kesälläkään yksikään kauppa tai torimyyjä ei myy kotimaista villivihannessekoitusta salaattipohjaksi tai ylipäätään tarjoa samaan tapaan upeita kotimaisia lajijuttuja. Onko se, että aina voi ostaa sen tasalaatuisen "rainbow - sitruunan" tai "geneerisen kesäkurpitsan" tärkeämpää kuin se, että etenkin tuorepuolella olisi eri lajikkeita ja sesonkivaihtelua. Kyllä siinä vähitellen suomalainenkin oppisi mihin mikäkin lajike parhaiten sopii. Vai olemmeko me liian kiireisiä? Sitruunoitakin on hirvittävän montaa eri lajia, eikä tietääkseni minkään nimi ole Rainbow...

Suomalainen ravintolakulttuuri on kyllä mielestäni etenkin viime vuosina ja täällä pääkaupunkiseudulla upeasti luonut nahkaansa ja tarjolla on mielettömiä kotimaisia herkkuja. Mutta valitettavasti myös päinvastaisia esimerkkejä löytyy - turisteille tarjotaan kalliiseen hintaan savuporosalaattia joka on tehty valmiista teollisesta savuporokuutiosta kaupan jäävuorisalaattipohjaiselle salaattimix - pedille. Ja siitä laskutetaan 15 euroa. Minä en turistina tulisi enää uudelleen siihen kuppilaan. Ja sitten ravintolat keskittyvät vahvasti vain isoihin keskustoihin. Espooseenkin mahtuisi hyvin muutama Montagliarin kaltainen lähikuppila - etenkin jos niistä saisi sunnuntailounasta...  Moni paikka Italiassa tarjoaa kyllä sitä samaa, mitä he ovat tehneet jo ties kuinka kauan. Mutta sitä tehdään ylpeydellä, rakkaudella ja pieteetillä. Oikeasti melkein toivon, ettei se rakkaus ja ylpeys koskaan muuttuisikaan - tai ainakaan en soisi sen ammattiylpeyden katoavan.

Pakko paahtaa aiheesta vielä ainakin kappaleen verran, sen verran kirpaisee tämä kotiinpaluu:)  Puhunpa vaikka siitä Panzanon teurastajasta Dariosta. Miettikääpä nyt vaikka tyyppiä joka on periaatteessa kotoa, isältään oppinut lihanleikkauksen taidon. Hän on miettinyt ja tuumannut ja todennut että hänen perheensä voi tarjota Parasta Nautaa. Veli kasvattaa karjan ja hän myy lihan. Ehkä hän on ensin ajatellut että tarjoaa kylän parasta nautaa. Mutta nyt kun koko maailman huippuklokit käyvät kumartamassa Cecchinin naudalle ei voi kun puhua lihanleikkauksen supertähdestä. Ja Pisnes(tm) on tietysti kasvanut aikojen saatossa - vaikka tarjolla on samat jutut kuin joskus kauan sitten, nykyisin lihakaupan ohessa toimii jopa purilaispaikka Mac Dario ;)

Minusta tänne räntäsateen keskelle mahtuisi hyvin vaikka Räppäävä Poromies, joka tarjoaa maailman parasta poroa ja on hiton ylpeä omasta tuotteestaan ;)Miettikää mikä piristysruiske! Vai tappaisiko kyynisyys tai byrokratia senkin touhun jo ennen syntymää...

Sillä tottakai joku nyt sanoo, että voishan sitä, mutta kun se byrokratia. Sen ravistelemiseksi on syntynyt viime vuosina sopivaa kansalaisliikehdintää ja ihan syystä. Suomessa elävän ruoka- ja kaupunkikulttuurin luominen on paikoin tehty tosi hankalaksi. Ideat eivät jalkaudu mitenkään tuosta vaan - tai jos jalkautuvat rikotaan ainakin puolenkymmentä erilaista säädöstä hups vaan. Mitäs luulette - jos The räppäävä poromies olisi vallannut kadunpätkän liikkeensä edestä, laittanut tynnyreihin roihut ja tarjonnut viiniä, GT:tä, negroneita, kuumaa bisteccaa, leipää, juustoa,  leikkeleitä ja sirkushuveja tarjottimilla kadulle kannettuna popin soidessa ja autojen yrittäessä epätoivoisesti väenpaljouden läpi - miten olisi käynyt? Epäilemättä siinä olisi ollut yksi jos toinen raudoissa. ;)

Mutta siellä me nautimme muiden mukana herkuista ja juomista, väistelimme autoja joista osa pysähtyi väkijoukon keskelle jutustelemaan tuttujen kanssa, kuuntelimme ilonpitoa, I lumenvalkoisine hiuksineen keräsi ihastunutta paijausta. Poppi soi kovaa ja Dario hakkasi välillä nautaa paloiksi, välillä hyökkäili halaamaan vieraitaan eikä caribineria tai lappuliisaa näkynyt mailla ei halmeella vaikka n. kolmen kadun kokoinen Panzano oli täynnä kadunreunaan, hätävilkut päällä parkkeerattuja autoja.

Pakosta siinä tuli mieleen, että onneksi maailmassa on vielä paikkoja joissa kaiken ei tarvitse olla ihan loppuun asti standardoitua, tehostettua, hygieenistä ja kiellettyä. Koska vaikka väkeä oli paljon, kukaan ei myöskään heilunut siellä puukkojen ja pyssyjen kanssa. Ja vaikka Dariosta lihanleikkuun supertähtenä puhutaankin, ei se ilmiö ihan tyhjästä ole syntynyt - Macellaria Cecchinin Bistecca Fiorentina on käsittämättömän hyvää.

Ja siitä jouludrinkeiltä se meidän joulu sitten varsinaisesti vasta alkoikin - alkupaloja kadulla nautittuamme palasimme takaisin kukkulamme laelle, I nukahti autoon ja kannettuani hänet varovasti sänkyynsä tuhisemaan käärin hihat, sytytin takkaan tulen ja aloin valmistella jouluillallista yhdessä muun porukan kanssa. Mutta - se onkin jo toinen tarina se. :)