Kääretorttua ja kanasoppaa eli kuvia ihan tavallisesta arjesta.

Keskellä lomaa on hyvä pysähtyä ja muistaa, että välillä mikään ei ole parempaa kuin hyvin tehty  "ihan tavallinen". Aina ei tarvitse olla innovatiivinen eikä pyrkiä johonkin suurempaan.

Aina ei tarvitse yllättää ja ylittää itseään. Ei ainakaan jos ei tunnu siltä. Sellaisena päivänä se hyvä ja varma perusjuttu voi olla niin monta kertaa palkitsevampaa kuin loputon arpominen miljoonan mahdollisuuden välillä. Vaikka uusi on välillä virkistävää, se ei ole itseisarvo edes ruokabloggaajalle.

Sitäpaitsi, en tiedä montaakaan niin hyvää juttua kuin kotikokin reseptillä tehty syntisen makea ja karamellisoitunut "maailman paras pannukakku" kun sen päälle ripotellaan tuoreita, kevyesti sokeroituja mustikoita. Voittaa minkä tahansa mustikkapiirakan mennen tullen; kesä lautasella.

Ja vaikka olisitkin kuvitellut tekeväsi "sitten lomalla" vähän sitä sun tätä, pitäähän juuri silloin olla myös aikaa vain istua oman perheensä kanssa rantakalliolla, katsella veneitä ja syödä kanasoppaa? Ja siinä rantakalliolla se kanasoppa onkin ihan erityistä - vaikka se olisikin eilistä ja lämmitettyä. Vai mitä?

Sillä jollei pysähdy, aika valuu käsistä ja vuodet kulkevat ilman että kesää, läheisiään tai edes elettyä elämää muistaa nähdä ja kuulla.

Sitä on muka koko ajan liian kiire halata ja nuuhkia sen pienen vauvan valtoimenaan kasvavia, hiekantuoksuisia ja valkoistakin valkoisempia kesähiuksia. Jos ei pysähdy kuuntelemaan niitä pieniä suusta pulppuavia tavuja voi jäädä ymmärtämättä että se pieniä käsiä väännellen, vähän syyllisellä ilmeellä muutamaan kertaan toistettu "hrrrrr - poppa" tarkoitti että leivänpaahtimen toimintaan oli tutustuttu itsenäisesti ja lähemmin.

Oikeastaan I:n kanssa touhutessani olen alkanut miettiä syvällisesti sitä, miten oikeastaan keskeneräinenkin on jo puoliksi valmis ja "pieni kaaos" on oikeastaan melkein järjestyksessä.

Tekeekö epätäydellisyyden hyväksyminen minusta sitten paremman vai huonomman ihmisen? Pohojalaanen täydellisyydentavoittelija jossain sieluni sopukoissa vaatii toisinaan puheenvuoroa, mutta olen oppinut hiljentämään tai ainakin ohittamaan hänet välillä. Raparperi kasvaa ensi vuonnakin ja jos salaattimaa jäi vähän rakkautta vaille niin ainakin kotilot söivät tänä vuonna hyvin.

Eikä kukaan valittanut vaikka tein vain ihan tavallista kääretorttua siitä  ihanasta omenasoseesta jonka ystävämme toi mukanaan "kylmäkallena".

Sillä joskus mahdollisuus johonkin uuteen ja toisenlaiseen piilee juuri siinä epätäydellisyydessä ja omien toimintamalliensa rikkomisessa. Koska "oikeaa" kylmäkallea ei ollut löytynyt lähdön kiireessä, me saimme lahjaksi maailman parhaan kylmäkallen. Ja oli vapauttavaa tehdä siitä ihan tavallista kääretorttua joka osoittautui jälkikäteen vielä tosi käteväksi, pieneen tilaan jääkaapissa meneväksi vierasvaraksikin.

Ja vaikka ajatus eräästä omenasoseeseen liittyvästä projektista mielessäni ohimennen vilahtikin, koska en käyttänyt koko päivää miettien omenan, mascarponen ja savoiardi - keksien pyhiä ja epäpyhiä liittolaisia, minulle jäi paljon aikaa ottaa I syliin ja lukea hänelle kirja laivoista. Ja sietäisipä tuo läksy muistaa tänäänkin.

Sillä sattumalta I on tänäänkin juuri sylini kokoinen. Ja aivan selvästi, huomaan, hiekantuoksuinen.