torstai 15. marraskuuta 2012

Kurpitsasoppaa ja mahalaskuja...


Joskus tuntuu, että parhaat oppimiskokemukset saa kaikista noloimmista jutuista. Mulla on nyt vähän semmoinen olo, että tulipa taas opittua.

Mistähän sitä aloittaisi... No, jos vaikka siitä, että meillä on sairastettu ihan Hirveää vatsatautia nyt sunnuntaista lähtien. Tai jos peruutetaan vielä vähän, niin sunnuntaina en vielä tiennyt, että meille on laskeutunut tällainen pöpö, vaan puuhasin iloisesti massiivisehkoa isäinpäivälounasta, jonne olimme kutsuneet vieraita - vieraita joita ei hetkeen nähtäisikään sitten taas, kun porukka hajoaa ympäri eurooppaa muutamaksi kuukaudeksi. Ja vielä tarkemmin sanottuna olin juuri suhteellisen onnistuneesti kuorruttanut kakun, joka useammista vastoinkäymisistä huolimatta kuitenkin näytti a) pysyvän kasassa ja b) maistuvan hyvälle. Ja jotka minua yhtään tuntevat, tietävät että se riittää minulle. On bonusta jos kakku on söpö, mutta ennenkaikkea sen pitää maistua hyvälle. Niinpä tuijottelin kakkua ihan tyytyväisenä kun takaani kuului pieni hiippaileva ääni ja punaposkinen jälkikasvuni ilmoitti heränneensä päiväunilta ja haluavansa syliin.

Siinä vaiheessa tajusin, että yh, pienihän tuoksuu ihan oksulle. Ja tarkempi tutkiminen kertoi, että totta tosiaan, päikkäreillä oli tullut ruokaa vastapalloon. Se ei sinänsä ole vielä sekään mitenkään hälyyttävää, sillä edellisenä päivänä olimme tehneet kauravohveleita ja kun meillä tämä pieni on herkkävatsainen ja vilja-altistukset tahtovat pulauttelua aiheuttaa, en panikoinut lainkaan. "Ei siis viljaa taas pariin päivään", tuumasin ja nakkasin pienen sekä puhtaan vaatekerran V:lle ja komensin miehet kylpemään. Sitten siivosin I:n sängyn, itseni ja peseytyneenä palasin ruuanvalmistuspuuhiin.

Pitkä lounas vietiin suunnitellusti läpi. Vasta yöllä meille selvisi, että kyse on jostain muusta kuin yliannostuksesta kauraa. Seuraavana aamuna olimme terveysasemalla totaalisen flegmaattisen I:n kanssa, minä aloin sairastua toden teolla ja keskiviikkoon mennessä ihan jokainen meillä syömässä ollut oli ilmoittautunut vatsatautiseksi. Ihanaa, aivan supermahtavaa. Eihän tuollaiselle mitään voi, mutta olen kyllä harmitellut täällä kotona, ettei mieleeni juolahtanut että I voisi olla vatsaflunssassa. Mutta pienistä on niin hankalaa sanoa, etenkin kun I tuntui olevan sunnuntaina vielä ihan oma, touhukas itsensä.

Noh, kolme yötä I:n kanssa valvoneena ajattelin sitten eilen, että mitä jos nyt kun I näyttää vihdoin nukkuvan rauhaisasti, kokkaisi meille V:n kanssa jotain Oikeaa Ja Hyvää Ruokaa. Koko viikolla ei juuri muuta ole syötykään kuin mehua ja peruna-purjososekeittoa. Mitään massiivista projektia en edes ajatellut käynnistää, mutta kun olin katsellut sitä valtavaa pilaantuvan ruuan määrää, joka keittiössämme on tällä viikolla makoillut, mietin että kenties voisi tehdä ainakin jonkin hyvän keiton ja lämpöisiä voileipiä.

Kuivista leivistä ja leikkeleenjämistä syntyy hyviä leipiä. 

Sopiva ohje oli sattunut silmiin Cilla'sin kauniista blogista, jonne eksyin ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. Olen kovasti tykännyt meillä jo klassikoksi muodostuneesta Välimäen kurpitsakeitosta ja etsinyt sille vaihtoehtoa. Vaikeaa se on, sillä se Välimäen keitto on ihan mahtavaa kamaa, mutta Cilla'sin löytämässä ohjeessa myskikurpitsaan oli yhdistettty sitruunaa ja hunajaa. Erilaista ja mahdollisesti hauskaa, tuumasin ja päätin kokeilla.

Ja no, tässä kohdin voisi kai vaan painaa leuan rintaan ja suunnata pää painuksissa kohti uusia kämmellyksiä. Kyllä sitä tottavie välillä meikäläinenkin Osaa ja Oivaltaa. Gaah.


Kaikki meni kuin Strömsössä siihen asti, kun olin paahtanut kaikki kasvikset uunissa ja kaapinut butternutit kattilaan. Plupsauttelin juuri hyväntuulisena sipuleita kuoristaan pehmeän, hyväntuoksuisen paahdetun kurpitsan sekaan ja huikkasin V:lle että: "mitäs sanot, otettaisiinko vähän punaviiniäkin?", kun muistin että minulla olisi varmaan Puljongin kanalientäkin kaapissa. Kun kerran hyvää olin tekemässä, niin ajttelin että tänään ei mennä kanaliemikuutioilla, vaan laitetaan ihan Oikeaa lientä. Keiton mausteetkin ovat niin herkkiä, että laadukas liemi pääsee kyllä oikeuksiinsa. Kuvittelin jo mielessäni, mitä mukavaa kirjoitan tästä keitosta - kaikki vaikutti tosi hyvälle. 

Ja sitten tajusin, että olin kaatanut kasvisten sekaan KALALIENTÄ. Voi elämä. Voi tuska. Voi ei.

"Raaaksuuu - mä mokasin!!?"
"..."
"Mitä mä teen? Mä kaadoin Kalalientä sinne soppaan ja piti olla Kanalientä! Voi ... Elämä."

Yläkerrassa oli kuolemanhiljaista. Kaippa siellä aistittiin väsyneen äidin epätoivo ja haistettiin miten sammuneen toivonliekin hiipunut savukiehkura haihtui korkeuksiin. Kalalientä ja hunajaa? Voi elämä, vielä kerran.Ei siinä itkukaan ollut enää kaukana kun kello alkoi olla yhdeksän, nälkä ja väsy painoi pälle eikä minulla ollut ajatustakaan siitä, mitä nyt pitäisi tehdä.

Se, mitä minun OLISI tietysti pitänyt tehdä, olisi ollut kylmän rauhallinen suunnan muutos. Mutta olin kaikkea muuta kuin kylmän rauhallinen. Kattilassa oli lopultakin vain paahdettuja kasviksia ja kalalientä. Siitä olisi tullut ihan erinomainen thaikeitto, kun mukaan olisi lätkinyt inkuvääriä, chiliä, sitruunaruohoa, kookosmaitoa ja sensemmoista. Mutta ei, minä olin siivonnut keittiötä, suorittanut pyykkiä, beebismuonaa ja muita monen päivän laiminlyöntejä vielä muutenkin taudin jäljiltä suht väsyneenä. Ninpä lähinnä värisin sopan äärellä kuin haavanlehti tuhon partaalla.

Ja kaiken tämän selityksen jälkeenkin mua niiiiin nolottaa tunnustaa, että minä päädyin HUUHTELEMAAN ne vihannekset. Joo-o.

Miettikää, miten oudolle maistuu soppa, jossa on kurpitsaa, hunajaa, paahdettua valkosipulia, muskottia, kanalientä, kermaa ja tukevasti kalaliemen umamia. Se sitruunan kuori ei riittänyt lähellekään pelastamaan outoa makujen sekamelskaa.

"Nojoo, aika erikoista" sanoi V ja näytti siltä kuin laskisi päässään, miten paljon liikaa aikaa Pappa Pizzalta menisi toimittaa meille pizzaa ja miten kätevää olisi, jos Star Trekin ruoka-automaatti olisi totta. "Ei tästä kyllä varmaan saa mitään, mikä kävisi punaviinin kanssa", totesin ihan masentuneena.

En oikein tiedä, miten sitten lopulta onnistuin kokoamaan itseni. Jotenkin sain vaan yhtäkkiä päähäni, että soppa tarvitsee Jeeraa ja jauhettua korianteria. Ja happoa, jotain hapanta. Vetäisin sitrunan poikki ja puristin keittoon puoliskan sitruunan mehun. Ripotin mukaan teelusikallisen korianteria ja reippaan puoli teelusikkaa jeeraa. Kaivoin jääkaapista puoli purkkia creme fraichea ja n. 50-60g aurajuustopalan jämän. Sekoitin kaikki keittoon ja kuumensin. Maustoin kunnolla pippurilla ja maistoin.



Varsinaista blogi-realityä. 


Lopputulos oli hyvää. Ei varmasti sellaista, mitä olin lähtenyt alunperin tekemään, mutta hyvää yhtä kaikki. Ehkä vähän marokkohenkistä kun asiaa siinä tuumailin. Kala ei enää maistunut ollenkaan läpi, mausteet tasapainottivat sopan ja oikeastaan se tuntui siltä, kuin soppaan olisi tehty oikein hyvä sardellilla maustettu valkosipulinen keittopohja, jonka ansiosta soppa on täyteläistä ja hyvää. Ja lopulta soppa meni hienosti vielä sen punaviininkin kanssa.

Mä Niin toivon, että tämän ja sen kakkusäädön ansiosta (josta sitten myöhemmin lisää) mun säätökiintiö on nyt hetkeksi täynnä. Jookos?

9 kommenttia:

Campasimpukka kirjoitti...

Voi miten hyvin kerrottu tarina:) Älä välitä, näitä sattuu ihan jokaisen keittiössä, ihan jokainen ei vaan tohdi niistä kertoa. Arvostan sitä, että sinä tohdit!

Taina kirjoitti...

Welcome to my world!(Sait sentään pelastettua sen keiton, Tainan keittiössä yleensä ei) ;)

Riikka kirjoitti...

Voi Nelle, toivottavasti tauti alkaa olla selätetty!

Mä kaivoin jokin aika sitten epämääräisen kovasti liemeltä vaikuttavan rasian pakastimesta ja aattelin sen olevan kasvislientä. Sulatin mikrossa ja kippasin ruoan sekaan. Ja samalla hetkellä tajusin, että ei se mitää lientä ollut, vaan kananmunanvalkuaisia...

Mä huomasin tänään herättyäni, että pakastimen ovi oli jäänyt yöksi raolleen. Arvaa vaa ärsyttääkö.... Että kyllä sitä tapahtuu muillekin, niin paljon kuin sählääminen ärsyttääkin... ;)

Yaelian kirjoitti...

Toivottavasti oletto jo toipuneen kunnolla tuosta kamalasta vatsapöpöstä!
Ihanasti kerrottu keittiömokasta,vaikka eihän se tainnutkaan loppujen lopuksi olla moka,jos se kerran oli hyvää;D

Nelle kirjoitti...

Campasimpukka: joo-o, kyllä otti opäähän kun olin niin zoomaillut uutta reseptiä. Se on petollista, kun ne Puljongin purkit on kaikki niin samanvärisiä - semmosia ruskeita.

Pliis Puljonkilaiset, tehkää uudistuksessa kalaliemipurkista vaikka sininen! :)

Taina: joo, no, ihan hyvää siitä tuli, mutta olisin mieluummin tehnyt sitä alkuperäistä. Enkä suosittele tuon toistamista. Ei se NIIN hyvää ollu.

Riikka: joo, kyllä nyt on ihan tuoressa muistissa miten ottaa päähän kun kämmeltää kunnolla;) Eikä siinä paikassa keksi oikein mitään pelastustakaan yleensä. Niinkun nyt tuo Thai-hommakin tuli mieleen VASTA kun stötiin sitä semomarokkosoppaa.

Mitä tautiin tulee, niin kyllä meillä vielä talvivaarataan ihan kympillä, pieniä pöksyjä menee pyykkiin aika monet päivän mittaan. Mutta, viimeyönä ei tarvinnut valvoa pienen kanssa.

Yaelian: sitkee tauti, mutta eiköhän se tässä vielä selätetä. Kyllä se oli kämmellys. Vaikka soppa oli eilen ihan hyvää, tänään se sitruuna on maustanut sen vähän jotenkin liikaa ja no, kykllä mä sitä lounaaksi söin, mutten suosittele kokeilemaan tätä kotona. :) Kalaliemet erikseen!

Minna Vuo-Cho kirjoitti...

Kylläpäs kuulostaa tutulta - siis sekä inhimillinen erehtyminen että pienen tunnistamaton vatsatauti... Meillä kävi yksillä synttäreillä juuri noin. Ei niistä lapsista tiedä.

Meillä on kärvistelty koko alkuviikko superflunssaisen 1,5-vuotiaan kanssa. Ei siis unta neljään yöhön puolta tuntia pidenpään putkeen. JA illalla pitäisi saada ruoka pöytään... saa nähdä, miten käy.

Nelle kirjoitti...

Minna Vuo-Cho: No niinpä - lievää tuskaa kunnella miten porukka lähtee matkalle vielä ihan vatsataudin väsyttämänä. Kyllä nolotti. Mutta; minkäs teet.

Mausteinen Manteli kirjoitti...

Huh, mitä menoa. Toivottavasti elämä voittaa jo! Tosi harmi kun vielä perheen ulkopuolellekin leviää mutta lasten kanssa sitä ei todellakaan tiedä. Meillä oli pienempänä heti yökkimistä jos nokka oli tukossa. Tiedän tuon tunteen kun luulee saavansa kohta jotain hyvää ja huomaa juuri pienen mokan... mies teki tuossa hetki sitten leipomusta (ollut ehka 2 kertaa keittiössä tekemässä jauhojen kanssa jotakin aiemmin) pitkään. SItten sieltä kuului epätoivoinen kiljahdus, että minun merkintäni jauhoista oli niin huono, kun hän oli laittanut 11,2 dl jauhoa sen 1 ja 1/2 dl:n sijaan..... minua säälitti ja miestä ärsytti ihan yli kaiken. Saatiin siitäkin pelastettua jotain kasaan muttei tuollaista gurmeeta kuin teillä :)

Nelle kirjoitti...

Mausteinen: muakin vähän hymyilytti tuo 11 dl ;) Niin voi käydä kun tekee ohjeesta ewikä ajattele - nimim. edelleen muistissa se kandeerttu appelsiininkuoriseikkailu muutama joulu sitten... Ja joo, nuo pienien vaivat on niin hankalia. Me käytiin eilen lääkärissä ja kuultiin että taudin jäljiltä pienen masu on niin herkillä että maito saa sen rikki; nyt ollaan siten maidottomana taas muutamaa päivää. No, tänään on sitten kelvannut ruokakin. OnneksI auttaa!