Kurpitsasoppaa ja mahalaskuja...

Joskus tuntuu, että parhaat oppimiskokemukset saa kaikista noloimmista jutuista. Mulla on nyt vähän semmoinen olo, että tulipa taas opittua.

Mistähän sitä aloittaisi... No, jos vaikka siitä, että meillä on sairastettu ihan Hirveää vatsatautia nyt sunnuntaista lähtien. Tai jos peruutetaan vielä vähän, niin sunnuntaina en vielä tiennyt, että meille on laskeutunut tällainen pöpö, vaan puuhasin iloisesti massiivisehkoa isäinpäivälounasta, jonne olimme kutsuneet vieraita - vieraita joita ei hetkeen nähtäisikään sitten taas, kun porukka hajoaa ympäri eurooppaa muutamaksi kuukaudeksi. Ja vielä tarkemmin sanottuna olin juuri suhteellisen onnistuneesti kuorruttanut kakun, joka useammista vastoinkäymisistä huolimatta kuitenkin näytti a) pysyvän kasassa ja b) maistuvan hyvälle. Ja jotka minua yhtään tuntevat, tietävät että se riittää minulle. On bonusta jos kakku on söpö, mutta ennenkaikkea sen pitää maistua hyvälle. Niinpä tuijottelin kakkua ihan tyytyväisenä kun takaani kuului pieni hiippaileva ääni ja punaposkinen jälkikasvuni ilmoitti heränneensä päiväunilta ja haluavansa syliin.

Siinä vaiheessa tajusin, että yh, pienihän tuoksuu ihan oksulle. Ja tarkempi tutkiminen kertoi, että totta tosiaan, päikkäreillä oli tullut ruokaa vastapalloon. Se ei sinänsä ole vielä sekään mitenkään hälyyttävää, sillä edellisenä päivänä olimme tehneet kauravohveleita ja kun meillä tämä pieni on herkkävatsainen ja vilja-altistukset tahtovat pulauttelua aiheuttaa, en panikoinut lainkaan. "Ei siis viljaa taas pariin päivään", tuumasin ja nakkasin pienen sekä puhtaan vaatekerran V:lle ja komensin miehet kylpemään. Sitten siivosin I:n sängyn, itseni ja peseytyneenä palasin ruuanvalmistuspuuhiin.

Pitkä lounas vietiin suunnitellusti läpi. Vasta yöllä meille selvisi, että kyse on jostain muusta kuin yliannostuksesta kauraa. Seuraavana aamuna olimme terveysasemalla totaalisen flegmaattisen I:n kanssa, minä aloin sairastua toden teolla ja keskiviikkoon mennessä ihan jokainen meillä syömässä ollut oli ilmoittautunut vatsatautiseksi. Ihanaa, aivan supermahtavaa. Eihän tuollaiselle mitään voi, mutta olen kyllä harmitellut täällä kotona, ettei mieleeni juolahtanut että I voisi olla vatsaflunssassa. Mutta pienistä on niin hankalaa sanoa, etenkin kun I tuntui olevan sunnuntaina vielä ihan oma, touhukas itsensä.

Noh, kolme yötä I:n kanssa valvoneena ajattelin sitten eilen, että mitä jos nyt kun I näyttää vihdoin nukkuvan rauhaisasti, kokkaisi meille V:n kanssa jotain Oikeaa Ja Hyvää Ruokaa. Koko viikolla ei juuri muuta ole syötykään kuin mehua ja peruna-purjososekeittoa. Mitään massiivista projektia en edes ajatellut käynnistää, mutta kun olin katsellut sitä valtavaa pilaantuvan ruuan määrää, joka keittiössämme on tällä viikolla makoillut, mietin että kenties voisi tehdä ainakin jonkin hyvän keiton ja lämpöisiä voileipiä.

Kuivista leivistä ja leikkeleenjämistä syntyy hyviä leipiä. 

Sopiva ohje oli sattunut silmiin Cilla'sin kauniista blogista, jonne eksyin ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. Olen kovasti tykännyt meillä jo klassikoksi muodostuneesta Välimäen kurpitsakeitosta ja etsinyt sille vaihtoehtoa. Vaikeaa se on, sillä se Välimäen keitto on ihan mahtavaa kamaa, mutta Cilla'sin löytämässä ohjeessa myskikurpitsaan oli yhdistettty sitruunaa ja hunajaa. Erilaista ja mahdollisesti hauskaa, tuumasin ja päätin kokeilla.

Ja no, tässä kohdin voisi kai vaan painaa leuan rintaan ja suunnata pää painuksissa kohti uusia kämmellyksiä. Kyllä sitä tottavie välillä meikäläinenkin Osaa ja Oivaltaa. Gaah.

Kaikki meni kuin Strömsössä siihen asti, kun olin paahtanut kaikki kasvikset uunissa ja kaapinut butternutit kattilaan. Plupsauttelin juuri hyväntuulisena sipuleita kuoristaan pehmeän, hyväntuoksuisen paahdetun kurpitsan sekaan ja huikkasin V:lle että: "mitäs sanot, otettaisiinko vähän punaviiniäkin?", kun muistin että minulla olisi varmaan Puljongin kanalientäkin kaapissa. Kun kerran hyvää olin tekemässä, niin ajttelin että tänään ei mennä kanaliemikuutioilla, vaan laitetaan ihan Oikeaa lientä. Keiton mausteetkin ovat niin herkkiä, että laadukas liemi pääsee kyllä oikeuksiinsa. Kuvittelin jo mielessäni, mitä mukavaa kirjoitan tästä keitosta - kaikki vaikutti tosi hyvälle. 

Ja sitten tajusin, että olin kaatanut kasvisten sekaan KALALIENTÄ. Voi elämä. Voi tuska. Voi ei.

"Raaaksuuu - mä mokasin!!?"
"..."
"Mitä mä teen? Mä kaadoin Kalalientä sinne soppaan ja piti olla Kanalientä! Voi ... Elämä."

Yläkerrassa oli kuolemanhiljaista. Kaippa siellä aistittiin väsyneen äidin epätoivo ja haistettiin miten sammuneen toivonliekin hiipunut savukiehkura haihtui korkeuksiin. Kalalientä ja hunajaa? Voi elämä, vielä kerran.Ei siinä itkukaan ollut enää kaukana kun kello alkoi olla yhdeksän, nälkä ja väsy painoi pälle eikä minulla ollut ajatustakaan siitä, mitä nyt pitäisi tehdä.

Se, mitä minun OLISI tietysti pitänyt tehdä, olisi ollut kylmän rauhallinen suunnan muutos. Mutta olin kaikkea muuta kuin kylmän rauhallinen. Kattilassa oli lopultakin vain paahdettuja kasviksia ja kalalientä. Siitä olisi tullut ihan erinomainen thaikeitto, kun mukaan olisi lätkinyt inkuvääriä, chiliä, sitruunaruohoa, kookosmaitoa ja sensemmoista. Mutta ei, minä olin siivonnut keittiötä, suorittanut pyykkiä, beebismuonaa ja muita monen päivän laiminlyöntejä vielä muutenkin taudin jäljiltä suht väsyneenä. Ninpä lähinnä värisin sopan äärellä kuin haavanlehti tuhon partaalla.

Ja kaiken tämän selityksen jälkeenkin mua niiiiin nolottaa tunnustaa, että minä päädyin HUUHTELEMAAN ne vihannekset. Joo-o.

Miettikää, miten oudolle maistuu soppa, jossa on kurpitsaa, hunajaa, paahdettua valkosipulia, muskottia, kanalientä, kermaa ja tukevasti kalaliemen umamia. Se sitruunan kuori ei riittänyt lähellekään pelastamaan outoa makujen sekamelskaa.

"Nojoo, aika erikoista" sanoi V ja näytti siltä kuin laskisi päässään, miten paljon liikaa aikaa Pappa Pizzalta menisi toimittaa meille pizzaa ja miten kätevää olisi, jos Star Trekin ruoka-automaatti olisi totta. "Ei tästä kyllä varmaan saa mitään, mikä kävisi punaviinin kanssa", totesin ihan masentuneena.

En oikein tiedä, miten sitten lopulta onnistuin kokoamaan itseni. Jotenkin sain vaan yhtäkkiä päähäni, että soppa tarvitsee Jeeraa ja jauhettua korianteria. Ja happoa, jotain hapanta. Vetäisin sitrunan poikki ja puristin keittoon puoliskan sitruunan mehun. Ripotin mukaan teelusikallisen korianteria ja reippaan puoli teelusikkaa jeeraa. Kaivoin jääkaapista puoli purkkia creme fraichea ja n. 50-60g aurajuustopalan jämän. Sekoitin kaikki keittoon ja kuumensin. Maustoin kunnolla pippurilla ja maistoin.

Varsinaista blogi-realityä. 

Lopputulos oli hyvää. Ei varmasti sellaista, mitä olin lähtenyt alunperin tekemään, mutta hyvää yhtä kaikki. Ehkä vähän marokkohenkistä kun asiaa siinä tuumailin. Kala ei enää maistunut ollenkaan läpi, mausteet tasapainottivat sopan ja oikeastaan se tuntui siltä, kuin soppaan olisi tehty oikein hyvä sardellilla maustettu valkosipulinen keittopohja, jonka ansiosta soppa on täyteläistä ja hyvää. Ja lopulta soppa meni hienosti vielä sen punaviininkin kanssa.

Mä Niin toivon, että tämän ja sen kakkusäädön ansiosta (josta sitten myöhemmin lisää) mun säätökiintiö on nyt hetkeksi täynnä. Jookos?