Savustettua ankanrintaa, hapankirsikkahilloketta ja jälkkäriksi herkkujuustoa

Joskus on vaikea löytää sopivia sanoja kuvaamaan mitään niin hienoa ja erityistä mitä sinänsä yksinkertainen ruoka klassikkoyhdistelmällä voi tarjota. Lisäksi kokemus hyvästä ruuasta on aina subjektiivinen - mikä yhdelle on tajunnanräjäyttävän hyvää, saattaa toisen mielestä olla vaan "ihan okei". Ja sitten tietysti tämä kulunut kesäloma kyllä pilasi meikäläisen upeilla raaka-aineilla jotka kutittelivat mieltä ja kieltä ihan toisella tapaa kuin pitkään kauppaan matkanneet serkkunsa. Joten koittakaa kestää tämäkin postaus - ellei puuatrhassanne kasva omaa kirsikkapuuta tai teillä ei ole hyvinvarusteltua kylätoria, hapankirsikkaa voi olla mahdotonta löytää mistään automarketista.

Yksi kesäloman ehdottomasti parhaista illallisista (tai ehkä jopa paras) savustui kesäkodissamme kun sisareni miesystävineen tulivat kylään. Olin löytänyt Taalintehtaan torilta tuon otsikostakin näkemänne aarteen; rasiallisen kotimaisia happamia kirsikoita ja halusin tietysti tehdä niistä jotain erityistä kun suosikkisisareni tulee kylään.

Kotimaisia kirsikoita

V oli maininnut jo joskus paaaljon aikaisemmin että ankan rinta tulisi huhujen mukaan ihan erinomaisen hyvää kun sen savustaisi kirsikkapuun kanssa. No, minä muistin tämän kun kirsikat tulivat minua vastaan ja tiesin että kaupungista niitä ankan rintoja tuli mukaan pakasteena.

Jos kirsikankiven poistajaa ei ole, kirsikkahillo lienee kätevintä paseerata. Ainakin laiska emäntä voi tehdä niin ;)

No, sellaista pullaa minulla ei käynyt, että sisareni, kirsikat, kirsikasta sahattu savupuu ja ankat olisivat kaikki vain jotenkin taianomaisesti pyörähtäneet paikalle kivellemme metsänhaltiattaren sauvanheilautuksella. Niinpä markkinapäivänä kirsikoiden löydyttyä, yhtälöstä puuttui sisareni lisäksi savupuu, joten kirsikoiden löydyttyä työnsin ne pakastimeen. Ja sitten kun V meni käymään kaupungissa tilasin vähän kirsikkapuuta savustusta varten.

Kaikki söivät, ottivat lisää ja söivät ja...

Ja niin se sitten meni, että savustimme ankkaa, teimme upeista hapankirsikoista mahtavaa hilloketta ja söimme ne ihan simppelien uunissa tehtyjen, valkosipulin kanssa paahdettujen perunoiden kanssa. En tiedä, ehkä ne perunat olisi voinut korvata jopa jollain beluga- tai du puy -linssihässäkällä tai fiinimmin laitetuilla juureksilla, mutta se ankka ja kirsikkahillo oli niiiiiiin tajunnanräjäyttävän hyvää, että kaikki muu, mitä lautasella oli, muuttui suhteellisen epäolennaiseksi säestysorkesteriksi:)

Selin ja Metsuri

Ja jos minä olin ajatellut tarjoavani jotain erityistä Mimmulle ja Mikalle, Mika taas oli ajatellut tuovansa jotain erityistä meille. Ja siinäpä mies onnistui ihan nappiin.

Upeasti kypsynyt metsuri oli ihan valuvaa kun pakkauksen avasi...

Jälkkäriksi ei syöty mitään täydellisempää kuin juuri oikean kypsyistä Metsuria ja Olon vappubrunssilta meille tuttua Seliniä, jota Mika oli löytänyt Ahlmanin tilamyymälästä, Tampereelta. Ja tietysti mukana tuliaispaketissa oli pientuottajan näkkileipää; Jokioisten leivän Fiilislastuja. Tiedoksenne, että se kirsikkahillo kävi ihan erinomaisesti yhteen myös niiden juustojen kanssa.

Ankan savustus oli teoreettisesti suhteellisen lyhyt toinempide; vain n. 45 min savua ja sisälämpö siellä 74 asteen tienoilla sanoo ison vihreän ajoon tarkoitettu ohje, josta katselimme mallia. Me tietysti oikaisimme suolauksen kanssa ja kämmelsimme savustimen kanssa (se sammui!) ja muutenkaan se ei mennyt kuin Strömsössä - mutta silti ja kaikesta huolimatta lopputulos oli ihan tajunnanräjäyttävän hyvää. Puuseoksessakin taisi sitten lopulta olla kirsikan lisäksi vähän tammeakin kun se savustin hydesi ja sitä jouduttiin uudelleenkäynnistämään.

Lisäksi V päätyi ottamaan ankanrinnat pois savusta kun sisälämpö alkoi olla siellä 70 asteen tienoolla. V kuvaili prosessia niinkin yksityiskohtaisesti että "mä niitä ankantissejä siellä savussa tökin vähän ja kun ne ei enää hyllyneet niin tuli vaan semmonen olo et otan ne nyt pois" ;) Ja hyvä oli että tulivat pois; pienempi ankanrinta nousi lämmöissä vähän ylemmäs ja oli selvästi jo kuivempaa. Toinen, suurempi ankanrinta taas olikin sitten ihan täydellistä ja mehevää joten ensi kerralla koitan löytää niitä Hauhialan hanhitilan isompia rintapaloja ja kokeillaan niillä.

Teemme siis tätä uudelleen takuuvarmasti ja koitetaan mitata tarkemmin sitten - mutta niille jotka nyt innostuvat ja kenties ovat kirsikkapuun onnellisia omistajia niin tässä muutama vihje miten se homma meni.

Savustettua ankanrintaa ja kirsikkahilloketta (ks. myös big green egg ohje)

haluttu määrä ankanrintoja, nahka trimmattuna ristikkoviilloilla - mutta varo ettet leikkaa lihaa.

Hiero ankanrintoihin hieman suolaa ja rouhi pippuria

Asenna savustin 110 asteeseen ja laita ankat sisään, nahka ylös.

Savusta n. 45 min kunnes lämpö on siellä 70 asteessa ja ankanrinta ei tunnu enää "hyllyvän" raakana.

Nosta ankanrinnat lepäämään kylmälaukkuun n. 10 minuutiksi ennen kuin leikkaat ne.

Kirsikkahilloke 

1 l kotimaisia kirsikoita
1 dl vettä
sokeria maun mukaan (olisiko mennyt n. 1 dl )
loraus bourbonia
lisäksi tarvitaan siivilä

laita kirsikat ja vesi kattilaan ja keitä kannen alla kunnes kirsikat ovat ihan pehmeitä. Paseeraa kirsikkaseos siivilän läpi takaisin kattilaan, irrotaten niin paljon kirsikan lihaa mukaan kuin menee siivilästä läpi.

Lisää sokeria ja loraus bourbonia ja kiehauyta sen verran että sokeri sulaa ja alkoholi palaa.

Tarjoa ankan ja/tai juustojen kanssa.

Mustikkapiirakkaa, kardemummavaahtoa ja pikkulintu riemuissaan.

Tuntuu uskomattomalta ajatella että en ole käynyt yli kuukauteen kotona. Mökiltäkin poistuin pidemmäksi aikaa vain noin viikko sitten kun kävimme pohjanmaalla missä äitini kanssa fiilistelimme metsässä ja teimme saaliista tuon yllä näkyvän Erinomaisen Mustikkapiiraan joka tarjottiin raikkaan, kardemummalla maustetun jogurtti-mascarponevaahdon kanssa.

Ystävällisimielistä naapuruskisailua kauneimmasta taideviristä Kihniön ja Parkanon rajalla... 

En muista milloin viimeksi olisin viettänyt näin rentouttavaa, elämyksellistä ja kesää uhkuvaa lomaa kuin tänä vuonna. Lomakelitkin ovat suosineet meitä; mökilläkin me olemme nukkuneet kolme viikkoa ovi auki ulos meri-ilmaan - vain hyttysverho ovessa ja sinilevän lopulta väistyttyä uimassakin on käyty ahkerasti.

Ja naapurin näkemys oksasta...

Ja kuitenkaan mikään ei ole niin toisin kuin yleensäkään. Tai ehkä sittenkin - I on kasvanut ja pienestä ajattelevasta, tuntevasta ja kokevasta ihmisestä on jo apua ja seuraa aivan uudella tavalla. Ja jollain tavalla olen palannut tänä kesänä ajatuksissani monta kertaa omiin lapsuuden kesiin, joita rytmitti laulu.

Tiskausapulainen saa valita minkä kukkapenkin kukat pelastetaan tänään huuhteluvedellä. Voi Riemua. 

Minä tietysti olen laulanut I:lle vauvasta asti kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta tänä kesänä me olemme I:n kanssa laulaneet yhdessä enemmän kuin koskaan ennen. I osaa jo laulaa ja muistaa ja ymmärtää sanoja ja sisältöjä. Yhdessä laulaminen on jotenkin niin liikkistä kun lapsen silmiin syttyy riemu kun äiti laulaa mukana. Ja no, onhan koko miehentaimi aika liikkis - ja vaikka saakin niitä kolmivuotiaan "taharonpuuskia" niin haleille, sylissä istumiselle ja laululle on ollut tilaa ja aikaa.

Juttelin omalle äidilleni viime viikonloppuna että olen miettinyt tätä laulamista. Osasi laulaa tai ei, mutta kun laulaa vaan, se on jotenkin tosi vapauttavaa. Sanoin siinä touhutessamme, että olen salaa vähän toivonut, että I saisi laulusta itselleen samanlaisen henkireiän kuin se itselleni on aina ollut.

Jotenkin on etenkin viimeksi kuluneina vuosina tuntunut, että vaatimukset paitsi työelämässä, myös vanhempana olemisessa ovat tosi korkealla. Ylipäätään rooleja joissa pitää loistaa on nykyihmisellä kovin monta.

Ja kaikessa mitä tekee pitäisi aina nähdä kokonaisuus, ymmärtää kaikki mahdolliset näkökulmat, olla suvaitsevainen ja olla vakaa, asiallinen, viisas, kekseliäs ja empaattinen samaan aikaan kun on tehokas ja no, asialleen omistautunut tiedostava moderni puoliso/ äiti/ äitipuoli/ sisar/ miniä/ lapsi/ ystävä/ yrittäjä/ esimies/ asiantuntija/ neuvottelija/ bloggaaja ja no, ihminen.

Sanoin äidilleni että olen miettinyt viime aikoina sitä, miten laulun sanat tuovat hetken ihan toisenlaista vapautta mielelle. Hetken, jolloin soljuvat sävelet antavat luvan eläytyä, heittäytyä ja hullutella; olla joku ihan muu ja käsitellä iloa, surua, pelkoja ja onnea. Laulun on joku muu kirjoittanut, mutta se saa äänen jokaisen laulajansa kautta. Musiikissa on jotain ikuista ja melkeinpä pyhää.

Äitini kuunteli hiljaa ja poimi roskia mustikoista jotka olimme hakeneet metsästä vähän aiemmin. Kun lopetin, hän nyökkäsi eikä ollutkaan yhtään ihmeissään. "Niin, muistan aina miten äitini, mummosi, lauloi pikkulintu riemuissaan, uudelleen ja uudelleen kun käsitteli oman lapsensa menetystä aikoinaan. " Äitini puhui pidempäänkin ja totesi, että laulu kantaa. Minä seisoin siinä mykistyneenä ja tietämättä oikein mitä sanoa.

Ja kun siinä liikuttiin niin syvissä vesissä, ruoka syntyi kuin vahingossa lähes automaattisen liikesarjan tuloksena. Ja kun mustikat oli perattu totesin äidille että tehdään niistä sellainen piiras ohjeella, jolla minä tein raparperista piirakan mökillä; se pohjataikina on tarpeeksi jämäkkä, jotta se kestää hyvin jopa koko noukkurillisen mustikkaa. Yksi luomusitruunakin löytyy tuunaukseen, siitä voi raastaa kuorta mustikan sekaan. Lisukkeeksi suunniteltuun mascaronevaahtoon keksin sekoittaa vähäsen kardemummaa. Muistin nimittäin että Kolmen kaverin jäätelössä mustikka ja kardemumma ovat oiva pari, joten toimisi varmaan tässäkin.

Ja siinä syödessämme äiti huokaisi, että tästä tuli "ihan täydellistä" ja olin aikalailla samaa mieltä. Siitä tosiaan tuli vielä parempaa kuinraparperipiiraasta. Mietin jopa, että jos mascarponevaahtoa ei tee, kannattaa se kardemumma sekoittaa vaikka niihin mustikoihin, niin hyvä yhdistelmä mustikka ja kardemumma on. Joka tapauksessa, se oli tosiaan ihan täydellistä mustikkapiirakkaa, vaikka keskinkertaasta yritettihin. :)

Ja vaikka näin ihanan loman jälkeen on vähän haikeaa sulkea mökin ovi, taidan tänään tiskatessani laulaa yhdessä I:n kanssa tulevan syksyn riemuille.

"Pikkulintu riemuissaan /

lauleleepi onneaan /

ei hän jouda suremaan /

eikä kaipaamaan /

ei hän, ei hän jouda suremaan. "

Mustikkapiirakkaa ja kardemummavaahtoa (tavalliseen piirasvuokaan, alkuperäinen pohjaohje Nigel Slater, määrät alla niinkuin se mökillä meni)

n. 1,1-1,2 litraa mustikoita (tuoreita)
n. 3 rkl perunajauhoa
1 sitruunan kuori
n. 5 rkl sokeria

180g voita, pehmeänä
n. 1 dl sokeria
2 munaa
n. 1 dl fariinisokeria (vähän vajaa)
n. 1/2 pss mantelirouhetta
3 dl jauhoa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria

Murukuorrutteeseen
n. 2,4 dl jauhoa
80g voita
2 rkl sokeria

Lisäksi vatkaa tasaiseksi:
1 prk 250g mascarponea
1 prk kermaviiliä tai turkkilaista jogurttia
1 dl sokeria
2 tl kardemummaa
1/2 sitruunan mehu

Lämmitä uuni 180 asteeseen. Perkaa mustikat, sekoita niihin perunajauho ja sokeri sekä sitruunankuori ja siirrä odottamaan ;) Vuoraa pyöreä vuoka huolellisesti leivinpaperilla taikina riitti meillä normaaliin piirasvuokaan (varmaan 27 cm ainakin).

Kakkupohja: Vatkaa voi ja sokeri 8-10 min ajan kuohkeaksi, vaaleaksi vaahdoksi. Käsivatkaimella menee pidempään kuin yleiskoneella. Riko kananmunat astiaan ja lisää munat yksi kerrallaan. Vatkaa massa aina tasaiseksi ennen seuraavan munan lisäämistä.

Sekoita varovasti mukaan manteli, jauho ja vanilja.

Tasaa sitten kakkutaikina kakkuvuuan pohjalle tasaiseksi kerrokseksi.

Ripota pinnalle mustikkaseos.

Tee murupäällinen: sekoita tehosekoittimella jauho ja voi muruksi. Lisää sokeri. Jos taikina ei vaikuta tarpeeksi muruisalta, lisää jauhoa. Näin voi käydä esimerkiksi jos käytät voin sijalla tai osittain voi-kasvisöljyseosta (lue: oivariinia) niinkun minä kun se voi loppui mökiltä vähän kesken muruja tehdessä.

Paista n. tunnin verran ja tarkista kypsyys tulitikulla tai haarukalla.

Tarjoa jäähtyneenä kardemummalla maustetun mascarpone-jogurttivaahdon kanssa.

Miten ahvenista saatiin fileitä

Disclaimer: juttu sisältää kuvan kalan lopettamisesta ja perkauksesta jotka voivat aiheuttaa ahdistusta herkemmissä. Lue siis eteenpäin oman harkinnan mukaan. 

Kyllä minä jupisin, kiroilin ja manasin juuri niin pahasti niitä kaloja fileoidessani että joku vanhemman polven edustaja olisi todennäköisesti ohjeistanut minua aikuisten ihmisten käytöstavoista. Mutta kun se ihan sattui kun herkullista kalaa meni hukkaan; meidän vanha mökkifileerausveitsi oli ihan Onnettoman Tylsä eikä se tuntunut edes mitenkään merkittävästi siitä kohenevan vaikka V sitä koitti terottaa. Ja 20 ahventa on aika monta fileoitavaksi huonolla veitsellä, ilman kalapiikkiä. Arvaatte varmaan mitä kirjoitin ostoslistalleni shopattavaksi kun ensi viikolla menen kaupunkiin ensimmäisen kerran kuukauden jälkeen.

Mutta mitäs jos aloitetaan siitä, mihin edellinen juttu jäi ja palataan siihen mökkirantaan kun verkko oli nostettu, selvitetty ja kalat uivat osa kuolleina ja osa lähes kuolleina siellä saavissaan. Tuijotin niitä ja totesin V:lle ettei noista ole sumputettaviksi; muutama voisi ehkä mennä sumppuun, mutta valtaosa on jo kärsinyt irrotettaessa niin suurta vahinkoa että ne on ainakin perattava heti. Mutta; ennen perkaamista on varmistettava että kala on oikeasti kuollut ja se vähän aina epäilyttää meikäläistä - miten sen kalan oikeasti ja varmasti saa hengiltä kivuttomimmin ja siisteimmin.

Meillä kotona kalat on muistikuvieni mukaan lopetettu kalauttamalla niitä tukevalla koivuhalolla (eli papilla) muutaman kerran napakasti takaraivoon, jotta niskat katkeavat. Sitten kala on verestetty leikkaamalla kiduskaari poikki. V sanoi, että näin pienille kaloille yksi kätevä lopetustapa on vaan katkaista niskat ihan käsin - pari sormea kalan suuhun, tuleva ote kalasta ja nopealla liikkeellä niskat nurin. Kala kuolee tehokkaasti eikä varmasti jää kitumaan. Tosin, nyt kun tässä kirjoittaessani googlasin vielä erikseen kalan lopettamisesta huomasin yhden viestiketjun jossa varoitettiin taittamasta niskoja jos aikoo fileoida ahvenet eikä ole kalapiikkiä. Näin jälkikäteen analysoiden tämä selittää taas yhden syyn sille, miksi minulla oli fileoidessa niin kovin hankalaa. Nimittäin kun tylsällä veitsellä joutuu käyttämään aika lailla voimaa, niin voitte vaan arvata kuinka monesta ahvenesta irtosi pää kun fileoin niitä otuksia...

Minä pelkään aina kovasti että rikon sappirakon kalaa käsitellessä ja siksi perkaan kalan tosi varovasti ennenkuin edes kuvittelen fileoivani sitä. Lisäksi koska ahvenessa on ihan erinomainen maku, säästän perkeistä ahvenen ruodon, nahan ja pään (ilman kiduksia) liemeä varten.

Tyylejä on varmaan monia, enkä missään tapauksessa nyt halua väittää että tämä on maailman paras tapa, mutta näin minä sen olen joskus oppinut ja se sujuu jo:) Ja näin se menee.

Ensin otetaan lopetettu kala tukevasti käteen ja leikataan saksilla (tai puukolla) vatsa pintaa myöten auki.

Sitten nipsaisen kidukset irti sekä kallosta että "vatsapuolelta".

Sitten nipsaisen vielä kidukset irti selänpuolelta jonka jälkeen vedän peukalolla pitkin selkärankaa varovasti sisälmykset ulos ja lopuksi kun ilmarakko ja suolet on irrotettu, nostan kidukset ja suolet kolmen sormen otteella kalasta. Sitten kala huuhdotaan ja se on valmis jatkokäsittelyyn.

Meillä kalojen perkaus ja kaikki muu meni niin myöhäiseksi että varastoin peratut kalat jääkaappiin ja palasin aiheeseen seuraavana päivänä. Tietysti googlesimme jotain aiheseen liittyvää videota ja tämä "ahven fileiksi retkiolosuhteissa" -video osoittautui hyödylliseksi oppimateriaaliksi. Minä en tosin poistanut sitä viimeistä ruotoriviä, koska se tuntuu vähän turhalle. Ahveneen jäävät ruodot ovat niin pieniä, etteivät ne ole meillä vielä koskaan haitanneet.

Ideana on, että leikataan viilto kahden ahvenen päätä lähinnä olevan fileen pyrstön puolelle, sitten viilletään yläreuna mahdollisimman läheltä ahvenen päätä ja vedetään sitten veitsellä selkälihat irti pyrstöön päin suuntautuvalla vedolla.

Ennen nahan poistamista kannattaa poistaa kylkiruodot, jotka lähtevät ohuena liuskana kalasta. Vasta sitten poistetaan nahka vetämällä veistä nahkaa vasten alkaen pyrstöstä. Ja niin se toimii, lopputuloksena on nätti file.

Mutta häpeäkseni täytyy tunnustaa, että se ei sujunut yhtä mallikkaasti kuin videolla. Ja siitä johtuen tai siitä huolimatta päätin taas tehdä tällaisen "rähmällään ahventen kanssa" -listauksen :)

• Koska veitseni oli paitsi tylsä myös tylppäteräinen, en saanut leikattua yhtä nätisti sivueviä pois kuin videossa. Olisi pitänyt ottaa toinenkin veitsi apuun tai vaan olla parempi, teräväkärkinen veitsi. 
• Koska veitsi oli Tylsä, se ei tahtonut millään mennä suomuista läpi. Tarvittiin Voimaa, joka taas haaskaa helposti kalaa JA katkaisee pään entistä helpommin, etenkin tuossa kun yrittää leikata sieltä niskan päältä fileen irti. 
• Tylsä veitsi MYÖS jättää pyrstönahan katkaisematta selkälihojen irrotuksessa. Niinpä väsyneenä ja vahingossa voi helposti rikkoa koko fileen kun se nahka ei katkeakaan ja koko file lähtee veitsen mukaan... 
• Kalapiikki on oiva kaveri. Mutta jos sitä ei ole JA jos se pää sitten kumminkin katkeaa, voit katsoa vaikka tämän videon kuinka tilanteen voi "pelastaa". Mutta varo sormiasi. IMHO on paljon hankalampaa fileoida kalaa jolla EI enää ole päätä kuin sellaista, jolla se pää on. 
• Selkäranka voi katketa myös keskeltä liiallisen voimankäytön seurauksena. Älkää edes kysykö. 
• Jos sille kalalle käy joku kauhea vahinko, älä ala itkeä äläkä luovuta, vaan hengitä syvään ja ota irti se mitä saat, niin hyvin kuin saat. Myös pelkän pyrstöpalan voi laittaa keittoon tai paistaa lapselle. 
• Varaa paljon aikaa fileoimiseen, ainakin ekalla kertaa siihen menee aikaa. 
• Varaa iso kattila viereen, jone olet jo laittanut nipun yrttejä, muutaman pippurin ja sipulia sekä porkkanan. Siitä mitä jää jäljelle, keitetään herkkuliemi. 20 ahvenesta tulee niin paljon ylijäämää, että mökkikokoisia kattiloita tarvittiin kaksi. 
• Varaa viereen myös pakastuspusseja ja n. 20 cm voipaperisuikaleita jotta oit pakastaa ne fileet joita ei heti käytetä. 

Ja vaikka se tie olikin tuskien, loppu hyvin kaikki hyvin. Saimme ainakin 30 filettä kokonaisena ja muutaman vähemmän valiokappaleen, muttei se  makua mitenkään haitannut.

Tässä kuva tämän päivän lounaalta - pakastetut fileet sulamassa,
haitarit voi avata sulattaessa jolloin fileestä saa nopeasti mitä vaan hyvää.

V pakasti samalla ne noin 30 kauneinta V:n isältä opitulla kikalla; kun voipaperia taittelee "haitariksi" laittaen aina 2 filettä per taitos niin kaloja on helppo ottaa käyttöön pakastimesta juuri sen verran kuin tarvitsee. Pidä vaan huoli, että jokaisen (myös päällimmäisen) kerroksen päällä on paperi.

Kätevä "haitarikoko" on n. 4-6 filettä ja useamman haitarin voi laittaa halutessan samaankin pussiin. Tänään tosin tarvitsimme ison kasan fileitä sillä... Mutta niin, se onkin jo tyystin toinen tarina :)

Mutta kiva niitä fileitä sieltä pakastimesta oli tempaista tarpeeseen, sitten kun ne ensiksi sinne sai. Mutta uusi fileointiveitsi tarvitaan j kun muutaman kerran perkaa 20 kalaa niin eiköhän se ote siitä rutinoidu. Ja kuten Mimmu minulle lohduttavasti urakan keskellä sanoi; muista, että se on VAIN ahven. Ja tottahan sekin - ei se ole mikään superkallis hummeri tai vaarallinen pallokala. Eikä ikinä voi oppia jos ei edes yritä.

Aloittelijan tuuria eli pieni raportti ensimmäisestä verkkokalastuksesta

"Kyllä tässä voisi avioero tulla kahdessa kuukaudessa" sanoi V hymynkare suupielessään kun olimme saaneet verkon laskettua ja veneen rantaan; "life of Pi all over again..."

Me olemme "ensikertalaisia" kalastuksessa - ainakin yhdessä. Meistä molemmat ovat kalastaneet lapsena ja lapsuudenkodissamme on kalastettu, mutta siitä kun itse olisimme verkkojen kanssa pulanneet on varmasti sellainen 25 vuotta. Vaikka saaristomökillä on vietetty aikaa vuosia, me olemme yleensä suosineet paikallisia kalastajia ja ostaneet kalat rannasta. Mutta nykyisin vanhoja kalastajia ei enää näy kun vanhukset ovat lopettaneet eikä jatkajaa ole. Kalastus on myös siirtynyt isompiin yksiköihin eikä paikallisissa kaupoissakaan juuri näy kalaa, mikä tuntuu joskus jopa suorastaan ironiselta.

Meillä on siis syymme kalaverkon hankintaan. Viime vuosina olemme ahvenen ja siian lisäksi oppineet arvostamaan enemmän myös haukea ja lahnaa joten tuumasimme että emmeköhän me pärjää, vaikka sieltä nyt nousisi melkein mikä vaan eväkäs.

Rannasta löytyy ikivanha RoBuster jonka tulppa oli jo aikoinaan korvattu shampanjapullon korkilla ja pohjaa paikkailtu ties millä. I oli vahvasti sitä mieltä että koko purkki on jokseenkin pelottava "äiti, mennään moottoriveneellä, SE on hyvä ajatus!" sanoi pikkumies. Ja kun yritin sanoa että soutuvene on hyvä ajatus verkkojen laskussa mieheni kommentoi että minun pitäisi kuulostaa vakuuttavammalta kun sanon noin lapselleni. Mutta kieltämättä itseänikin kiinnosti suorastaan akateemisesti josko se kymmenenvuotta rannassa maannut paatti edes kelluu. Ja kas ihmettä; kyllä se kellui vielä, edelleen.

V oli tarttunut matkalla tänne Kirjatorilla KIRJAAN kalastuksesta, kuten kunnon kaupunkilainen varmaan tekee. Se on klassikko  Olli Aulion Vapaa-ajan kalastaja ja sen lueskelemiseen ja lisägooglailuun meni yksi päivä ilman verkkojen uittoa. V mietti ääneen että opetetaanko kalastukseen liittyvä lainsäädäntö ja muut olennaiset asiat koulussa jossain vaiheessa jonka hän on skipannut asuessaan ulkomailla, mutta vakuutin ettei näin ole. Tiedon löytäminen ei nimittäin ollut mitenkään hirveän yksinkertaista (ainakaan paikallisista kalastusalueista ja erityissäädöksistä), mutta päivän päätteeksi meillä oli sekä kalastuslupa että pääasiallisesti selvillä mitä, mistä, miten ja milloin.

Verkkoihin saimme vinkkiä sukulaisilta; Pietarin verkon punainen on kuulemma paras ja mahtavin ja ylipäätään verkkojen hankinnassa kannattaa panostaa helppoon selvitettävyyteen ettei verkonlasku jää yhteen ainoaan kertaan ;) Merellä rannassa parhaat silmävälit olisivat kuulemma 37mm ja 45mm joista pienemmällä saa ahventa ja isommalla siikaa, ehkä haukeakin. Meillä oli uimassa Pietarin 1.8 metriä korkeat 35mm siniharmaa ja 45mm punainen koska näitä sattui olemaan kaupassa jossa V pysähtyi.

Ja siinä me sitten seisoimme rannassa (kelluvan) RoBusterin, narun, kohon sekä tyhjän kanisterin ja muutaman ankkurin kanssa ja ynnäsimme mitä kumpikin osaa. V kysyi olenko hyvä laskemaan verkkoa ja sanoin, etten ole tainnut koskaan itse laskea verkkoa, mutta olen saanut pohojalaisittain "hyvän vaimon" koulutuksen ja osaan soutaa verkkoja ihan hyvin, perata niitä ja suolistaa ahvenia saksilla. :) Mutta ei, verkon laskua en ole koskaan tehnyt itse. V tuumasi laskeneensa verkkoja nuorempana, mutta siitä saattoi olla aikaa jopa yli se 25 vuotta. Mutta näillä mennään, todettiin. Vaimo soutaa ja ukko laskee - ihan perinteisesti.

V oli lukenut kirjastaan, että koska ahven on päiväaktiivinen kala, ahvenverkko kannattaisi laskea jo heti aamusta ja näin kesällä lämpimien vesien aikaan käydä kokemassa illalla, n. 12h kuluttua laskusta. Nosto sitten vuorokauden kuluttua. Paikka oli tiedossa - omasta saunarannasta hieman matkaa ja siihen rannanläheiseen jyrkänteeseen. V muisteli että lapsena siitä sai virvelillä oikein mukavan kokoista ahventa joten se on ainakin kokeilun arvoinen paikka.

Verkkoankkuriksi löytyi rannasta puoliksi maan alta vanha, harjateräksestä aikoinaan tarkoitusta varten tehty paino ja toiseksi painoksi otettiin vanha soutuveneen ankkuri joka oli kirjan suositusta kevyempi - mutta vaikka kalastimme merellä, aloituskohteemme on suojainen saunaranta, jossa ei nyt mitän valtavia merellisiä voimia jyllää. Ihan varmasti kaksi verkkoa pysyy tuossa alle 25 kg ankkureilla ;)

Ankkuri sidottiin verkkoon omalla narulla ja kohoon omalla narulla, taas kirjan ohjeen mukaan. Ja sitten laskettiin. Kuvaa ei ole koska a) soutaminen ja b) en rehellisesti sanoen uskaltanut ottaa järkkäriä mukaan siihen kippoon laskukeikalle jos se vene vaikka uppoaakin. Minä tarvittaessa kyllä uin pelastusliiveihin puettu penska hinauksessa rantaan ja mies on kovempi uimari kuin minä, mutta järkkäri ei varmaan tykkää suolavedestä. Ajattelin, että koostan tähän seuraavaksi listan opituista asioista iloksenne ;)

Verkon lasku, ensikerta

• Hanki lupien ja verkkojen lisäksi tukevaa narua, pari ankkuria, merkkiliput ja parikin tyhjää kanisteria lisämerkeiksi jos tarvitsee
• Tee naruhommia valmiiksi rannassa niiltä osin kuin voit; kanistereiden sitominen naruun, muovinarun päiden polttelu ja muu säätö veneessä, vaimon soutaessa tuulessa ja taaperon pelätessä varmaa kuolemaa on huono idea.Lapsen kameran mukaan ottaminen taas oli hyvä idea, koska lapsen pelkoa sai hälvennettyä hurjasti pois kun a) sai ottaa kuvia isistä ja b) se vene ei uponnutkaan! :)
• Verkko kannattaa purkaa myyntipakkauksesta kerran ennen laskua, nimittäin kun se toinen verkonpaula onkin sitten solmussa siellä keskellä merta 9 m/s tuulessa niin se, tuleeko verkko laskettua liian kireälle vai ei saattaa muuttua epäolennaiseksi faktaksi vaimon pinnan kiristyessä ja alkaessa punehtua kun se kokoshow tehtiin jo ennen yhdenkään verkon laskua. 
• Jos kyseessä on piikikäs puuvene tai niittejä vilisevä alumiinikippo kannattaa kokeilla onko verkko helpompaa laskea veneestä niin, että verkko on veneen sisällä vai niin, että koko verkko on veneen ulkopuolelle, vedessä. Muistaakseni isäni pitää verkkoa veneen sisällä ja laskee sitä siitä vähitellen. Mutta koska kiikkerä pikkuinen alumiinipaatti, V antoi verkon olla vedessä ettei se tarttuisi niitteihin, mutta vähän epäilen että osa alapaulan takkuisuudessta saattoi johtua siitäkin.

Kun rikkinäiseen saaviin laittaa vettä veneessä, se vuotaa veneeseen...
Pikatyhjennys toiseen saaviin - rikkinäinen kelpaa verkkojen säilytykseen.

Verkon kokeminen /nosto (ahvenverkkoa mentiin kokemaan, mutta se päädyttiin nostamaan.... )

• Varaa mukaan pari saavia, toinen verkoille ja toinen kaloille siltä varalta jos ne saa irti verkosta. 
• Tarkista että saavit ovat ehjiä, sillä sellainen iso saavi täytettynä vedellä veneessä on vähän ikävä kun sitten ilmeneekin että siinä on reikä. Ai mistä tämä tuli mieleeni ja minähän sanoin että jokin saaveista on muistaakseni rikki jne...
• Varaa mukaan myös äyskäri, sanko, nappo, kuuppa, kauha - jokin millä saat tarvittaessa vettä pois rikkinäisestä saavista ja jos reikä on oikein iso, myös veneestä.
• Aloitimme kokemisen isosilmäisemmästä verkosta, joka oli vielä tyhjä. Soudin keulasta ja V operoi verkkoa perästä koska veneessämme ei ole minkäänlaista mottoria. Samalla etenimme keskeltä selkää kohti rantaa. 
• Ahvenverkko oli ihan täynnä itsensä niin sotkuun vetäneitä ahvenia että sitä ei ollut realistista yrittää kokea merellä ja ahvenet varmasti myös riittävät meille vaikka sisareni on tulossa kylään. ;) Minä en ainakaan tarvitse kerralla enempää kuin 20 valtavaa ahventa!
• Lisäkoho valmiiksi narussa olisi kova, kun keskellä kahta verkkoa tajuat että se jälkimmäinen kannattaa nostaa. Meillä oli koivuhalko "pappina" mukana veneessä ja jätimme sen kelluttamaan verkon päätä kun kohoa ei ollut. Kun toinen verkko nostettiin, siirsimme halon tilalle kohon. Mutta teimme merkinnän pieneen ajatuksiemme musitikirjaan; ota mukaan yksi ylimääräinen koho. Ja joo, kyllä siinä alkoi muiti palata pätkittäin - niinhän isäkin aina tekee.
• Sen vapaa-ajan kalastajakirjan ohjeissa nimenomaan kielletään ripustamaan verkkoa kaloineen seinustalle ettei kalojen paino riko verkkoa. Me sitten teimme juuri niinkuin ei pidä eli ripustimme verkon seinälle, mutta vasta sen jälkeen kun kalat oli ensin puljattu irti verkosta. 
• Kalojen irrotus on aikaavievää puuhaa ja ahvenet olivat niin solmussa verkossa että sumputus ei ollut oikeasti mikään vaihtoehto. Muutama oli selvästi kuollut ja loputkin leyhyyttelivät eviään "vuonoja kaihoten" - asennossaan vatsa ylöspäin.

Ahvenia tuli paljon ja ne olivat tällaisen sisävesillä kalastamaan tottuneen vinkkelistä ihan valtavia. V arvioi että perkaamisen jälkeen siinä saattoi olla jopa 5 kg ahventa - pitää katsoa jos mun keittiövaaka on jotenkin toimintakunnossa niin kokeillaan paljonko se näyttää. Jos siis ei laske ajalleen eikä omalle työlleen mitään hintaa, niin kyllä tuo 27 euron verkko on varmaan tuolla jo itsensä takaisin maksanut. Vaikka siitä ei tulisi filettä kuin kolmannes niin 39,- kilo hinnalla päästään jo plussalle.

Alkoi olla ihan yö kun kuun valossa ihastelin perattua saalistamme... Aika monenmonta kalaa!

Mutta se taas olettaa että osaan oikeasti fileoida ahvenen nätisti. Mutta siitä lienee tarpeen kirjoittaa uusi tarina, sillä ilta yllätti kalamiehet (ja naisen) ja kun kalat oli klo 23 perattu, en tuntenut mitään himoa alkaa fileoida niitä heti. Niinpä tänään on edessä paitsi tori, myös ahvenen prosessointia ja toivottavasti myös paistamista! :)

Niittulan tilan pakkaamo & kesätorimeininkiä

Huomenna on taas Taalintehtaan toripäivä. Viimeinen joka mahtuu tähän lomaan ja se saa minut oikeastaan vähän surulliseksi. Paluu Espooseen ja torittomaan elämään tulee olemaan automarketin tuoksuinen. Viime kesänä ihastuin Niittulan tilan kojuun kun löysin sieltä broccolinoja. Tänä kesänäolen aloittanut torikierrokseni Niittulan kojulta, joka kerta.

Sateestakin huolimatta myyjiltä voi aina kysyä, vihannesten käyttöön saa vinkkejä kun reippaasti avaa suunsa:)

Onneksi Niittulalaiset tulivat kommentoimaan blogiin jotta tiesin kuka näitä ihanuuksia torille oikein tuo. Sinänsä surullisuuteen ei ole enää niin suurta syytä, sillä Niittulan pakkaamo ja kesäkahvila sijaitsee Sauvossa, jonne voi piipahtaa mökkimatkalla kunhan on ajoissa liikkeellä. Kiitos Waze - sovelluksen tajusimme nimittäin tänä kesänä, että kun ajelee Espoosta moottoritietä Paimioon asti ja poukkaa siitä Sauvoon, reitti Taalintehtaalle on kutakuinkin yhtä nopea kuin Salon tai Muurlan kautta, mutta bonuksena pääsee käymään tässä paikallisessa herkkuruuan mekassa Sauvossa ;) Minkä, köh,  jälkeen se reitti ei ehkä olekaan ihan niin nopea mutta sellaista on Elämä... :)

Paikalla 5 min ennen sulkemisaikaa tai ehkä jopa 5 min sen jälkeen... Ystävällisesti meitä palveltiin tästä huolimatta.

Joojoo, olen minä ihan tosissani! :) Pikkuruinen Sauvo ja ylipäätään tienvieret Paimiosta Kemiöön ovat täynnä pieniä kesämyymälöitä ja paikallisten viljelijöiden tilapuoteja sekä kahvioita joissa kannattaa poiketa. V poikkesi reitiltä löytyvällä Salmensuulla taas tänäkin kesänä ja mukaan jäi picanhaa sekä Bavettea. Lisäksi V pysähtyi jossain vihanneskojulla, josta löytyi mm. kurpitsaa, perunoita ja sipuleita.

Pakkaamossa valkoima oli vaikuttava, olisin halunnut ostaa kaikkea yhden :) Pöydällä saalistani...

Minä taas kävin Niittulan pakkaamossa I:n kanssa matkallani Pohjanmaalle. Niittulan pakkaamon kylmäkaapista muuten löytyy jonkin verran myös Salmensuun Hereford - tuotteita (ainakin torstaisin) ja niinpä ostin sieltä paitsi vihanneksia myös Salmensuun chili- ja hereford - makkaraa jotka olivat molemmat hyviä kun niitä vanhempien mökillä rillattiin. Tuo yhteismyynti on minusta ihan erinomainen idea, sillä Salmensuun tilalle on kuitenkin vähän matkaa Sauvon läpi kulkevalta reitiltä, eikä Espoosta perjantaina Sauvon läpi ajava mitenkään ehtisi käydä molemmissa ennen iltaa/sulkemisaikaa. Ilmeisesti varsinainen Hereford - päivä on tosiaan torstaisin ja melkein toivoisin, että se olisi (vaikka suppeampanakin) myös perjantaisin kun mietin tätä meidänkin jokaperjantaista mökkirallia. :)

Tarjonta vaihtelee sesongin mukaan ja Tehtaalla pitää olla nopea; koju tyhjenee tehokkaasti jo ennen puolta päivää.

Niittulalaisten tuotannosta tämän kesän hitiksi meillä on noussut portulakka, joka on vähän vuonankaalimainen "tupsu" sellaista mehevää, hieman mehikasvia muistuttavaa salaattivihannesta. Se on kuulemma välimeren alueella normaalisti kasvava omega3 - lähde ja muistuttaa purutuntumaltaan hieman isomaksaruohoa. Maussa on aavistus suolaheinää tai "merellistä" fiilistä sekä pyöreää ja pehmeää mehevyyttä. Oikein hyvää ja tuo hauskaa rakennetta kesäsalaatteihin.

Pakkaamon kahvilassa on myynnissä myös Sagaformin astioita.

Härkäpapuja (ja muitakin papuja) saa sieltä myös tuoreena sekä monenmoista hieman erikoisempaa yrttiä joista kotikokki on tietysti ihan täpinöissään. Jos Sauvon ohi ajatte niin käykää katsomassa. Kesäkahvioon on isommalta tieltä viitta, mutta kun käännytte Sauvon keskustaan niin muistakaa että ennen Osuuspankkia pitää kääntyä vielä vasemmalle ja sen jälkeen heti sen avoimen torikohdan jälkeen - semmoisen Jugend - henkisen talon vierestä oikealle. Ja siinä se sitten onkin - pakkaamo, matalassa vaaleanvihreässä talossa. :) Se vinkki että käänny ennen Osuuspankkia oli hyvä tällaiselle ulkopaikkakuntalaiselle joka oli jo ajanut Sauvo cityn pariin kertaan ympäri löytämättä pakkaamoa :) Hei Niittulalaiset - ehkä pieni, myös puhelimella löydettävä tai auki klikattava kartta www - sivulla siitä keskustasta ei olisi huono! :)

Pakkaamon kesäkahvila (Sauvontie 42) on avoinna ke-pe klo 10-17:30 ja la 10-15, puh. 044-5566538, Tervemenoa! :)

Vihreä kurkkusalaatti (ah niin ihanan) suolaisella fetalla ja tahinikastikkeella

Kesän suosikkisalaatti syntyi ihan puhtaasti vahingossa. Kävin läpi jääkaappia mökillä ja huutelin ruokia, joita näin. Kurkun kohdalla V sanoi, että tee jotain kurkusta; kun on näin kuuma, kurkku tuntuu raikkaalta ja hyvältä idealta.

Meillä oli grillissä tulossa simppeliä ja nopeaa eli Tehtaalta löydettyä peruspossua - muistaakseni jonkinsorttisella hunaja-etikka-sinappimarinadilla joka ei sinänsä ole merkittävää, koska oli muuta harrastetta. Mutta lisäke puuttui enkä ollut miettinyt asiaa sen enempiä. Niinpä otin sitten ne kurkut ja tuumasin että tänään kokataan väreillä; vihreä olkoon päivän teemaväri. Niinpä sitten keräsin omasta maastani viininsuolaheinää ja korianteria, viipaloin kurkut ja rakensin simppelin salaatin niistä aineista.  Ja sitten mietin että koska on kuuma ja suolaakin tekisi mieli niin fetaahan on. Joten fetaa murustin myös salaatin päälle.

Vähemmän tunnettu harrastukseni on ompelu; olen koittanut ehtiä tekemään sitäkin tämän loman aikana, bloggaamisen kustannuksella - pahoittelut siitä, mutta se on ollut tarpeen. Varsin terapeuttista! :)

Sisareni oli lisäksi kehunut männäviikolla ihastuneensa tahiniin; kuulemma vihannekset ja jopa banaani on ihan jumalaisen hyvää tahiniin dipattuna. Siitä muistin, että tahinista saa sitruunanmehun kanssa aikaan varsin oivaa kastiketta ja tein kurkkuiselle salaatille sellaisen. Samaa soosia voi toki käyttä myös dippaamiseen ja sitä voi terästää valkosipulilla ja makeuttaa hieman hunajallakin jos tykkää. Mutta tällaisena perusversiona se käy hyvin salaattiin.

Ensimmäisellä kerralla minulla oli vielä kaapissa savumanteleita joita M oli tuonut juhannuksena tullessaan. Suolaisina ja hieman savuisina ne olivat ihan mielettömän onnistunut yllätyksellinen elementti raikkaaseen, pähkinäiseen ja mehukkaaseen salaattiin. Samaan tarkoitukeen kävisi vaikka ne huoltoasemilla myytävät savustetut mantelit tai vaikka sour cream and onion - mantelit... olennaista on, että mantelit on ainakin paahdettu ja suolattu! :)

I ottaa kuvan kun äitikin kerran. Tässä salaatissa mukana myös portulakkaa. Joo, Taalintehtaan torilla sijaitseva Niittulan koju pilaa mut ihanilla vihreillä... Paluu Espooseen tulee olemaan karu.

Omaan illallsipöytään sekoitin aineet vaan keskenään (ks. kuva alla) - mukaanlukien sen salaatinkastikkeen.

Hyvää vaikkei ehkä ihan niin kuvauksellisen kaunista :)

Ei siitä nyt ruma tullut, mutta seuraavalla kertaa kun anoppi tuli kylään olin jo varautunut vähän esillepanonkin suhteen; kauniimman salaatista saa, kun soosin asentaa salaattivadin keskelle kippoon ja  pilkkoo vielä lisäksi limen tai sitruunan lohkoja vadille jotta jokainen voi lisätä sitruunaa oman makunsa mukaan. Toisaalta; en tiedä voittaako lopulta maussa kuitenkin sekoittamalla aineet; vähän siltä tuntuu. Kurkku ainakin saa samanlaista luonnetta kuin hölskytyskurkkuja tehdessä kun se saa vähän tahinia, happoa ja suolaa niskaansa. Niin tai näin, tätä salaattia on tehty aika monta kertaa, vaikka se on niin tavallisen ja yksinkertaisen oloinen.

p.s. V osti I:lle Vtecin Kidizoom plussan kesän alussa koska I täytti meikäläisen puhelimen omilla kuvillaan ja lisäksi oli suunnattoman kiinnostunut hakkaamaan järkkärin laukaisunappia sarjassa tai pitämään sitä vaan pohjassa... :) Kameran saapumisen jälkeen on ollut ehkä aavistuksen liikkistä seurata pikkumiehen kuvaussessioita ja kun muistikortti tyhjättiin läppärille ekan kerran kiljuimme naurusta kyynelet silmissä... :) Siellä on ihan muutama koominen filtteri...

Nopeasti hän on lisäksi oppinut että esimerkiksi ruokaa voi pitää kuvata ja kun äiti liikkuu kameran kanssa, niin liikkuu pikkumieskin. ;) Kamera on ollut täydellinen menestys myös siinä tarkoituksessa mihin se ostettiin. Jos nyt jotain kritiikkiä, niin vähän vähemmilläkin filttereillä olisi pärjätty ja  muutama ominaisuus kamerassa kieltämättä oltaisiin voitu piilottaa jonkin parental moden alle, kuten esimerkiksi koko kortin formatointi.

Vihreä kurkkusalaatti

1,5-2 kurkkua
2 kevätsipulin mukulaa siivuina
1 limen kuori (tai luomusitruunan kuori)
viininsuolaheinää n. 1 ruukku
(portulaukkaa) 
kourallinen hyviä kivellisiä oliiveita (kivet poistettu)
pieni kourallinen savustettuja manteleita (tai paahdettuja, suolattuja manteleita)
tuoretta korianteria
1 pkt fetaa

Kastike
2-3 rkl tahinia
2 limen mehu (tai sitruunan mehua)
vettä (muutama rkl niin että saat kastikkeesta sopivan löysää)
suolaa
pippuria


Sekoita kulhossa tahinia ja limen tai sitruunan mehua tahnaksi. Tahna sakenee hapon vuoksi ja joudut lisäämään vettä että saat kastikkeesta uudelleen silkkistä. Mausta suolalla ja pippurilla.

Siivuta kurkut juustohöylällä ja sekoita korianteria, limen tai sitruunan kuorta ja viininsuolaheinää keskenään ja ripottele päälle n. puolet fetasta ja manteleista. Sekoita ja lisää joukkoon halutessa osa kastikkeesta.

Koristele sitten salaatti ripottelemalla päälle vielä vähän fetaa, tuoretta korianteria ja viininsuolaheinää sekä halutessa sitruunan tai limenlohkoja.

Tarjoa lisukkeena tai sellaisenaan.

Vihje: Pääruokaan saattaisin lisätä enemmän fetaa tai jos fetaa ei ole, olemme tarjonneet tätä mm. grillatun halloumin ja saganaki - juuston kanssa lisukkeena.

Mantelinen karviais- tai raparperimurukakku Nigelin tyyliin

Äiti ja isä kävivät kylässä täällä saaristossa ennen I:n synttäreitä ja toivat mukanaan paitsi mansikoita, myös ison kasan raparperia. Ja kun oikein pähkii mitä siirtä raparperivuoresta tekisi ja soveltaa ja soheltaa oikein urakalla, niin eikös siitä saa ihan karviaisia vastaavaa mössöä kun sekoittaa tuoretta raparperia ja raparperihilloa silleen "fifty-sixty"? ;)

Olin nimittäin kiinnittynyt hyvännäköiseen ohjeeseen Nigelin kirjaa selaillessani. Se oli  nyt sesongissa oleville karviaisille tarkoitettu, mutta täällä kivellä ei ole yhtään karviaista ja niin kuivaakin on, että villivadelmatkin kuivavat pystyyn raakileina. Joten kätevä emäntä tekee siitä mitä on: raparperia!

Ja hyvääkin siitä tuli! :) Murukuorrute pysyi muruina pinnalla ja piirakasta riitti paitsi jälkiruuaksi vaniljakastikkeen kanssa myös retkievääksi Bengtskärin paluumatkalle. Kun Dommaskär oli kierretty läpi piirakka maistui ihan kaikille.

Retkieväspiiras kannattaa tehdä edellisenä iltana, jotta se ehtii asettua eikä hajoa matkalla.

Jos siis puskissa on karviaisia ylimäärin tai raparperi rehottaa villinä, kannattaa makeannälkään kokeilla vaikka tällaista perinteistä murucrumblea. Jos karviaisista tekee ja haluaa kikkailla tästä juhlavamman jälkkärin, saattaa lisukkeena vaniljakastikkeen sijaan olla paikallaan mascarponevaahto ja miksei vaikka kuuma karviaiskompotti... Mutta minusta ihan erinomainen iltapäiväkahvikakku ihan sellaisenaan, ilman kummempaa. Parhaimmillaan minusta kunnolla levänneenä ja imeytyneenä.

Jätin veden lisäämättä murukuorrutteeseen kun pelkäsin tuleeko raparperista liikaa nestettä niin etteivät murut pysy muruina. Hyvin meni, ensi kerralla kokeillaan karviaisilla ;)

Karviaismurukakku (tai raparperista - sopivasti pitkään kapeaan teema - vuokaan tai 22 cm pyöreään vuokaan, Nigel Slater Kitchen Diaries II)

300g karviaisia (tai 2/3 tuoretta raparperia paloina ja n. 1/3 hilloa sekaan)
180g voita, pehemeänä
90g ruokosokeria (käytin puhdistamatonta)
90g vaaleaa muscavadosokeria (käytin fariinisokeria)
2 munaa
80g jauhettua mantelia (laitoin mantelilastuja murskattuna)
150g jauhoa (plus 1 tl leivinjauhetta, alkuperäisessä ohjeessa itsenousevaa jauhoa)
vaniljahippuja

murukuorrutteeseen
110g vehnäjauhoa
80g voita
2 rkl sokeria


Lämmitä uuni 180 asteeseen. Perkaa karviaiset poistamalla hattu ja häntä, siirrä odottamaan ;) Vuoraa 22 cm pyöreä vuoka huolellisesti leivinpaperilla.

Kakkupohja: Vatkaa voi ja sokeri 8-10 min ajan kuohkeaksi, vaaleaksi vaahdoksi. Käsivatkaimella menee pidempään kuin yleiskoneella. Riko kananmunat astiaan ja Nigel neuvoo rikkomaan keltuaisten rakenteen ja sekoittamaan sitten munaseoksen vaahtoon koko ajan vatkaten vähän kerrassaan. Saman asian ajaa kun lisäät munat yksi kerrallaan ja vatkaat massan aina tasaiseksi ennen seuraavan munan lisäämistä.

Sekoita varovasti mukaan manteli, jauho ja vanilja.

Tasaa sitten kakkutaikina kakkuvuuan pohjalle tasaiseksi kerrokseksi.

Ripota pinnalle karviaiset tasaisesti (tai raparperi-hilloseos.)

Tee murupäällinen: sekoita tehosekoittimella jauho ja voi muruksi. Lisää sokeri. Aluperäinen ohje käskee lisäämään muutaman pisaran vettä ja ravistamaan kulhoa niin että syntyy pieniä mukulakiven näköisiä paakkuja. Näin rakneteesta tulee mielenkiintoisempi.

Paista n. tunnin verran ja tarkista kypsyys tulitikulla tai haarukalla.

Tarjoa jäähtyneenä.