perjantai 11. huhtikuuta 2014

Tottakai sinä saat auttaa, kulta!

Vaikka elämää tarkkaillaan välillä kameran takaa, sitä etupäässä kuitenkin eletään tässä ja nyt.

Kun I oli pieni lupasin hiljaa mielessäni, että jos lapseni haluaa olla mukana keittiöpuuhissa, pyrin ottamaan hänet mukaan aina kun mahdollista. Ja koska pienet lapset haluavat auttaa ihan luonnostaan, pidin todennäköisenä että joudun lupaukseni lunastamaan. Kyllä minä siinä maistelin sitä lupausta mielessäni ja tuumailin samalla, että mahdanko osata olla yhtä upea äiti tuossa suhteessa kuin oma äitini on ollut. Minä sain opetella, siitäkin huolimatta ettei oppiminen yleensä tapahdu ilman virheitä. Ei se ole tapahtunut minunkaan kohdallani mitenkään virheettä. Voin kuvitella miten äidin sydän itki verta kun hän lopulta keittiörempan yhteydessä sai ne "koko elämän kestävät" marmoriset kivitasot keittiöönsä ja joihin minä poltin kuumalla kattilanpohjalla ruskean puolikuun. Ja siellä se puolikuu on edelleen muistuttamassa oppimisen hinnasta.

Ja kun nuorimies oppi ryömimään ja istumaan, siellähän se toukka kohta pyöri minun jaloissani - ensin peilailemassa itseään kaappien kiiltävistä, mustista ovista, sitten sekoittamassa vispilällä tyhjää vatkauskulhoa. Heti kävelemään opittuaan oli apukokki kiipimässä keittiöjakkaralle auttamaan. Ja kyllä, kiiltävät keittiökaappien ovet ovat jo täynnä naarmuja vispilöistä ja kauhoista sekä niistä keittiötikkaista joita I on salamana raahaamassa kohti liettä kun asunto alkaa täyttyä ruuan ensimmäisillä aromeilla.

Uskokaa pois, välillä on ollut päivä jolloin olen kiireen ja räiskyvien ruokien jo ihan kohta palaessa joutunut vetämään toooosi syvään henkeä että saan taivutettua suustani sanat:

"Tottakai rakas palloni, tot-ta-kai sinä saat auttaa!".

Samalla tiedän, että ainakin se monimutkaisempi lisuke tai kastike jää tänään tekemättä ja korvataan vaikka couscousilla tai purkilla creme fraichea.

Painava pata ei kaadu helposti ja tulta lapsi tuntuu varovan luonnostaan.

Luovuuttakin siihen vaaditaan, että keksii sellaiselle vähän vuotta ja sittemmin kahta vanhemmaksi ehtineelle taaperolle sopivaa "autettavaa". Alkuun se oli aterimien asentamista laatikkoon tai leikkiä äidin vierellä. Nykyisin se on useimmiten sitä, että pilkon aineita kulhoon, josta I sitten nostelee niitä pataan. Ruuanlaitollisesti vihannesten makoileminen välikulhossa ei ole tarpeen, vain kasvatuksellisesti. :) Sekoittaminen on aina kova ja voi pojat jos jotain voi kääntää pannulla tai kaataa ihan itse pataan. Viimeaikoina myös tiskaus on ollut superkova juttu.

Vaikka välillä on vähän pelottanutkin ja muutama paniikinomainen huuto ja maalivahtimainen syöksy on äidistä irronnut, mitään pahempaa, ei edes rakolle nousevaa palovammaa, ole päässyt sattumaan. Ruokakin on yleensä saatu pöytään. Tuntuu, että kaasuliekki on lapselle ehkä jopa helpompi mieltää kuumaksi tuleksi kuin kuuma uunikippo tai pelti, josta ei yhtään näe onko se kuuma vai ei. Äiti taas on koittanut taktikoida ja valita keittoastioiksi mahdollisimman painavia ja tukevia patoja, ettei niitä olisi helppoa keikauttaa päälleen vahingossa.

I:n auttamishalu on ihan loppumaton, juuri nyt.

V:nkin nokkeluutta on tarvittu monessa jutussa. Uusin juttu on, että I hokee "En tykkää paprikasta/pippurista/ sipulista/ valkosipulista/ tomaatista/ yrtistä..." oikeastaan yhtään mistään ellei se sitten ole hänen erikoisherkkuaan. Mennee ohi sekin ehkä ja joskus, mutta V keksi sanoa I:lle että ei panna kun kaksi sipulia; yksi äidille ja yksi isille. Myönnän; vähän katsoin V:tä hölmistyneenä, että onko tuollainen huijaus nyt laitaa mutta rakkaudessa ruokaan kaikki keinot lienevät sallittuja ;) (Terveisiä vaan V:n isälle Karille!)

Myös asennuspuuhissa pitää päästä auttamaan. Tässä kootaan uutta ruokapöytää.

Ei se siis arjen keskellä aina niin ruusuista ole täällä isosiskon päämajassakaan. Mutta kyllä se niin liikuttavaa on, kun nuorimies hymyssäsuin huutaa "JEEEE, Kivaa!" kun lupa auttamiseen irtoaa. Enkä ole milloinkaan nähnyt kenenkään tiskaavan niiin antaumuksella ja hartaana.

Ja sitten kun tehdään cous-cousia, parsakaalia, kalaa, "nip-nap simpukoita" ja "möö-möö lihaa" sulkee lapsi silmänsä, hieroo kädellä masuaan ja sanoo hitaasti ja nautiskellen: "Namiii, mmmmmmmmmm.... Minun herkkuani!"

"Oikeastaan ihan sama", miettii mamma siinä onnesta säteilevää lastaan vahtiessa, "kunhan ei itseään loukkaa". Vaikka hikikarpalot tuppaavat puskea pintaan, voi mamman bongata tuijottelemassa pikkumiehen puuhia typerä hymy huulillaan.

Olisipa se kummallisen muovinen elämä jos ei välillä olisi kiirettä, hallitsematonta kaaosta ja epätoivoakin. Ja lapsen mukaan ottaminen kannattaa monella tasolla. Se on myös suhteen luomista siihen pieneen ihmiseen yhdessä tekemisen kautta.

Ja vaikka joskus tuntuu että se apu olisi helpompaa purkittaa myöhempää käyttöä varten, nämä hommat eivät toimi niin. Ja myönnän, että tässä arjen puuhailun ajatusmallissa on jotain peripohjalaista. Siinä arkistakin arkisempia juttuja touhutessa viimeistään löytyy se katse, josta molemmat ymmärtävät että nyt on tosi kyseessä ja se katse jolla jaetaan iloa ja innostusta. Leikki ja vakavuus asettuu paikalleen; syntyy se kahden ihmisen välinen suhde josta sitä sitten ammennetaan hyvää tahtoa myös silloin kun on hankalampaa. Aika pieni hinta lopulta niistä unohdetuista sooseista, muutamasta kirjoittamatta jääneestä blogitekstistä ja ehkä hieman naarumuisista keittiökaapeista. Eräs entinen esimieheni sanoikin joskus vuosia sitten että: "Onhan se lapsen tekeminen rationaalisesti ajateltuna täyttä hulluutta, mutta myös monin tavoin se tuottaa iloa".

Yhdessä mennään, askel askeleelta - ja useimmiten keittiöjakkara edellä.

9 kommenttia:

Taina kirjoitti...

<3

Minna Vuo-Cho kirjoitti...

Ihana kirjoitus - minäkin yritän muistaa antaa lasten autta, mutta myönnetään... toisinaan tulee sanottua, että "anna, kun äiti äkkiä laittaa..."

Ansku kirjoitti...

Mä oon vaan leiponut pullaa ja omenapiirakkaa kavereiden lasten kanssa. Mulle yksinkertaisin ratkaisu on nostaa puoli alaston taapero pöydälle istumaan ja tarpomaan taikinaa tai asettelemaan omenan viipaleita. Monelle tietysti on kauhistus ja potentiaalinen ruokamyrkytyksen lähde lapsi keittiön pöydällä. Ihan olen terveenä pysynyt, vaikka mielummin pyyhin pöydän ja pesen lapsen kuin siivoan koko keittiön noin 1,5 metrin korkeuteen lapsen kurotellessa pöydälle.

Nelle kirjoitti...

Taina :)

Minna: sepä se - välillä sitä sanoo että anna äiti, mutta sitten keksiikin että no, oikeastaan tähänkin on tapa miten voidaan tehdä yhdessä. :)

Ansku: noi on ihania yhdessä tekemisen hetkiä tuollaiset kunnon projektit :) Mä en aina jaksa niin perusteellisesti - sen takia koitan sitten ihan tavallisen ruuan valmistuksesta löytää vähän puuhaa.

Ja onhan se ihan totta, että pienen kanssa kokatessa saa olla tarkkana jos meinaa olla 100% hygieeninen, pieni kun pistää ne juuri pestyt sormet suuhunsa - mutta eipä se juuri haittaa jos oman perheen sisällä syödään kumminkin.

Campasimpukka kirjoitti...

Oi, hyvät väristykset tuli taas postaustasi lukiessani. Meillä on tehty kertaalleen keittiöremontti pikkupoikavuosien jälkeen, mutta siellä edellisessä oli ne tietyt merkit, yksi vähän retkottava laatikko, johon etenkin nuorempi painos aina halusi kiivetä yltääkseen... ihan mihin vain:D Nyt on se vaihe, että sama poika, melkein täysi-ikäinen on ollut morsiamen kanssa muutaman päivän päineen täällä ja jääkaapista löytyy nätistä pakattuna ainakin kahden eri, heidän valmistamanasa ruoan loput! Olen niin ylpeä!

Jael kirjoitti...

Ihana kirjoitus ja ihana pikku apuri. Poikaani ei kauheasti kiinnostanut keittiössä auttaminen,paitsi...kun tein pastaa pastakoneella,silloin olikin apuri aina valmiina;D

Andalusiana kirjoitti...

<3 aivan ihana juttu! - noin se seuraava ruokabloggarisukupolvi kasvatetaan :-)!

Anonyymi kirjoitti...

Voi ei tuttu juttu. Nelivuotias osaa jo enemmän auttaa eli ruuanlaitto hidastuu vaan entisestään.... Meillä myös tuo jakkarahomma, hauskaa! Tekemällä vain oppii.

Nelle kirjoitti...

Campasimpukka; olen minäkin vähän sen varaan laskenut, että sitten joskus voisi uusia nuo laatikkosarjojen etuosat - vähintään :) Ja elämistä vartenhan se keittiö on tehty - sekä omaa elämistä että lasten elämistä. Lasta ei kyllä minusta kannata passivoida tappamalla kaikki tekeminen vaan olkoon ja tehköön kun sen aika on ;)

Toivotaan, että minäin voin joskus katsoa jääkaappin samalla tapaa tyytyväisenä :)

Jael: mietinkin juttua kirjoittaessani, että miten saisin välittymään sen ajatuksen ettei se ole itseisarvo, että siellä keittiössä ollaan; toisia kiinnostavat toiset asiat. Tärkeintä on, että se vanhempi kuuntelee sitä omaa mukulaa ja miettii mikä sitä yhteistä juuri hänen kanssaan on. :) A esimerkiksi on aina tykännyt enemmän lautapeleistä kuin leipomisesta, lapset ovat erilaisia.

Andalusiana: Kiitos! :) Mutta eiköhän sitten ole jo uudet tuulet ilmassa kun I kasvaa aikuiaseksi, mahtaako kukaan enää blogata ;) Mutta jos lapsi saa edes muutaman niin mukavan muiston tuosta kokkaamisesta kuin itselläni on lapsuudesta niin ihan mahtavaa.

Anonyymi: Toivon, että myös äiti kasvaa ja kehittyy tässä samalla ja osaa hyödyntää pienen autamishalun järkevällä tavalla. Yksi suuri motivaattorini tässä hommassa on paitsi äitini, myös hyvä ystäväni Kuopiosta jonka neli-viisi vuotias tytär löiu minut ällikällä joskus aikaa sitten kun kävivät mökillä. Nuorineiti halusi päästä auttamaan ruuanlaitossa ja olin tosi skeptinen mitä voisin teettää. Se tuntui niin hankalalta kun ei ollut kokemuysta niin taitavasta pienestä ihmisestä. Äidin kanssa konsultoituani pistin hänet kuorimaan perunoita ja neiti oli niiden kanssa valmis ennenkuin ehdin kissaa sanoa. Sen jälkeen käytiin hakemassa yrttejä, nypittiin niitä ja ties mitä. Olin ihan ihastuksissani ja ihmeissäni ja mietin että kunpa joskus onnistuisin noin. Mahtava nuori ihminen. :) Mutta niin se menee että päivä ja hetki kerrallaan. Vanha viisaus lienee parempi kuin pussillinen uusia. :)