Häälounas @pos3 eli Nelle & V 12.5.2010

Me sanoimme entisen avomieheni V:n kanssa eilen toisillemme "tahdon" Helsingin maistraatissa. Paikalla oli Mimmu morisusneitonani, Mimmun avomies ja V:n best manina V:n veli. Ja tietysti A, jolle pyydettiin koulusta muutama tunti vapaata.

Me olemme miettineet tosi paljon kihalutumisemme jälkeen, viimeisen kolmen vuoden aikana, miten ihmeessä ne häät sitten oikein järjestetään? Taisin joskus mainitakin, että vaikka minusta on tavattoman mukavaa juhlistaa kotosalla kaikkia pienempiä juhlia, koen yleensä lievää pakokauhua, jos minun pitää olla juhlinnan keskipisteenä. Eikä V ole tippaakaan minua parempi tässä suhteessa, päinvastoin. Niinpä olemme kuluttaneet loputtoman monia iltoja pähkien miten ihmeessä saisimme aikaan suhteellisen pienellä vaivalla (ad-hoc)järjestettävät välittömät, epämuodolliset ja meidän näköisemme arviolta n. 200 hengen stressivapaat häät? ;)

Joka kerta päädyimme samaan lopputulokseen: emme mitenkään. Ja taas kului kuukausi ja vuosi, toinen ja kolmas. Viime kesänä mummoni alkoi jo merkitsevästi kertoa eräästä tuttavastaan joka oli saanut onnittelut kukkakaupassa, tyttären häiden johdosta.

Mummo tarinoi, että hänen tuttavansa oli kiistänyt häät jyrkästi ja todennut, että kai hän nyt TIETÄISI jos hänen tyttärensä menisi naimisiin. Jälkikäteen sitten oli käynyt ilmi, että kukkakauppias oli ollut paremmin perillä tilanteesta. Mummo totesi, että kun tahtoa kerran on, niin ei se naimisiin meneminen tarvitse olla muuta kuin käy nyt vaan sanomassa sen "tahdon". ;)

Ja siihen me sitten lopulta päädyimme itsekin: jos meidän pitää järjestää häät, me emme koskaan pääse naimisiin.

Ja kun Mimmu sitten helmi-maaliskuussa kertoi, että hän on menossa käymään tallinnassa helatorstain edellä, me näimme tilaisuutemme tulleen. Minä aloin puhella Mimmulle, että mitäs jos pidetään opiskelukevään lopettajaiset ja minä vien siskoni hienommin syömään. Otetaan oikein miehetkin mukaan ja mennään johonkin oikein, oikein kivaan paikkaan. Ja sitten mökille helatorstaiviikonlopuksi, josta oli ollut puhetta jo aiemmin. Eikä tätä Mimmulle niin paljoa tarvinnut myydä. Ainahan hyvä ruoka kelpaa, eikös vaan? ;)

Mutta se, minkä jätin mainitsematta oli, että ennen ruokaa teemme vielä pienen pyörähdyksen maistraatissa. ;)



Kevään mittaan ängin "tyttöjen päivän" -ohjelmaan vielä pienen kampaajavisiitin ennen ruokaa; hömpötellään vähän tyttöjuttuja; "...ja kun sunkin on niin monta kertaa pitänyt päästä käymään siellä Jonyllä." Jotenkin sekin meni vielä läpi. :) ...Ja sitten oli tietysti ne pesulasta tulleet vaatteet, joista "...toisen ajattelin laittaa huomenna päälleni valkoisen farkkutakin kanssa, luuletko että tämä on kiva?"


Ja vaikka mimmu näytti hämääntyneeltä, että pihaan kurvasi taksi, ei Mimmu parka tiennyt vielä siinäkään vaiheessa, mitä päivään kuuluu. Kun olin sitten saanut hieman unenpöpperöisen siskoni turvallisesti taksiin istumaan, aloitin asian todellisen luonteen valottamisen:" ...Mä olin ihan varma, että haistaisit jotain palaneenkäryä, mutta kun nyt ollaan tässä vaiheessa, niin mun pitää kertoa sulle yksi juttu... Me ollaan menossa sinne kampaajalle ja syömään, joo - mutta tässä olisi yksi pikkuinen asia, mikä pitäisi hoitaa vielä siinä välissä..."

Ja sitten me taidettiin itkeä jonkin verran kumpainenkin ja järkyttää yksi taksikuski. Vaikka olin miettinyt jo vähän etukäteen, miten pyydän sisartani morsiusneidokseni, olin tehnyt yhden mokan: jättänyt kaikki nenäliinat kotiin. :)

Mimmun reaktio oli spontaani: "Ei näin voi tehdä..." Mutta vähitellen, kampaajalla puhistessaan ihana morsiusneitoni alkoi lopulta saada taas henkeä ja päästä yli järkytyksestään; "ehkä tämä tosiaan pitikin mennä näin. Tämä on kyllä ihan teidän näköistänne..." Ja kohti maistraattia kävellessämme sisareni oli jo yhtä hymyä ja innokkaasti räpsimässä kuvia äidille ja mummolle ja... :)

Kerrottakoon nyt, että V:n paikalle hoitaman bestmanin kohtalo ei ollut juurikaan tästä poikkeava. A:n opettajaakin oli lupaa kysyessä kielletty mainitsemasta asiaa A:lle tai ylipäätään kenellekään.

Ja hyvin kävi, päästiin naimisiin.

Aurinkoista bulevardia kävellessämme soitin mummolle ja kerroin, että kävelen tässä käsikynkkää tuoreen aviomieheni kanssa häälounaalle. Mummo oli riemuissaan ja totesi vain:"No menihän se perille!". :) Oli mukavaa tehdä mummo niin onnelliseksi.


Vaikka Pos3:n ruoka oli moitteetonta, olin kieltämättä niin monenlaisten tunteiden vallassa, että ruoka ei päässyt samalla tapaa päärooliin tänään, kuin Dominiquella illastaessamme. Mutta olin onnellinen, että oltiin tässä vaiheessa; morsiusneito ja bestman oli saatu paikalle ja me olimme vihdoin saaneet sanotuksi "Tahdon".

Kameraankaan en koskenut, kuin kukkakimpun ikuistaakseni. Mimmu halusi kuvata "hääkarkit" :) Mutta sen verran ruuastakin täytyy sanoa, että V:n valitsema Pietarsaaren kuha parsalla ja mousselinekastikkeella oli kyllä ihan jumalaista. Mediumina tilattu pihvini ei kuitenaan ollut enää sisältä roseeta - mutta mehukasta ja hyvää silti.

Postersin kuuluisat jälkiruuat olivat ihania. Minä söin suklaajälkiruuan joka sai Mimmunkin huokaamaan onnesta. Mutta myös se A:n ja bestmanin juustolautanen näytti niin ihanalle, että olisin voinut kyllä syödä sellaisenkin - vaikka suklaakakun päälle ;)

"Ei niin kauaa neitinä, jottei kyllää rouvana", kotikonnuilla tavataan sanoa. Mutta ehkä se oikeasti oli jo aika, pohdiskelin, kun kävelimme aurinkoisen Espan puiston läpi autoa kohti. Ihmiset hymyilivät meille. Taisivat arvata, mitä tuli tehtyä. :) Minä mietin, että voisimme ihan kohta lähteä mökille.

Koska ruoka-alan lakko oli verottanut Sellon valikoimia melko tavalla päiväni morsiamena sisälsi myös nopean kierroksen Stokkan herkussa ;) Kuinkas muutenkaan? :) Vähän jäi harmittamaan, että lounaan jälkeen kamerat jäivät miehille. Olisin saanut hauskan kuvan morsiuskimpusta ostoskorissa sisäfileen ja Rezen maalaissämpylöiden kanssa;) Mutta nyt teidän täytyy vaan kuvitella tämäkin näky.

Sitten muutama kuva kotona mummoa varten ja hurja pakkausoperaatio. Vaatteiden vaihto ja kohti saaristoa!



Mökillä sitten avasimme joululahjaksi V:n sukulaiselta P:ltä saamamme vaaleanpunaisen shampanjan ja kilistimme päivän saavutuksille. Iltapalaksi saimme rezen maalaissämpylöitä, girllattua munakoisoa ja paprikaa, paistettua halloumia ja minttuista valkosipulijogurttia. Sitten tuli uni ja vei mukanaan.

Vaikka totesimmekin morsiusneidolle ja bestmanille vihkimisen jälkeen "Kiitos ...ja anteeksi", hääpäivästä muodostui ihan meidän näköisemme. Ja nyt, lukuisten ihanien onnitteluiden jälkeen lopulta tuntuu, että monet olivat jotain tälläistä osanneet odottaakkin.

Parasta kuitenkin on, että pääsimme vihdoin viimein naimisiin. Minä sain aviomiehekseni sen ihanan miehen, jota olen rakastanut jo vuosia ja jota tahdon rakastaa tästä eteenkin päin.



p.s. Ja että pitikin sattua osastolta; vihkisormuksessani on täysin sattumalta juuri 42 pikkiriikkistä timanttia. ...Että so long and thanks for all the fish vaan ;)