lauantai 31. tammikuuta 2015

Everything I do, I do it for you; äitiydestä, yrittäjyydestä ja vähän vanhempainrahastakin


Katsoin toissapäivänä täysin pysäyttävän hyvän dokumentin äitiys ja ura Yle teemalta (linkkaan sen tähän, nähtävissä Yle Areenasta vielä ja suosittelen vahvasti katsomaan riippumatta siitä onko teillä lapsia vai ei). Se käsitteli äitiyttä ja uraa Kanadassa, mutta siitä huolimatta moni asia osuu omalle tontilleni ihan suoraan. 

Olen jonkin aikaa jo pyöritellyt näitä äitiyteen liittyviä haasteita ja meihin äiteihin kohdistuvia odotuksia päässäni ja miettinyt miten hullu sitä on itsekin asettaessaan riman niin korkealle että juuri kykenee sen yli. Mutta kukapa "lastaan rakastava äiti" ja vanhempi ei haluaisi antaa lapselleen sitä parasta, mihin tietää pystyvänsä. Right?

Arvaatko mitä tässä tapahtuu? No tietenkin.....
Paseeraan itse tehtyä punaherukka-kauravelliä tuttipulloa varten, koska tuoreiden marjojen kivet tukkivat pullon suuttimen.
Ja toisaalta, koska yhteiskunta on maksanut minulle korkeakoulutuksen alalta jolla haluan tehdä työtä ja jonka koen tärkeäksi, haluan tietysti loistaa myös siinä. Ja sitten väsyneenä kun en saa tekemättömiltä töiltä untakaan mietin olenko sittenkään tarpeeksi ja riitänkö.

Dokumentin itselleni iskevimpiä pointteja olivat, että nykyisten koulutusta hankkineiden naisten "tavoiteura" on edelleen, kaiken tasa-arvotaistelun ja naisten kouluttautumistenkin jälkeen lapsettoman (ja usein perheettömän) individualistisen naisen ura. Siihen malliin jossa työpäivän tuottoisimmat tunnit ovat palaverien loppumisen jälkeen neljästä kahdeksaan ei oikein mitenkään sovi, että lapsi pitäisi hakea neljältä kerhosta tai viideltä hoidosta ja illallinenkin pitäisi saada pöytään kuudeksi. Moni lapseton (ja minäkin ennen I:n syntymää) ehtii kotiin kahdeksaksi kainaloon napattu valmissalaatti mukanaan.


Äiti monesti haluaa myös nähdä lapsensa ihan joka päivä; hereillä.


Ja kun täydellisen uran malli otetaan lapsettomilta, samaan aikaan koulutetut, uraa luoneet naiset lapsia saatuaan yrittävät yhdistää elämäänsä toisenkin täysipäiväisen uran; täydellisen kotiäidin mallin suoraan 90- luvulta.  Äiti jää kotiin kun lapsi sairastuu, äiti viettää aikaa yhdessä lapsen kanssa, äiti valmistaa kaikki ruuat itse ja ennenkaikkea; äiti on läsnä aina. Äidin malli otetaan tietenkin mielikuvista ja usein vielä muistojen kultaamista sellaisista yhdistettynä johonkin sopivaan oppiin vaikkapa lapsentahtisuudesta. Ja tunnustan täysin, omalla kohdallani tuo muistojen kultaama kuva nousee omasta äidistäni.  Vaikka äiti on aina tehnyt paljon työtä ilman kesälomia ja pitänyt yrittäjänä vain minimalistisen äitiysloman, äidin työpaikka siellä sekatavarakaupan tiskin takana oli kotimme toisessa päässä. Vaikka meillä olikin lastenhoitaja, äiti oli aina tavoitettavissa. Äidille voi poimia kukkakimpun ja käydä halaamassa kun siltä tuntui. Äitiä sai jopa auttaa ja viettää siten aikaa äidin (ja isän) kanssa kesken työpäivänkin. Kyllähän siinä tavaraa hyllyttäessä ehti jutella kaikenlaista iloista ja suruista. Hiljaisina hetkinä, kun asiakkaita ei ollut pystyin kiipeämään vekkuli silmäkulmassani isän syliin kassan taakse ja isä luki minulle hieman ääntään madaltaen kerran viikossa ilmestyvää Aku Ankkaa jota me molemmat odotimme aina yhtä innokkaasti. Minä ja sisarukseni saimme olla koko lapsuutemme kotona, lähellä äitiä ja isää.



Mutta minun työni ei ole kotona. Olen tietotekniikan diplomi-insinööri ja yrittäjä. Teen vaativaa asiantuntijatyötä, joka vaatii keskittymistä ja aivojumppaa. Minulla on työntekijöitä, joista tunnen vastuuta, asiakkaita joiden tarpeisiin koitan vastata ja yhteistyökumppaneita joille haluan olla avuksi. Myös V:llä on johtava asema, taloudellista vastuuta ja vaativa asiantuntijatyö joka vaatii myös matkustamista. 

Lapsen hankinta ei koskaan ole nollainvestointi perheelle. Lapsi vaatii vanhempiensa aikaa kasvuun ja kehitykseen. Lapsen kanssa vietetty aika ei ole vain valintaa vapaa-ajanviettotavoista, vaan nykyisen ymmärryksen mukaan hyvinkin tarpeen, jotta lapsesta kasvaa henkisesti vahva aikuinen. Koulutetut äidit suhtautuvat äitiyteen yhtä suurella intohimolla kuin työhönsä; moderni äiti haluaa paitsi olla läsnä ja tukena kun pitää lähteä paikkaamaan otsaa lääkäriin, antaa lapselleen virikkeitä harrastusten ja aktiviteettien muodossa, parasta ravintoa (mielellään kotitekoista ja luomua) ja hyvän esimerkin.

Dokumentissa oli tehty hämmästyttävä vertailu joka on oikeastaan silmiä avaava. Itse asiassa verrattuna 60 - luvun äiteihin jotka olivat kotirouvia, nykynaiset viettävät paljon enemmän aktiivista yhteistä aikaa lastensa kanssa. Ja koska uraäideillä on vaativa työ, johon joutuu monesti palaamaan vielä iltaisin, se yhteinen aika lasten kanssa on suoraan pois siitä ns. "omasta vapaa-ajasta" ja tietenkin unesta.

Mutta se, mikä eniten uuvuttaa äitejä on jatkuva syyllisyys. Syyllisyys siitä, että työkaverit jäävät pulaan kun äidin pitää jäädä kotin hoitamaan sairasta lasta tai lähteä pois töistä aiemmin. Ja työssä syyllisyys siiitä, että ei voi olla lapsensa kanssa. Se syyllisyys nousee ennenkaikkea mahdottomien roolimallien saavuttamattomuudesta.

Siinä katsellessani dokumentin punaposkista syyttäjää, kolmen lapsen äitiä joka sanoi uransa käytännössä pysähtyneen lasten saamiseen, muistin elävästi sen, kun eräs hyvää tarkoittava tuttunu työmaailmassa jutteli kanssani luottamuksella:" äitiys ja yrittäjyys ei ole hyvä yhdistelmä", hän sanoi. En muista mitä vastasin, mutta minulle yrittäjyys ja äitiys ei takoita mahdotonta yhtälöä. Se ei tarkoita sitä varmasti siksi, että oma äitini on ollut yrittäjä ja äiti. Itse asissa, vaikkei aina niin helppoa ole ollutkaan olen yrittäjyyden vuoksi pystynyt järjestelemään töitäni tavalla, joka ei olisi missään palkkatyössä mahdollista. Mutta yrittäjyys ei tietysti sovi kaikille ja siksi toivoisi, että yhteiskunnassamme olisi mahdollisuuksia byrokratialtaan keveisiin joustoihin ja vaihtoehtoisiin tapoihin tehdä työtä, jotka eivät leimaa niiden käyttäjää.  


Asenteissa ja työelämän joustomahdollisuuksissa olisi paljon korjattavaa. Joku lapseton kysyi joskus miksi minun yksityiselämäni olisi jotenkin tärkeämpää kuin hänen - viitaten siihen että olin ollut paljon kotona hoitamassa sairasta lasta. Vastasin hänelle, etten koskaan, missään tilanteessa haluaisi laittaa ihmisten elämänsisältöjä rinnakkain vertailumielessä. Ihmisten elämäntilanteet vaihtelevat, mutta varmaa on, ettei työtä yleensä tehdä pelkästään työn vuoksi. Varmasti yksi tärkeä motiivi on, että työn avulla voidaan maksaa paitsi omat laskut, myös elättää perhe ja tukea läheisiä. Suomessa ikääntyminen on suuri ongelma ja moni auttaa ikääntyviä vanhempiaan sillä ajalla, mikä palkkatyöstä jää. Ja koska esimerkiksi muistisairaan omaisen hoitaminen ei ole mitään "lomaa", työtä pitäisi voida tehdä sen verran kuin jaksaa ja tukea pitäisi olla yhteiskunnankin puolesta niin, että itsellekin jäisi vielä (vapaa)aikaa. Toisaalta ikääntyvää kansaa haluttaisiin pitää myös töissä pidempään kuin ennen. Jaksaminen syntyy töiden, velvollisuuksien ja vapaa-ajan tasapainosta. Äidit eivät ole ainoa ryhmä, jotka hyötyisivät arvojen tarkistuksesta.

Jonkun pitää olla ensimmäinen.
 
Tuossa Teeman dokumentissa toivonkipinäksi nimettiin asennemuutos joka syntyy, kun modernit isät alkavat hoitaa lapsia kotona. Tällä ei tarkoitettu pelkästään sitä, että näin äidit vapautuvat tekemään enemmän töitä, vaan siihen, että miestenkin alkaessa tuntea samankaltaista syyllisyyttä aikansa jakamisesta työn ja perheen kesken, hekin lähtevät etsimään uusia, vaihtoehtoisia malleja tehdä työtä ja elää elämää.

Miehet ja naiset yhdessä voivat luoda uudenlaista työkulttuuria jossa työelämässä pysyvät mukana nekin jotka eivät syystä tai toisesta voi tai halua tehdä 12h työpäiviä. Lasten tai muuten hoivaa tarvitsevien läheisten vaatimat joustot eivät silti tarkoita, ettemme me äidit tai vaikka omaishoitajat rakastaisi työtämme tai olisi siinä hyviä. Elämä vain on monimutkaisempaa ja siinä on erilaisia vaiheita. Jos oikeasti halutaan puhua tasa-arvosta, myös erilaisten elämänsisältöjen arvo pitäisi tunnustaa.

Kuten dokumentissakin sanottiin, ei ole kysymys vain äitien oikeuksien tukemisesta vaan oikeastaan ihmisoikeuskysymyksistä ja miten sen itse näen, elämisen laadusta.

Ja kuten alussa mainitsin, olen myös seurannut Suomessa parhaillaan vellovaa keskustelua kotihoidon tuen jakamisesta. En jaksa uskoa, että pakko on oikea vaihtoehto. Osa isistä haluaa jäädä kotiin ja se on puhtaasti positiivinen asia, sitä voisi tukea vielä nykyistäkin rohkeammin. Mutta minusta pakko ei ole se keino. Kaikille ei ole mahdollista että isä jää kotiin. Eivätkä kaikki isät edes halua - ei vaikka vanhemmat ovat molemmat sitä mieltä että haluaisivat hoitaa lasta kotona. Ja niille perheille jossa isän jääminen kotiin ei ole edes taloudellisesti mahdollista, se kotihoidon tuki on varmasti merkittävä taloudellinen asia. Kun se loppuu, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin äidin lähteä töihin ja työntää piltti hoitoon, halusi tai ei. Ottamatta kantaa lapsen hyvään näinä päivähoidon ylikuormituksen ja tiukkojen määrärahojen aikana kummemmin, tiedän varmaksi että se aiheuttaa näille äideille vain lisää syyllisyyttä. Enkä usko että syyllistämällä "latteäitejä" tai muitakaan vanhempia luodaan yhtään enempää jaksamista perheille tai joustoa työelämän vaativuuden edessä. Kuten minulla, niillä latteäideilläkään ei varmaan ole omia vanhempia vieressä, jotka voisivat auttaa välillä lasten kanssa. Minulla on yksi piltti jonka kanssa kyllä pärjään mutten rehellisesti usko, että minusta olisi suurperheen äidiksi koskaan.

Sen sijaan uskon vakaasti, että stressin poisto auttaa paitsi kotona, myös töissä. Se vapauttaa voimia johonkin muuhun; kenties ammatilliseen kehittymiseen tai innovaatioihin. 

Muokkaamalla omia käsityksiämme "täydellisestä" urasta, omistautumisesta, äitiydestä ja ihmisyydestä myös tarjoamalla yksilöllisempiä ratkaisuja yhteiskunnan taholta mahdollistamme modernien, pitkään jatkuvien urien synnyn. Osa-aika- , pätkä-  ja keikkatyö pitäisi olla järkevää ja kannattavaa. Ja sosiaaliturvan pitäisi tukea tätä tavoitetta. Työuran ja vanhemmuuden ei pitäisi olla toistensa vastakohtia ja vihollisia vaan tukea toisiaan, etteivät vanhemmat uuvu. Perheet ja yhteisöt ovat muuttuneet pysyvästi ja uusia tukiverkkoja on luotava. Lastenhoitoon pitäisi saada helpompia, joustavampia ja todella kevyellä byrokratialla varustettuja vaihtoehtoja. Kun mahdollisuuksia on, syntyy myös uusia töitä, uusia innovaatioita ja uutta liiketoimintaa josta toivottavasti meidän lapsemme ottavat mallia ja muuttavat maailmaa parempaan suuntaan ihan kaikille. 


Ja vaikken paljon ruuasta tällä kertaa puhunutkaan, niin jokaisen täydellisen äidinhän pitää syöttää lapsilleen runsaasti tuoreita kasviksia? Tämä kiireinen yrittäjä-äiti on löytänyt vastauksen vihersmoothieista. I rakastaa niitä ja tarjoan niitä ainakin joka toinen aamu. Ja jotta ei tarvitse pakottaa, alkuun niihin voi laittaa paljon päärynää, siitepölyä,  tuorekurkkua ja maustaa vaikka mintulla. Ja kun makuun tottuu, sekaan voi alkaa lisätä lehtikaalia, salaattia ja inkivääriä. Ja sitten myöhemmin myös silkkistä avokadoa ja raikasta sitruunaa.

Väitän, että tarjoamalla hyvää ihminen oppii paremmin asioita jotka ensialkuun voivat tuntua oudoilta, mutta joilla on tavalla tai toisella hyvä vaikutus myös kokonaisuuteen.

Vihersmoothie (koko perheelle)

1/2 kurkkua
1 avokado
1 tammenlehväsalaattiruukku
1 omena tai päärynä
(1/2 banaania, jos haluat makeampaa)
n. 2,5 dl omenamehua
n. kolme suurta lehtikaalin lehteä
n. 1,5 cm pala inkivääriä (tai minttua tai kanelia, maun mukaan)
1/2 sitruunan kuori ja mehu (tai kourallinen vihreitä pakastekarviaisia)
halutessa myös
1-2 tl chlorellaa
2 rkl chia siemeniä
1 rkl siitepölyä

Jäitä maun mukaan

Laita kaikki blenderiin, soseuta. Tarkista maku ja lisää maun mukaan sitruunaa, mehua(tai hunajaa) ja jäätä.

14 kommenttia:

Minna Vuo-Cho kirjoitti...

Amen... jos olet kotona, et tienaa - jos olet töissä, laiminlyöt lapsiasi? Näinkö sen on pakko mennä?

Jael kirjoitti...

Onpa hyvä kirjoitus:) Ja harmi ettei tuo dokumentti näy Suomen ulkopuolella;pitää googlata jos se löytyisi jostain muualta.
Huomasin aikoinaan itse tuon vaikean yhtälön eli äitiys-ura kun olin hotellialalla,ja edessä oli joko olla 24 tuntia käytössä ,jotta etenisi tai viettää edes joitakin tunteja lapsen kanssa.Valitsin jälkimmäisen ja vaihdoin alaa (ja tulin sitten takaisin Suomeen sen jälkeen).
Olen monta kertaa miettinyt miten ihmeessä täällä naiset osaavat yhdistää tuon yhtälön kun työpäivät täällä ovat pitempiä kuin Suomessa (45 h).Täällä sellaisen sallii ehkä perhe,sillä monet isovanhemmat ottavat aktiivisesti osaa lastenlasten hoitoon,kun vanhemmilla ei ole aikaa. Ja mahtavaaa että I tykkää vihersmoothieista:)

Nelle kirjoitti...

Minna: Niin, no, koska maailma on muuttunut, arvojen ja mallien pitää muuttua sen mukana. Mummuja ei joko ole ollenkaan, he ovat vielä työelämässä tai he asuvat niin kaukana. Sama pätee vanhojen ihmisten omaisiin sitten kun apua tarvittaisiin. Väitän että äitien ja vanhempien ihmisten pysyminen työelämässä jollain tavalla kiinni - vaikka innovatiivisin uusin muodoin antaisi paljon hyvinvointia kaikille. Nyt vaan miettimään malleja; varmasti jotain keksitään kun mietitään.

Jael: Kokeile ihmeessä googlata, oli tosi hyvä ja uusi pitkästä aikaa. Se on hassua miten perheet muuttuvat mutta yhteiskunta paljon hitaammin. Mutta lapsissa elää toivo?

Minna Vuo-Cho kirjoitti...

Nelle: juurikin noin kuin sanot. Minusta vain on tuntunut viime vuosina, että tuollainen kahtiajako on kärjistynyt monessa suhteessa.

Anonyymi kirjoitti...

Minulla särähti korvaan tuo että kaikilla isillä ei ole mahdollisuutta tai halua hoitaa lapsiaan. Vaihdapa sanan "isä" tilalle sana "äiti" - kuulostaa absurdilta, eikö? Surullista, että 50 %:lla vanhemmista on yhä vain oikeus sivuuttaa vastuu omien lastensa hoitamisesta. Ja jostain kumman syystä en ole ikinä kuullut äidistä, jolla ei ole mahdollisuutta jäädä oman lapsensa kanssa kotiin, esimerkiksi kuukaudeksi.

Nelle kirjoitti...

Minna: niin on. Mutta kun nyt on päästy tällaisellekin sivistyksen tasolle, meidän pitäisi pystyä myös näkemään jotain muutakin kuin joko-tai. Tiedän, että olet varmasti samaa mieltä. Ja joo, ei se asioilla kiristäminen ainakaan auta paineiden kanssa.

Anonyymi: minun särähtää korvaan aina jos lapsia laiminlyödään, riippumatta siitä kumpi huoltaja niin tekee. Joillain se voi myös olla vain realiteetti; toinen ei pysty hoitamaan lasta. Lapsen ei silti pitäisi joutua kärsimään siitä kohtuuttomasti, vaihtoehtoja pitäisi olla koska ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia. Se oli viestini. Tiedän että tämä kirjoitus pursuu optimismia ja laittaa toivonsa monessa kohden vasta tuleviin sukupolviin, aikuisena kasvamiseen ja niihin nuoriin jotka nyt suunnittelevat perheen perustamista. Silti kirjoitin sen.

Mama Gastro kirjoitti...

Kiitos tässtä hienosta kirjoituksesta. Olen nyt itse ollut kohta kaksi vuotta kotona pojan kanssa ja syksyllä odottaa töihin paluu. Vaikka odotan sitä jo innolla nyt jo kuitenkin stressaan miten työn ja lapsen yhdistäminen sujuu. Tiedän, että pärjämme kun muutkin pärjävät mutta..

sauvajyvänen kirjoitti...

Hienoa pohdintaa. Minä olen näitä äitejä, joka "ei rakasta lapsiaan" sillä olen mennyt kummankin jälkeen töihin jo ennen kuin lapset ovat olleet 1-vuotiata. Tätä ei ole helppo sanoa nykyään, sellainen määrä syyllistämistä tulee niskaan, ihan yllättävältäkin tahoilta.

Minullakin on mielekäs (ja vaativa) työ johon sisältyy matkoja, pitkiä päiviä ja sen sellaista. Meidän perhe on tietysti siinä mielessä onnekas, että isä on osallistunut/osallistuu lasten hoitoon, eli kun minä olen poissa, niin toinen vanhempi on lasten kanssa siinä kuin minäkin, ja tietysti toisin päin. Se joustaa joka pystyy paremmin joustamaan kulloinkin.

Mutta olihan sitä ihan poikki silloin kun lapset olivat ihan pieniä. Imetin kumpaakin lasta vielä pitkään töihin menon jälkeen, kuopusta yli puoli vuotta, eli jo hormonimylläkkä teki olosta aika karseaa. Minulle suurta voimaa antoi kirjoitus, jonka luin vähän sen jälkeen kun olin mennyt töihin esikoisen jälkeen. Juttu oli siitä, että riittävän hyvä on riittävän hyvä. Että täydellisyys on oikeasti paljon vahingollisempaa, kuin se, että on riittävän hyvä. Se kirjoitus pysäytti ja kolahti, ja ennen kaikkea antoi riittävästi voimaa.

Mietin omalla kohdalla että mikä on riittävän hyvää. Sehän on jokaisella erilaista. Minulla riittää se (olen siis sinut asian kanssa), että en leiki lasten kanssa, sen sijaan teen asioita heidän kanssaan ja luen. Meillä ei syödä eineksiä, mutta meillä on sotkuista, joskus jopa likaista. Meillä harrastetaan, mutta pienesti. Jne. Mikään ei ole täydellistä, mutta riittävän hyvää kuitenkin. Sillä mennään. Ja olen tyytyväinen, että lasten suurin murhe tällä hetkellä minun suhteen on se, että kokeilen liikaa uusia reseptejä enkä tee riittävästi tuttuja hyviä ruokia. Ja että he eivät ole huomanneet että haluaisin joskus mennä Kilkumajälven palkumaleilille.

Andalusiana kirjoitti...

Aivan loistava kirjoitus. Taputan tätä vielä huomennakin <3

Nelle kirjoitti...

Mama Gastro: Niin, kyllähän sinä paljon tulee kerralla opeteltavaa. Mullakin oli vähän paniikki, koska tuli asioita jotka on pakko järjestää ja palata siksi töihin. Pystyin kuitenkin tekemään lyhennettyä työviikkoa; tai no, lapsi oli 3 päivää hoidossa ja mä paikkasin sitten kahden päivän edestä yöllä; olin ihan täydessä two sleeps - moodissa monta kuukautta. Se, mitä ehkä itse kaipailin silloin oli, että lastenhoidon byrokratia olisi ollut kevyempää ja esimerkiksi au pair olisi Suomessakin järjellinen vaihtoehto. Mutta kaikki säädösviidakko noiden ympärillä tuntui ihan musertavalta siinä kun oli vähän muutakin hoidettavaa. Lopulta kaikki järjestyi, mutta ei se "ilmaiseksi" mullekaan tullut. Paljon oli jyrkkiä asenteita, tuli tehtyä virheitäkin ja mun motiiveita kyseenalaistettiin välillä ihan päin naamaa. Sitä oppii olemaan sanomatta että "lapsi". :) Mutta; kuten Sauvajyvänen tuossa alla toteaa, kannattaa muistaa että ihmiset ovat erilaisia eikä toinen, joka ei ole samaa kokenut voi tietää tarkalleen miltä Sinusta tuntuu. Ja riittävän hyvä tosiaan riittää ja tärkeintä on tasapaino ja ettei äiti tai isä uuvu.

Sauvajyvänen; mä jotenkin koen, että tuossa yhtälössä on tärkeää se vanhempien voimantunne ja luontevien roolien löytäminen. Se ettei tunnu siltä että hukkuu vaan että tilanne on hallittavissa vaikka välillä tekisikin tiukkaa. Olen ihan samaa mieltä tuosta riittävän hyvästä. Sitä oikeastaan hainkin kun sanoin, että koulutetut naiset yrittävät yhdistää kaksi (liian) kunnianhimoista mallia; minkään sortin täydellisyys sopii huonosti lapsiperheeseen IMHO.

Olennaisinta lienee, että löytyy jostain ja jollain tavalla sitä yhteistä aikaa jolloin voi vaan olla lapsen kanssa yhdessä; lapsi ja vanhempi. Mä olen vähän vastaan sitä laatuajan käsitettä muutenkin; ihan oikea arki on paljon parempi. Realistisen arjen näkeminen ja kokeminen silleen rennosti antaa lapsillekin uskoa siihen, että keinot löytyvät ja elämä on ihan hyvää.

Minusta on hienoa, että arkeen on löytynyt isälle ja äidille teidän perheelle sopivat roolit. Älä siis suotta ruoski itseäsi tommoisilla rakkaudettomuusjutuilla. Aina löytyy joku, jonka mielestä tekee väärin. Osa tästä tilanteesta on juuri syntynyt sen takia, että asioita asetetaan liian tiukkoihin muotteihin ja esitetään kärjistäen joko-tai. Eeeeei se niin mee, sanoo meidän kolmevuotiaskin kun tajuaa että häntä huijataan ;)

Mutta ehkä yleisemmin vielä; toivoisin, että sihteerit palaisivat ammattikuntana toimistoihin takaisin ja assareita käytettäisiin enemmän. Koska etenkin äideille aika on sitä arvokkainta resurssia, jokaisen työaika pitäisi saada käytettyä niihin tärkeisiin, koulutusta vastaaviin juttuihin. Se palkitsee ja vie eteenpäin.

Tuossa juuri puoliksi tosissaan mietin, pitäisikö tilata semmoinen kuukaudessa tietyn tuntimäärän hommia tekevä assari; ei tarvis muistaa kaikkia lillukoita itse. pelottaa vaan millainen byrokratia siinäkin tulee niskaan.

Ja toivoisin, että kotiapuja saisi helpommin laillisesti, yhteiskunta tukisi lapsiperheitä siinä ja toimijoilla olisi suoraveloitus! ;) Sellaisilla pienilläkin asioilla voisi olla iso merkitys arjen jaksamiselle pahimpina ruuhkavuosina. Just aamuteeveessä sivuttiin aihetta kun kuuntelin sitä toisella korvalla aamupalaa laitellessa. Mietin silloin, että hyvä kun näistä puhutaan ääneen.

Nelle kirjoitti...

Andalusiana <3 Kiitos. Uskotko, että olen miettinyt uskallanko kirjoittaa tätä?:)

sauvajyvänen kirjoitti...

Nelle, hyvää pohdintaa edelleen. Minä en pysty töissä juurikaan ulkoistamaan hommia, mutta kotona kylläkin. Silloin kun lapsi/lapset olivat pienempiä, meillä kävi siivooja joka toinen viikko, useamman vuoden ajan. Sen jälkeen se loppui, kun omavastuu ja %-osuus muuttuivat (tästä voisin avautua enemmänkin joskus). Nykyisin olen ulkoistanut kaupassakäynnin aika pitkälle, eli meille tulee viikon ruokaostokset kerran viikkoon kotiin. Pieniä isoja juttuja, jotka auttavat siinä, että minulla on enemmän aikaa olla läsnä lapsille.

Laatuaika-sanasta minäkään en pidä, ensinnäkin se tavallinen arki riittää meillä, ja on muitakin syitä, miksi tavallinen kotoilu on meidän lapsille parempaa kuin mikään erillinen "laatuaika". Aika lasten kanssa on muuten niitä asioita, missä laatu ei korvaa määrää.

Heidi - Kärähtäneet kirjoitti...

Hieno kirjoitus! Tuo syyllisyys on ihmeellinen asia; itse jatkoin nyt monesta syystä hoitovapaata alkuperäissuunnitelmaa pidemmälle, ja nyt koen syyllisyyttä siitä, ammunko itseäni ammatillisesti jalkaan valintani vuoksi ja joutuuko perheeni siitä kärsimään taloudellisesti tai muuten. Eli teit niin tai näin...

Perhe-elämä on totisesti muuttunut vuosien varrella emmekä enää kaikki sovi samaan muottiin, toivottavasti yhteiskunta muuttuu perässä, jos ei mukana!

Nelle kirjoitti...

Sauvajyvänen: joo, meillä siivous on ulkoistettu; siitä saavutetut hyödyt ovat henkilökohtaisella ja henkisellä tasolla niin suuret, että maksan siitä ihan mielelläni.

V:n kanssa tuossa juteltiin perheiden tukemisesta ja yksi mitä en älynnyt itse kirjoituksessa mainita voisi olla vapaaehtoinen yhteisverotus. Eli perheellä joka kokee että rahat ovat yhteisiä olisi mahdollisuus anoa perheverotuskohtelua, jolloin esimerkiksi perheen yhteenlaskettujen tulojen pienentyessä verokohtelukin keventyisi. Hyviä ideoita ja erilaisia vaihtoehtoija on varmasti, niitä ei vaan tule ajatelleksi ellei asiaa pysähdy vähän miettimään.

Heidi: juuri noita asioita varmaan kaikki äidit kipuilevat ja juuri niiden vuoksi kirjoitin tämän. Paljon olisi muutettavissa ihan asenteilla, poistaisi stressiä kummasti jos ei tarvitsisi miettiä mitä työkaverit tai muut ajattelevat. Ei se vuosien osaaminen sieltä mihinkään katoa. Mutta vähän kieltämättä ärsyttää että lapsen hoito kotona on niin joko tai ja että esim. mummo ei kelpaa hoitajaksi samoin kuin ennen. Ja sitä pitäisi jotenkin tukea (esim. luomalla juuri joustavia hoitomahdollisuuksia), että äidit voisivat tehdä jotain pientä työmäärää vaikka kausiluonteisesti/projektina vaikka olisivatkin hoitovapaalla; auttaisi ammatillisen kehityksen seuraamisessa kummasti. En tiedä, joku voisi miettiä miten annetaan mahdollisuuksia, muttei pakkoja!

Anonyymille tuolla aiemmin on vielä pakko lisätä: äitini luettuaan tämän jutun sanoi, että kun minä olin syntynyt marraskuun lopulla, hän oli jo kaupan tiskin takana isän vieressä saman vuoden joulumyynnissä. Isänäiti oli auttamassa n. kolmiviikkoisen vauvan (minun) hoitamisessa. ;) Että siinä yksi äiti joka lähti töihin.

Ja tuossa dokumentissakin yksi tärkeä pointti oli, että nimenomaan siihen äitimyyttiin lisättiin 90 - luvulla paljon sellaista mitä siinä ei ole aiemmin ollut. Ehkä sitä myyttisyyttä voisi purkaa.

Tosin, äitini totesi puhelimessa että "ehkä susta siksi tulikin tommonen" ;)

Roolit muuttuvat vähitellen ja kun viimeksi rekrysin uutta työntekijää itselleni juttelin monen paikkaa hakeneen nimenomaan miehen kanssa, jotka nostivat lapset ja perheen esiin keskustelussa jollain tasolla vaikkei sellaisista asioista työtä hakiessa kenenkään tarvitse puhua eikä työnantajan sovi kysellä. Yksi jonka olisin palkannut (mutta hän halusi lopulta toisaalle) kertoi avoimesti toivovansa mahdollisuutta pitää pitkä isyysloma, toinen haki nykyistään vähemmän vaativaa positiota koska perhe ja useammallakin arvot olivat vuosien saatossa muokkautuneet siihen suuntaan, että työ ei saisi olla elämän ainoa asia. Yksi sanoi hakeneensa paikkaa, koska "työpaikkailmoituksesta henkivät inhimilliset arvot" Olin oikeasti aika iloinen ja tavattoman yllättynyt, että asenteet ovat menossa tähän suuntaan.

En millään suostu uskomaan että isät kategorisesti väistävät vastuusta, mihin ymmärtääkseni viittaat sanomalla että 50% vanhemmista voi väistää vastuuta. Aina tulee olemaan tilanteita joissa perheen pitää valita kuka jää kotiin, mutta haluaisin että ihmisillä on itsemääräämisoikeus perheen sisällä ja me ykislöinä taas koittaisimme tietoisesti olla syyllistämättä ketään ja kummastelematta kenenkään valintoja. Roolimallien muuttuminen on jo alkanut ja ekäpä sen yhdenlaisen äitimyytin purkautuminen tapahtuu nopeammin kun asioista puhutaan. Syyllistäminen aiheuttaa pelkoa ja se taas epävarmuutta, mikä ajaa ihmiset "tuttuihin ja turvallisiin" rooleihin. Kategorisointi on niin kovin helppoa.