SRE - ruokablogimiitin jälkimainingeissa mietittyä

SRE oli järjestänyt yhdessä syömisen teemalla yhteisen illallisen vuoden aikana valituille kuukauden ruokablogeille.

Ajatuksena oli, että pääsisimme tapaamaan ja yhdessä keskustelemaan ruuasta ja sen ympärillä tehtävästä työstä. Siispä siskon kanssa käsikynkssä marssimme viime perjantaina kohti uusia seikkailuita. Illan ohjelmasta onkin hyvää raporttia jo monien muiden blogeissa. Ehkä kumminkin itselleni yllättävistä asioista tässä muutama nosto:


Ruokatorstaita toimittaa pääasiassa vain kaksi toimittajaa. Olin jotenkin ajatellut, että väkeä olisi enemmänkin; niin vaihtelevaa sisältöä hesarissa kuitenkin tarjotaan myös ruokapuolelta. Toinen yllätys oli, ettei hesarilla ole omaa koekeittiötä: hesarissa kuvattu ruoka syntyy toimittajien omassa, kotoisassa keittiössä.

Toisin kuin monissa ulkomaisissa ruokajulkaisuissa ja aikakauslehdissä ruokaa ei hesarin kuviin meikata juurikaan; vedellä suihkuttaminen ja öljyn sipaisu silloin tällöin kiillon saamiseksi on sallittua. Kuvauksen jälkeen ruoka syödään joko lounaalla tai kahvitauolla, joten myrkkyjä tai mitään syötäväksikelpaamatonta ei käytetä.



Ideoita toimitus hakee pääosin messuilta ja ulkomaisista lehdistä. Olin oikeastaan hyvin yllättynyt, että mitään varsinaista välinettä esimerkiksi netissä tapahtuvaan ruokakirjoittelun seurantaan (tai analyysiin) ei ollut käytössä. Olin kuvitellut, että esimerkiksi ulkomainen ja kotimainen mediaseuranta muodostaisi suuremman osan ruokaohjeiden valinnassa ja trendien ihmettelyssä. Sesongeilla on tietysti merkitystä kulloinkin esiin nostettavissa resepteissä, mikä onkin hyvä asia. Vaikka ruokatoimitus koostuu vain kahdesta henkilöstä, koko toimitus osallistuu kuitenkin oman alueensa osalta ruokaan liittyvien uutisten bongaukseen; mikäli talouspuolen toimittaja löytää mielenkiintoisen, ruokaan liittyvän uutisen hän ohjaa sen ruokaosastolle tiedoksi.


Käytännössä kuitenkin esimerkiksi ruokablogien seuranta on näiden kahden toimittajan oman aktiivisuuden ja harrastuneisuuden varassa. Välillä jokin "kaikissa blogeissa" ilmiönä esiin nouseva resepti saattaa päätyä hesariinkin (kuten esimerkkinä mainittu banoffee), mutta jäin kuitenkin siihen käsitykseen, ettei ruokablogeja systemaattisesti ehditä seuraamaan.

Selvästi ruokatoimittajat joutuvat laittamaan itsensä peliin hyvinkin henkilökohtaisella tasolla tehdäkseen jutuista mielenkiintoisia. Koska isompien juttujen ja reportaasien ruokakokeilut tapahtuvat toimittajan kotona, perhe syö välillä vaikka useampia viikkojakin kirsikkaa, jos siitä on tarkoitus tehdä laajempi reportaasi myöhemmin lehteen. :) Tämä osuus muuten kuulosti kieltämättä aika tutulta ruokablogaajan korvaan - keittiöharrastuksesta ja sen mukanaan tuomasta kokeilusta kärsii tai nauttii koko pesue tahtoi tai ei ;)

Ruokablogien ja ruokatoimituksen saaman palautteen eroista herkesi myös mielenkiintoinen keskustelu; ruokablogeissa palaute on monesti kannustavampaa kuin toimituksen saama. Mietimme yhdessä, että ruokatorstain auktoriteetti vaikuttanee tähän: painetulta sanalta odotetaan virheettömyyttä toisella tavalla kuin harrastuksena pidetyistä blogeista.


Sanomatalon kierroksen jälkeen menimme maatilatorille. Tässä vaiheessa kaivoin vihdoin kameraa esiin, valmistauduin ottamaan kuvan ja huomasin, että muistikortti puuttuu. Olin vaan napannut aamulla kameran pöydältä, enkä tajunnut tarkistaa, onko siellä kortti vai ei. No eipä sitten ollut. Eikä ollut varakorttiakaan, joka yleensä löytyy laukun sivutaskusta. Jätin Mimmun kuuntelemaan tarinoita kyytöistä ja pinkaisin takaisin Sanomatalon Rajala-pro shoppiin ostamaan kameraan tallennusmediaa. Minulla kun ei ollut aikomustakaan harmitella koko loppuiltaa, että kamerasta puuttuu kortti. Sitäpaitsi töissä keskustassa käydessä pääsen kuitenkin suhteellisen helpiosti käymään kaupassa uudelleen, paremmalla ajalla. Olin kuitenkin nopea kuin salama ja ehdin vielä mukaan kuuntelemaan tarinan loppuosan. Hauskana yksityiskohtana mieleen jäi, että maatilatorilta saa ostaa myös pastöroimatonta kyytön maitoa. Suurin osa maitoasiakkaista ei ole maalaislapsuuteensa kaipaavia keski-ikäisiä vaan nuoria, jotka vaeltavat sisään, pyytävät pullon kylmää maitoa, ottavat siitä hörpyn jo kassalla ja lähtevät jatkamaan matkaansa. Kauppa ei pitäjänsä mukaan eläisi pelkästään ruokaharrastajien pienen piirin avulla, mikä on varmasti totta.


Kun olen miettinyt, mitä kirjoittaisin tästä SRE - tapaamisesta ja sen herättämistä ajatuksista, mielessäni on jo toista päivää pyörinyt Lauri pohjanpään runo Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri.

" Tuli maalaishiirelle vierahaks
ihan kaupunkilaisserkku.
Oli tallin alla päivälliset
ja herkun vieressä herkku,

siin´olikin: marjaa, hernettä
ja silavaakin pala,
ja hiiri hykersi käsiään:
" No, serkku, syödä ala."
... "

Tuossa runossa maalaishiiren luo kyläilemään saapuva kaupunkilaishiiri ei osaa arvostaa serkkunsa pöytään kantamia herkkuja ja tallin alla vietettyä yhteistä hetkeä. Hän haluaa viedä serkkunsa kaupunkiin, fiinimpien pitojen äärelle. Matkaan lähdetään ja maalaishiiri pääseekin linnaan pitopöydän äärelle. Lopputulos on kuitenkin enemmän katastrofi kuin menestys ja hiiret joutuvat pinkaisemaan pakoon pitopöydän herkkujen ääreltä tyhjin vatsoin.

Maatilatorien ja lähiruokakauppojen ilmestyminen kaupunkikuvaan kertoo minusta siitä, että kaupunkilaisserkutkin ovat alkaneet arvostaa niitä maalta tulevia hyviä, aidosti alkuperäisiä ja puhtaita tuotteita. Toisaalta maalaisserkku on myös ymmärtänyt sen, ettei hänen pitopöydässään ollut alunperinkään mitään vikaa. Maalaishiiren herneet ja viljat olivat isän pellolta ja hän tiesi, mitä oli tarjoamassa. Mutta kuten hiiri ehkä itsekin runon lopussa oivaltaa, parasta maalaisillallisessa oli, että siinä rauhassa syödessään hiirille tuli yhteinen hetki vaihtaa erilaisia kokemuksiaan ruuasta ja sen merkityksestä. Vaikka herkut ovat osa nauttimista, ruokailu on myös yhdessä oloa ja lepäämistä toistensa seurassa.

SRE oli vuoden aikana koonnut joukon hyvin erilaisia blogeja ja istutti nyt joukon ihmisiä blogien takaa saman pöydän äärelle, syömään yhdessä. Ilta oli poskettoman hauska ja keskustelu polveili sujuvasti mauista ja ruokakulttuurista opiskeluajan piloihin ja ruuasta kirjoittamiseen. Ruuan äärellä oli hyvä jakaa ajatuksia ja tutustua muihin samoista asioista kiinnostuneisiin ihmisiin. Ilta oli paljon raikkaampi, mielenkiintoisempi ja värikkäämpi kuin koskaan osasin kuvitella. Lisäksi oli avartavaa huomata, että ruokakulttuurin edistämisen parissa työskentelee taitavaa, ajattelevaa ja huumorintajuista väkeä, jolle ruoka ei ole pakkopullaa vaan intohimo.

Kiitos kaikille mukanaolijoille hauskasta ja antoisasta illasta, ainakin tämän (ensi)kokemuksen perusteella ruokablogaajat ovat iloista, välitöntä ja uteliasta joukkoa jolta löytyy ymmärrystä myös erilaisuuden tuomalle rikkaudelle. Ruokapuhe jatkuu blogeissa, mutta ihan varmasti myös isommissa ja pienemissä tapaamisissa, niin mukavaa meillä oli. Kiitos ihan jokaiselle joihin minulla oli illan aikana ilo tutustua :)