Murun klassikot; ensivisiitillä Murussa (... ja viisi vuotta on "pitänyt"...)

Minulle ravintolassa käyminen on ensisijaisesti sosiaalinen tapahtuma. Tietysti menen ravintolaan välillä myös yllätettäväksi, hemmoteltavaksi ja toisinaan myös vain hyvin ruokittavaksi mutta täydellinen ravintolakäynti sisältää varmaan vähäsen näistä kaikista asioista; lopullinen paikan valinta ja ennakko-odotukset sitten osaltaan myös sanelevat millainen kokemuksesta lopulta muodostui. Ravintolakokemus kun syntyy nimenomaan asiakkaan odotusten, koetun palvelun ja ravintolan näkemyksen kohtaamisesta harmonisella tavalla. 

Muru on maineeltaan mutkaton ja kotoinen paikka. Se on paikka, jossa hyvä; ehkä jopa vähän fiiniin kallellaan oleva bistroruoka kohtaa lämpimän ja välittömän palvelun. Paikassa on käsintehdyn ruuan leima; rustiikkisistakin raaka-aineista loihditaan kunkin keittäjän näköistä ruokaa, kuitenkin korttelikuppilan tyyliin sopivassa hengessä. Vaikkei ruualla kikkaillakaan, olen ymmärtänyt että Murussa voi viettää mukavan hetken, tulla huomioiduksi sopivasti ja lähteä kotiin tyytyväisenä ja vatsa pullollaan.

Viisivuotias muru oli kerännyt brunssin menuun kaikki klassikot; onnistunut menu.

Murusta on oltu pidempään jotenkin hiljaa, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä kaikki on vain hyvin; vakiasiakkaat täyttävät pöydät varauksillaan eikä ole tarvetta rummuttaa enempiä. Ainakin se puoltaisi tätä totuutta, että muutaman kerran olen extempore koittanut saada pöytää arkena ja vetänyt lyhyen korren.

Mutta lopulta siinä kävi niin että kun bongasin netistä "Murun klassikot - viisi vuotta murua" - juhlabrunssin mainoksen, kaappasin Mintun mukaan:"Mennäänks?"- "Mennään!", soitin pöytävarauksen ja ilmoitin V:lle tapahtuneen. Sitten lähinnä ristin käteni ja esitin hartaita toiveita yläkertaan ettei mikään pöpö pilaa suunnitelmia. Vaikken yhtään tiennyt mitä odottaa, pistin luottamukseni siihen että Murun parhaat annokset tarjoaisi minulle parhaan mahdollisen tilaisuuden päästä maistamaan niitä parhaita Muruja juuri niinkuin on tarkoitetukin; yhdessä perheen ja rakkaiden ystävien kanssa rennossa ja mukavassa ilmapiirissä. Ja tiedättekö mitä? Niin juuri se menikin.

Brunssi tarjoiltiin suoraan annoksina pöytiin, joten jokainen annos oli ihan oikeasti ravintolatasoinen. Ihan parhautta, juuri jotain tämmöistä toivonkin. Ilokseni havaitsin, että vaikka brunssi oli koottu ravintolan parhaista ja pelkäsin vähän etukäteen menun kokoa, se oli mietitty myös annoskokojen osalta toimivaksi kokonaisuudeksi. Ruokaa oli tarpeeksi, muttei sillätavoin liikaa, että kaikkea ei olisi jaksanut syödä. Mutta asiaan; millainen se ruoka ja kokemus oli?

Alkupalalautasella oli merta ja metsää.

Menulla oli pieni alkupalalajitelma jonka kiistaton tähti oli katkarapu, jonka alla oli mustekalan musteella värjättyä aiolia. Mukana oli myös pieni, makea seesamikeksi joka sopi makuihin ihan täydellisesti. Mielestäni alkupalalautasen paras pala, vaikka pieni ceviche olikin raikas ja hyvä, juuri sopivasti hapon kypsyttämä ja sen alta löytynyt avokadotahna oli aivan prikulleen täydellistä. Myös talon omatekoiset leikkeleet ja hyvin, hyvin maalaisranskalainen, melkein metsäinen patee olivat ihan herkullisia.

Bouillabaisse on ranskalainen klassikkokalakeitto; tässä liemi oli kuningas.

Nuori herra A julisti bouillabaissen paremmaksi kuin omani, joten lienen tämän jälkeen lähinnä jäävi kommentoimaan ;) Mutta jos nyt silti sananen tai pari. Tykkäsin hurjasti liemestä ja rouillesta; liemeä oli tehty rakakudella ja myönnän auliisti, ettei minulla useinkaan ole sellaiseen aikaa ja energiaa. Jos jotain olisin kaivannut, niin se oli ehkä vähän lisää fenkolia ja yllättäen suolaa; koska liemi oli hautunut pitkään, kasvikset olivat ihanan pehmeitä, mutta vaihtelun tai suutuntuman vuoksi olisin tykännyt että seassa olisi ollut muutama siivu vähän vähemmän keitettyä, raikkautta tuovaa fenkolia. Mutta kalat ja äyriäiset olivat täydellisesti keitettyjä ja ihana, silkkinen rouille kruunasi keiton jota perheemme kriittisimmät makutuomarit rakastivat.

Karetta ja kylkirullaa, du puy - linssejä ja erinomainen punaviinikastike joka sai miettimään kastikkeiden teon opettelua.

Lammas oli minusta suolaisten paras annos. Se, oliko se parempaa kuin täydellinen suklaafondant onkin sitten vaikea kysymys johon en edes yritä vastata vaan saatte puolestani mennä itse Muruun arvioimaan. Molemmat olivat jumalaisia.

Kylkirulla valloitti aikuisten sydämet, I taas söi lehtikaalia, linssejä ja karetta suurella halulla. Mitään näistä en ihmettele; linssit olivat erinomaisia, suolat ja hapot oli kaikessa kohdallaan. Kylki maistui syvälle, pitkään hautuneelle ja paahtuneelle ollen silti täydellisen suussasulavaa ja mehukasta. Kare oli paistettu täydellisesti ja oli upean mureaa. Ehkä minuun kuitenkin teki vaikutuksen tuo punaviinikastike. Lienee yksi parhaista maistamistani. Juuri sopivasti happoa, syvyyttä ja jotain erityistä marjaisuutta jota löytyi kevyen tammen ohella. Ihan nappisuoritus; ei yhtään liian raskas eikä yhtään liian hapokas eikä suolainen. Ihan täydellinen soosi, poijaat.

Jos nyt jotain tästä teemabrunssista pitäisi nillittää, niin se oli ehkä aavistuksen päälle painava kiire. Aikaa ruokailuun oli varattu n. 1,5h. Ymmärrän kyllä hyvin miksi; varmasti vain yhtenä päivänä tarjoiltavan teemabrunssin osallistujamäärä haluttiin maksimoida kahdella kattauksella ja ravintolassa on rajallinen määrä asiakaspaikkoja. Ja vaikken ole mikään lasiin sylkijä, joka kaadosta viiniä jäi yli kun en ehtinyt juoda sitä loppuun ennen uuden kierroksen alkua vaikka lampaan punaviinillä otimme V:n kanssa puoliksi yhden kaadon. Kiireessä tarjoilija myös unohti kysyä onko nelivuotias valmis ruokansa kanssa, minkä johdosta I:lle jäi kirjaimellisesti luu käteen. ;) Eihän tuo nyt nälkäiseksi katkarapujen, kalojen ja keiton jälkeen jäänyt, mutta nuorimies rakasti lammasta enkä rehellisesti sanoen tiedä ehtikö I napata leikkaamani kareen palan lautaselta suuhunsa ennenkuin astia korjattiin pois. Nuorimies kun oli puhelinpelin maailmoissa kareen luuta kalutessaan.

Lämmin suklaafondant oli täydellinen herkku suolakaramellijäätelön kaveriksi.

Mutta jos vatsaan nyt joku tila olisi jollekin jäänyt, niin se kyllä valettiin täyteen sulaa suklaata. Suklaafondant oli aivan täydellisen valuva sisältä. Maut olivat täyteläiset, tumma suklaa laadukasta ja sokeria oli käytetty kuitenkin sen verran että tummakaan suklaa ei ollut yhtään kitkerää. Ihanat karamellirakeet ja suolakaramellijäätelö vielä niittasivat koko annokselle arvosanaksi 10+. Söin kaikki.

Nelivuotias I on juuri niin aito kuin nyt nelivuotias vaan voi olla, ihanan välitön ja toistaiseksi vielä jokseenkin pelotonkin. Sellaisena sinisilmäinen pellavapää on kyllä varsinainen sydäntenmurskaaja. Olisittepa nähneet eräänkin rouvan ilmeen ravintolan veskissä kun I huokaisi autuaana että "Äiti, tänne ravintolaan haluan tulla uudelleenkin!". Siinä suosikkiannoksesta mielipiteitä vaihtaessa kävi ilmi, että rova oli samaa mieltä kanssamme lammasannoksen erinomaisuudesta.

Selvästi I tykkää klassisista ravintoloista, sillä vain kerran aiemmin nuorimies on huikaillut samaan tapaan ja se oli Suomen Turussa, viime kesänä. Vielä lähtiessä I sanoi että haluaisin kiittää hyvästä ruuasta ja vihjaisin, että jos menet keittiön ovelle huikkaamaan kiitokset, niin varmasti keittiö ilahtuu. Niin myös kävi; I heläytti "kiitos hyvästä ruuasta" keittiöön kuuluvalla äänellä ja sai kaksi "ole hyvä" vastausta jostain valkoisen kaakelikäytävän uumenista. Äiti ei kehdannut mennä huikkimaan, mutta samoissa ajatuksissa olin; ja kiitos vain hyvästä ruuasta minunkin puolestani.

Ja kyllä; seuraavan visiitin en anna odottaa itseään viittä vuotta. Muru on kotoisalla tavalla mukava ravintola, jonka turvallinen, kotoisa ja laadukas ruoka vetoaa minuun. Siitä maistaa, että se on tehty rakkaudella ja huolella. Finediningille jännittävine yksityiskohtineen ja tarinallisine kaarineen on oma paikkansa, mutta hyvää bistroruokaa mukavassa seurassa ei vaan voi olla rakastamatta.

Parhaimmillaan mutkaton, mutta herkullinen bistroruoka ei varasta pääosaa illalta vaan luo mukavat olosuhteet yhdessä nautiskelulle, tuottaa mielihyvää ja jättää mielen hyrisemään tyytyväisyyttään.  Aivan kuin toinen olohuone, mutta ilman kaikkea raadantaa keittiössä. Oikein kiva mutta hyvä. Tykkään.

Ja juuri näistä syistä uskon, että tuo 15.2. tulossa oleva Timo Lassyn konsertti murussa on Jazzista pitäville ihan erinomainen setti; loistotapa ottaa yhteistä aikaa ystävien kanssa. 

Kiitokset vielä hyvin onnistuneesta brunssista, toivottavasti pääsemme pian uudelleen.