Firman pikkujoulut eli Groteskin viinibaari ja Emo

"Kyllä sitä jaksaa, kun elämässä on paljon itselle tärkeitä, hyviä asioita" sanoin pisto sydämessäni kun minulta kysyttiin miten ihmeessä saan ajan riittämään kaikkeen. Hymyn taakse piiloutui paljon; kuluneen vuoden aikana olen tullut myös luopuneeksi monesta asiasta, jotka kuitenkin haluaisin oman elämääni kuuluvan.

Vaikken ole yhtään uudenvuodenlupaustyyppiä, siinä rakettien räiskyessä, kotimme parvekkeella rakkaiden ystävieni kanssa (joita olen ehtinyt näkemään viimeksi rauhassa kevättalvella) tein salaa lupauksen sieluni sopukoissa, että vuodesta 2014 tulee minulle helpompi. Otan itselleni myös omaa aikaa, vaikka väkisin. Sillä tällaista vauhtia, jota olen kynttilöitä tuhlannut ei kukaan jaksa pidemmän päälle.

Toukokuusta pikkujouluaikaan mennessä firman koko on kasvanut yhdestä neljään henkeen. Se on tarkoittanut ihan valtavaa määrää työtä. Etenkin kun olen yrittänyt saada kaiken tehdyksi 3 päivää viikossa - hoitoaikataululla I:lle. Eikä se oikeasti ole onnistunut - lähellekään. Usein, oikeastaan säännönmukaisesti joka viikko on tarvittu kaikkien vapaahetkien ja päiväunaikojen lisäksi ns. yövuoroja joko 10-02 tai 02-04 riippuen onko V nukuttanut I:n vai olenko minä nukahtanut pienen viereen herätäkseni sitten kahden aikaan murehtimaan tekemättömiä. :) Tosin näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä kumpi oli stressaavampaa - se, ettei pysty tekemään firman asioille käytännössä mitään vai se, että asioista ehtii tehdä nyt maksimissaankin 2/3.

Kiire - vaikkain mielenkiintoisten ja hyvien asioiden ympärillä - heijastuu siihen rytmiin jolla kävelee, puhuu, syö ja nukkuu. Vain I:n kanssa ollessani olen yrittänyt pitää itseni siinä hetkessä ja olla läsnä -vaihtelevasti onnistuen. Viimeksi I:n kanssa terveyskeskuksessa käydessäni melkein revin talteen viimeisen sivun potilaslehdestä (Terve potilas 4/2013 jutun voi lukea linkin takaa ilmaiseksi) jossa Leena, 38v viestintätoimiston toimitusjohtaja kertoi omia ajatuksiaan yrittäjänä ja pienen äitinä olemisesta. Vaikken ehkä itseäni leimallisesti "ura-äitinä" näekään, teki hyvää lukea että jollain muullakin on vähän samanlainen tilanne. Ei se ollut mitenkään helppo nakki laittaa 1v 7kk ikäistä pientä hoitoon, vaikkakin tuttuun perheeseen ja vain 3 päivää viikossa kaikilla kevennyksillä jotka olen pystynyt tekemään I:n hyväksi.

Mutta kaiken tämän keskellä semmoista omaa hengitystilaa olen todella kaivannut ja siihen teen muutoksen ensi vuonna. Kukas muukaan sitä omaa aikaa arkeeni tulisi raivaamaan:)

Joka tapauksessa kun pikkujouluaika koitti, päätimme työporukalla että pikkujouluista tehdään rennot, stressittömät ja mukavat; olemme kaikki ansainneet pienen lepohetken ihan muissa ajatuksissa ja ympyröissä. Niinpä varasin poppoollemme liput kansallisteatterin "ovista ja ikkunoista" -farssiin ja sen jälkeen pöydän Emosta. Lisäksi ajattelimme, että voisimme käydä jossain "parilla" ja napostelemassa jotakin töiden jälkeen ja ennen näytelmää.

Erinäisten sattumien summan kautta päädyimme lopulta parille Groteskin viinibaariin josta luvattiin varata meille pieniä sormisyötäviä parin viinilasillisen kanssa nautittavaksi. Olin kuullut viinibaarista paljon hyvää luotettavilta tahoilta - eikä ennakkoasenteeseeni voinut olla vaikuttamatta myöskään kaupalehti Optiosta joulun alla silmiini sattunut juttu, jossa paikan keittiömestaria kehuttiin vuolaasti ja esillä oli käsittämättömän upean näköinen annos ohjeineen. Kaikkeen siihen hehkuun nähden viinibaari ei ehkä lunastanut ihan kaikkea sitä ilmassa väreillyttä lupausta, vaikka kaikki olikin mielestämme hyvää ja todella hyvin laitettua ja viinisuositukset ihan erinomaisia.

Groteskin "sormiruokia"; ankkaa, siikaa, juustomadeleineja ja lisäksi saimme vielä pienen risoton sekä lammasconfittia.

Ensinnäkin olin jotenkin ajatellut että ne pienet naposteltavat ja/tai sormiruuat olisivat oikeasti jotain coktailpalatyyppisiä. Noh, ne olivatkin ihan oikeita pieniä ruoka-annoksia. Maut olivat hyviä, selkeitä ja todella kuulaan kirkkaita hyviä perusmakuja mutta jokin sellainen "uusi" tai "wow" -elementti niistä puuttui. Lisäksi kun tarkoitus oli mennä vielä myöhemmin illallilselle, ruoka oli vähän liiankin täyttävää siihen nähden. Mutta hinta ja laatu kohtasi - niin ja viinivalinnoissa meitä kuunneltiin hienosti ja toiveet täytettiin. Osa porukasta selvästi piti Groteskista todella paljon. Etenkin ankka (ja lammas) herättivät ihastusta seurueessa.

Minuun emossa vetosi mutkattomuus; alkuun oli leipää ja jumalaista, sinapilla maustettua kurpitsapyrettä.

Mutta vaikka näytelmäkin oli juuri niin "älykäs" farssi kuin meille lupailtiin, meikäläiselle Emo oli illan kohokohta. Gastrobar Emo on juuri sellainen ravintola, jollaista olen Suomeen kaivannut. Kiitos ja aamen, ihanan, ihanan välitön, mutkaton ja helppo paikka mennä - ja ruoka oli mielikuvituksellista, vivahteikasta ja upeaa. Ihan täydestä sydämestäni suosittelen.

Silliä Emon tyyliin

Emo on Michelintähdin palkitun Olon "pikkusiko". Olin kuullut etukäteen että annokset Emossa ovat aika isoja, mutta herkullisia. Ninpä osasin varoa tilaamasta liikaa; tilasimme jo Groteskissa taitettuun pieneen nälkäämme kaksi annosta ja päätimme varata oikeuden miettiä jälkiruuan tilaamista sitten myöhemmin, kun varsinainen ruoka on syöty.

Minä söin näistä ibericopossusta tehtyä borssikeittia ja taivaallista  "palsternakkaa ja munaa" niiiin hyviä.
Etenkin tuo oikealla näkyvä palsternakka.

Konseptina Emo on hauska; voit tilata listalta eri määrän ruokia siinä järjestyksessä kuin haluat. Ruuat myydään könttähinnoilla; 1 ruoka 20,- 2 ruokaa 32,- 3 ruokaa 45,- jne... Minulle riitti hyvin 2 ruokaa, mutta jos en olisi syönyt mitään lounaan jälkeen, olisin varmaan ollut houkuttunut tilaamaan vielä jälkiruokaa - sillä se näytti mykistävän upealle. 

Ainoa asia mikä oli toisin kuin oletin oli paikan sisustus. Gastrobareissa ja -pubeissa käyneenä oletin, että siustus olisi jotenkin "täydempi". Että seinillä roikkuisi enemmän teematauluja, hassuja muistoja matkan varrelta ja esineitä jotka kertoisivat omaa - ehkä humorististakin - tarinaansa paikasta ja sen tekijöistä. Tai netissä olevien kuvien perusteella mieleen syntyi kuva ehkä 50 - luvun "gansterikapakasta" nahkasohvineen ja muineen. Mutta sisustus oli hyvin funktionaalinen ja moderni - jotain bar Erottajan ja Kiasman kahvilan välistä - ehkä. Mutta hyvin me viihdyimme ja palvelun sekä ruuan mutkattomuus taas vetosi minuun ihan 10-0.

Sekä Emossa että Olossa hiljattain käyneenä, melkein täytyy sanoa että Emo olisi enemmän minun tyyliseni ravintola. Tarkoitan, että Olo on tosiaankin kokonaisvaltainen elämys, joka ottaa mukaansa ja kuljettaa omia polkujaan. Emo taas on kotoisa. Siellä on tilaa vain olla, murtaa leipää, siemaista vähän viiniä - väitellä kovaäänisesti ja pyyhkiä lopuksi leivällä lautanen puhtaaksi viimeisestäkin herkullisesta pisarasta. Eikä uudelleenkäymistä tarvitse samaan tapaan harkita kuin Olossa, sillä törsäämälläkin kaikkine juomineen ja kahveineen lasku jäi alle sataseen per nenä.