Pieni puhe keskinkertaisuudesta ja reissun kummallisin alkupala.

Tämä chowder oli kaunis, muttei erikoinen - hieman liisterinen. Moeraki Boulderseilla nautittua lounasta.

Kun matkustaa kuitenkin-vähän-liian-tiukalla aikataululla tavoitteenaan nähdä mahdollisimman paljon, joutuu ruuan suhteen välillä tyytymään siihen mitä on tarjolla. Ehdottomasti kamalin paikka, minkä pihassa kävimme kääntymässä oli Maori Leap Cavesilla, lähellä Kaikouraa. Me olimme menossa Kaikouraan katsomaan valaita ja ajattelimme, että voisimme pysähtyä vielä nopealle kierrokselle luolilla ennen Kaikouraan saapumista. Kierrokset lähtevät pienestä ravitsemusalan liikkeestä. Se oli juuri sellainen baari, jonka olisi voinut kuvitella näkevänsä Gordonin kurjissa kuppiloissa. Joka paikassa haisi rasva, lämpökaapeissa seisoi valmiiksi friteerattua ruokaa ja viereisessä vitriinissä leipäpaloja, joihin oli levitetty päälle jo valmiiksi voita. Se oli suurelta osin sulaa. Me emme syöneet kuppilassa ja päivän viimeinen luolakierroskin oli jo lähtenyt joten starttasimme mobiilimme ja siirryimme eteenpäin, kohti Kaikouraa. Ihan kaikkeen ei sentään kannata ryhtyä. Joten: vinkiksi siis luolille aikoville - kannattanee oikeasti ottaa mukaan vähän eväsleipää.

En oikeastaan voi sanoa, että olisimme syöneet reissussa mitään varsinaisesti pahaa ruokaa. Tai no, jos ei lasketa niitä marokkolaisia lammasmakkaroita, jotka poltin eräänä aamuna leirintäalueen keittiössä. Kyllä se makkaroiden lämmittäminen pannulla vaan on vaikea laji ;) (toim. huom. tässä kohdin lohduttauduin ajatuksella, että sattuu sitä muillekin reissussa...)

Mutta kun nyt unohdetaan omat puutteet ja keskitytään vain arvostelemaan muita, niin lähinnä minua haittasi se annosten sekavuus. Kiwikeittiö tuntui olevan jonkinlainen sekoitus marokkolaista, aasialaista, englantilaista, intialaista, tropiikin ja italian keittiötä. Ja kun näitä elementtejä sekoittaa riittävän luovasti, kokonaisuus pirstaloituu ja lopputulos saattaa pahimmillaan olla outo.

Miksi kala piti paneroida? Tilli ja Mango kapriksilla maustetun lämpimän perunasalaatin kanssa eivät myöskään kuulu suosikkiyhdistelmiini.

Pientä omantunnon pistosta tuntien aloitan kierroksen piskuisesta Portobellon kylästä läheltä Dunedinia. Omatuntoni pistelee, koska palvelu oli sydämellistä ja oli tavaton onnenkantamoinen että saimme ylipäätään ruokaa tuona iltana. Alunperin meillä oli nimittäin tarkoitus mennä syömään Dunediniin, mutta se jäi matkailuauton kanssa suhatessa haaveeksi. Kaupunki on aivan liian sokkeloinen ja suurelle autolle sieltä on haastavaa löytää mitään parkkia. Päädyimme siis sikäläisittäin erittäin myöhään (kahdeksan jälkeen) nälkäisinä ja väsyneinä Portobellon kylässä sijaitsevaan leirintään ja kysyimme sieltä mahdollisuuksista löytää jotain, mitä tahansa syötävää. Paikan puuhamies otti ja kilautti läheiseen ravintolaan ja he suostuivat vielä ottamaan meidät syömään; vaikka ravintola oli sulkemassa paikalla oli vielä muitakin (lähinnä paikallisia) istumassa iltaa pidempään.

Kampela kokonaisena. Mangokastiketta paremmin kalan kanssa olisi sopinut voisula... Lisäkkeenä molemmissa ruuissa lämmin perunasalaatti.

V tilasi kampelan ja minä jotain muuta vaaleaa kalafilettä. V sai kampelansa ja se oli ihan hyvin paistettu ja sinänsä herkullista, mutta sen kanssa oli tarjolla kupillinen kullankeltaista kastiketta. Luulin ensin, että se on voisulaa, mutta se oli jonkinlaista etikkaista mangokastiketta. Minun fileeni olivat paneroitu ja niiden kanssa oli tarjolla tilliä ja sitä samaa mangosoosia. Sanottakoon nyt, että se voisula olisi ollut parempi vaihtoehto. Kala olisi tarvinnut parikseen jotain raikasta, mutta makea mengo ja läpitunkeva etikka tekivät kalasta jollain tavalla tunkkaisen ja kastike peitti alleen tuoreen kalan raikkauden. Kampela kun on vielä vähän kuivahkolihainen kala, se olisi ihan ehdottomasti hyötynyt sitruunan kuorella maustetusta voisulasta. Mutta; ruokaa oli tarpeeksi ja emäntä ystävällinen.



Suurimmassa osassa ravintoloita lista muuten tuntui olevan yllättävän samankaltainen keskenään; aina tuntui löytyvän alkuruuista leipää ja dippejä, clam chowder, uppopaistettuja mereneläviä (kampasimpukoita, ostereita, mustekaloja, katkarapuja tai mitä nyt paikalliset olivat pyytäneet), yksi ankanmaksajuttu ja jokin bruschetta. Pääruuissa taas pihvit jyräsivät alleen lähes kaiken muun. Yleensä listalla oli kuitenkin jokin pasta ja päivän kala, joka vaihteli tarjonnan mukaan. ja tyypillistä oli, että annokset olivat amerikkalaiseen tapaan aivan ylimitoitettuja kooltaan.

Timarussa päädyimme illalliselle samaan tapaan kuin portobellossa - suhteellisen myöhään ja leirinnän vetäjän suosituksella. Timaru ei ole mikään metropoli, vaan ehkä pienen maakuntakeskuksen kokoinen paikka; saimme kolme eri ravintolasuositusta joista selkeästi parhaimmaksi leirinnän vetäjä mainitsi paikan nimeltä Ginger & Garlic. "It's bit more expensive, but a very good restaurant on any scale", oli se myyntipuhe, jonka jälkeen tilasimme taksin ja lähdimme syömään.

Netissä olevassa listassa ei enää lue eel bruchetta, mutta sitä ainakin tilasimme. Annoskoot ovat valtavia.

Vaikka oli lauantai ja kello lähenteli vasta puoli yhdeksää kun saavuimme Timarun keskustaan, kaikki kadut olivat jo tyhjiä. Taksikuski sanoi, että ihmiset ovat kotonaan ja nuoret eivät ole vielä siirtyneet kaduille iltaa viettämään. Kaupunki oli hämmentävän hiljainen. Ravintolassa oli kuitenkin iltaa istumassa useampi seurue, ja paikka täyttyi iloisesta puheensorinasta. Me jouduimme hetkisen odottelemaan pöytää ja sillä aikaa nautiskelimme baarissa juomat hämärtyvää kaupunkia ihmetellen.

Kun pääsimme pöytään, muita seurueita istui vielä rennosti pöydissä vaikka ruuat oli pääosin jo syöty. Iltaa jatkettiin nautiskellen viinejä ja selvästi tunnelma oli nousussa. Joku soitti pianoa ja pari vierasta alkoi laulaa musiikin mukana. Oli oikeastaan aika hämmentävää koko reisulla, miten aika "fiineissäkin" paikoissa loppuillasta ravintola jatkoi baarina; asiakkaat istuivat iltaa pöydässä pitkään ja vaikkei ihan suomalaiseen loppuillan örvellykseen päästykään, viiniä kului tasaiseen tahtiin ja meno muistutti enemmän rentoa bistroa kuin illallisravintolaa. Kaikki tämä oli hyvä; juoma oli hyvä, baarimikko osasi asiansa ja oli hauska, baarissa oli kauniita lehtiä selattavaksi foodielle ja pitkän eteläsaaren luontokierroksen kokeneena V huokaisi:"sivistys" ja siltä minustakin tuntui :) Oli mukavaa olla siinä vähän paremmin pukeutuneena ja edessäpäin siinsi lupaus mahdollisesti hyvästä ruuasta.

Kummallisin alkupala ever.

Mutta sitten päästiin tilaamaan. Meitä palvelemaan tuli nuori tarjoilija, jolla ei kaikesta päätellen ollut aavistustakaan siitä, miltä listalla olevat ruuat maistuvat tai näyttävät - puhumattakaan että hän olisi osannut sanoa mikä tänään mahdollisesti olisi hyvää tai millaisista aineista ruuat on valmistettu (paikallinen vai ei, raakamaitobrie vai ei jne...).

V tilasi savuankeriasbruchettaa ja meidän olisi todennäköisesti vaan pitänyt jakaa se. Mutta uteliaisuus voitti ja minä tilasin alkupalaksi jännittävänkuuloisen aurinkokuivattu tomaatti-brie bruleen. Täytyy tunnustaa että se oli varmasti oudoin alkupala, minkä olen koskaan syönyt. Ei se pahaa varsinaisesti ollut, mutta se olisi toiminut aivan loistavasti jälkiruokana, jos salaatinlehdet olisi vaihtanut vaikka muutamaan mansikkalohkoon. Biscotti, joka alkupalan kanssa ja tarjottiin oli myös makea. Brietä ei tunnistanut oikein enää brieksi. Se oli saanut päälleen oikeaoppisesti tehdyn poltetun sokerikuoren ja tomaatti maistui hillotulle. Todella makeeta. :)

V:n bruchetta oli hyvää, mutta annos niin suuri, että siitä olisi hyvin syönyt kaksi. Ei se nyt enää yllätyksenä sinällään tullut, mutta ajattelimme, että tälläisessä vähän fiinimmässä paikassa annokset olisivat järkevän kokoisia. Näin ei kuitenkaan ollut. Matkalaiselle siis vinkiksi; kannattanee kysyä, onko alkupala riittävän iso kahdelle. Usein näin on.

Lammas ja muusi oli ok, mutta ei sykähdyttänyt tai erottunut oikein millään...

Pääruoka oli onneksi enemmän tontilla. Paikka oli saanut useita paikallisen lihakonossöörien kunnialautasia lampaan laittotaidoistaan joten V tilasi lammasta. Minä tilasin päivän pastan. Lammas oli ilmeisesti ihan hyvää, muttei erityistä; liha oli hyvää ja hyvin laitettu, mutta lisukkeet eivät olleet mitenkään erityisiä.

Paahdettu kurpitsa kevensi chorizoa. Siitä plussaa.

Vähän sama oli pastan kanssa. Se oli todella tuhtia, paikallisella salamilla ryyditettyä kermaista heavy fuelia jonka onnistunein yhdistelmä oli kurpitsan ja salamimakkaran liitto. Pasta oli ehkä vähän liian kypsää ja lehtiperisljaa tai jotain raikastavaa olisi saanut olla enemmän. Annos oli ainakin riittävän iso; kuvassa näkyvä lautanen on pienen tarjoiluastian kokoinen.




Ja jotta ruoka ei loppuisi kesken, pääruokiin kuului vielä kupillinen salaattia ja höyrytettyjä vihanneksia. Niihin emme edes koskeneet - ei vaan kyennyt.

Jotenkin tässä vaiheessa reissua alkoi tuntua, että miten ihmeessä voi olla, että maassa jossa on niin loistavia viinejä, monipuolisia ruokakauppoja ja paras sesonkiaika monelle asialle, ei oikein tahdo saada yksinkertaista, hyvää ruokaa joka jollain tapaa koskettaisi. Queenstownin vahvan aloituksen jälkeen olimme kulkeneet läpi koko eteläsaaren ja löytäneet lähinnä keskinkertaisia kuppiloita. Vaikka luonto oli reissullamme monin tavoin palkinnut emme voineet olla miettimässä missä piileksivät ne uudenseelannin kokit, joille raaka-aineet ovat intohimo.

Onneksi löysimme niitäkin - sitten myöhemmin.