Lihasta ja eläintenpitäjistä

Olen tässä pohtinut, että eläinaktivistit tekivät taannoisen ylen MOT - ohjelman välityksellä suomalaiselle lihateollisuudelle palveluksen, jota keskusliikkeet tai MTK eivät olisi koskaan voineet rahalla ostaa. Se tapa, jolla karjatilalliset näkivät rakkaudella kasvattamiaan eläimiä kohdeltavan, sai hiljaisen ja tunnollisen ammatinharjoittajan mielen kuohahtamaan. Viime viikkoina on nähty ennennäkemätön eläintenpitäjien ja eläinten kanssa työskentelevien viranomaisten spontaanien puheenvuorojen tulva, joista paistaa läpi aito välittäminen, järkytys ja halu vaikuttaa siihen, miten eläimiä kohdellaan ketjun loppupäässä. Eikä näillä puheenvuoroilla olisi niin valtavaa kaikupohjaa, ellei eläinten hyvinvointia arvostettaisi niin paljon eläintenpitäjien taholta.

Olen päivätöideni ohessa oppinut, että Suomessa on valtava määrä täysin mallikelpoisia tiloja. Suomalaiset eläinten hyvinvoinnin säädökset ovat paljon, paljon tiukemmat kuin monessa muussa maassa ja eläinten hyvinvoinnista huolenpito on myös ihan taloudellinen välttämättömyys tukien ja tuottajapalkkioiden vuoksi. Suomalaiset ovat myös keskimäärin todella tunnollisia työtään kohtaan ja eläimiä pidetään tiloilla suurella rakkaudella. Lapsena muistan erään suuren sikalan palon; koko kyläyhteisö suri sortuneisiin rakenuksiin jääneitä eläimiä. Ja se ei ole muuttunut mihinkään; viimeksi tänä aamuna äiti kertoi, miten suuren tilan palon yhteydessä koko yhteisön auttamisen halu näkyi kaupallakin.

Olen joskus ihmetellyt ääneen eläintenpitäjille, miksi tällaisesta laadukkaasta ja upeasta asiasta ei ole enempää puhetta? Miksi karjatilalliset eivät kerro siitä välittämisestä, huolenpidosta ja korkeista standardeista joita he itsekin monin paikoin asettavat omalle työlleen. Kasvoja tilojen takana ei juuri ole kuin yhteisön sisällä. Lisäksi olen miettinyt miksi viranomainen ei nosta moitteettomia tiloja ja kerro yleisölle miten hyvin eläinten asiat Suomessa oikein ovat?

Syy on siinä, etä koska kaikki tekevät asiat hyvin, ei kukaan halua nostaa itseään teennäisesti toisen yläpuolelle ja sanoa että katsokaa kaikki kuinka hyvin meillä on! Sellainen ei vain kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Pikemminkin sellainen koetaan kiusallisena koska samaa isänmaatahan tässä viljellään ja toinen toistaan autetaan. Sellainen ei kuulu viranomaisellekaan, sillä viranomaisen näkökulmasta KAIKILLA pitääkin mennä hyvin.

Suoraan viranomaisen suusta kuulin yhdellä työkeikalla, että pääsääntöisesti kaikki tilat hoitavat asiansa mallikelpoisesti ja jos joskus jotain ilmenee, ylensä syynä on lähes poikkeuksetta inhimillinen katastrofi jossa voimat ovat yksinkertaisesti loppuneet. Jostain syystä tämä yllätti, vaikka tiedänkin että asiat ovat hyvin. Julkisuudessa on niin paljon puhetta epäkohdista ja niin vähän siitä hyvästä arjesta. Ei eläintenpitäjänä voi toimia ihminen, joka vihaa eläimiä. Kyllä karjatilan pitäminen on intohimoammatti. Mutta kodistaan on aika suuri kynnys lähteä julkaisemaan kuvia ja pelko ilkivallasta on suuri. Mutta ei ole myöskään keskusliikeen etu nostaa esiin yksittäisiä tähtiä vaan myydä massana kansalle turvallista ja tutkittua, säädösten mukaan tuotettua lihaa.

Niinpä kaikki se hyvyys piiloutuu eteeriseen hiljaisuuteen kuin laaksossa jossa usva vielä viipyilee luoman rantaniityllä. Sellaisessa ympäristössä jokainen ääni saa aikaan häiriön jota voisi verrata taaperon raivokohtaukseen hienossa ravintolassa tai kirkossa; keneltäkään se ei jää huomiotta ja reaktiot vaihtelevat oman kokemuspiirin mukaan.

Mutta tapa, millä eläimiä teurastamolla kohdeltiin sai aikaan liikettä. Olohuoneissa katsottiin televisiota järkyttyneinä. Seuraavana aamuna isäntä veti lakin päähänsä ja marssi teurastamolle sanomaan ettei tämä käy. Eläinlääkärienkin on nähty tulevan julkisuuteen kertomaan mielipiteitään. Maaseudulla on opittu pitämään yhtä, autamaan toista ja hoitamaan asiat pitämättä niistä suurempaa elämää.

Mutta nyt luottamusta ketjuun on huojutettu tavalla, jota eläintenpitäjät eivät voi hyväksyä. He käyttävät kaiken aikansa, työuransa niihin eläimiin. Eläimet asuvat heillä kotona. Työ ja koti on yhtä. Navetan ovi käy aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Niitä eläimiä hoidetaan 7 päivää viikossa ja varalla ollaan koko ajan.

Muistan varmaan loppuelämäni, kun menin kerran viattomasti kysymään luomusikatilalliselta onko heillä juottopossua. Ajatus porsaan tappamisesta ennen täyden iän saavuttamista oli eläintenpitäjälle niin ennenkuulumattoman epäeettinen että hän vertasi sitä minulle puhelimessa lapsen tappamiseen. Kyllä siinä huoleton kulinaristi sai sellaisenkin läksytyksen elämän arvosta etten olisi koskaan kuvitellut eläimiä ruuaksi kasvattavan ihmisen ajattelevan niin. Toisaalta myös hyvin konkreettisesti tajusin, mitä steriilisti kaupasta ostettavat tuotenimikkeet meille tekevät. Eläimistä etääntyminen vähentää ruuan arvostusta. On hyvä kysymys pitääkö kaikkea olla edes saatavilla.

Eläinten tappaminen ja syöminen ruuaksi ei ole triviaali asia. Minusta on ihan erinomaisen hienoa, että eläintenpitäjät ovat sisuuntuneet ja lähteneet vaatimaan eläimille parempaa. Vihdoinkin kuuluu se suuren maaseudulta tulevan, eläimiä rakkaudella hoitavan ammattikunnan ääni, jota olen tähän keskusteluun kaivannut. Jos siitä hyvästä, mikä meillä on ei puhuta, sitä ei ymmärretä myöskään arvostaa vaan juostaan sen halvimman lihapalan perässä.

Kaiken yltäkyläisyyden keskellä lihan arvostuksen nousu on meille kaikille varsin terveellinen asia. Minua ainakin ilahduttaa että noilla järkyttävillä kuvilla oli nyt nähdyn kaltainen lopputulos. Muitakin ääniä on kaivattu mediaan ja mikä olisikaan parempaa kuin nähdä tuottajien itse nousevan sanomaan että näin ei eläimiä saa kohdella, eläinten hyvinvointi on eettisen karjatalouden perusta.