Karamellisoitunut pannarivanukas ja päivähoitoa

Olen nyt tässä miettinyt tätä asiaa muutaman viikon, tarkemmin sanottuna siitä lähtien kun istuimme monen muun vanhemman lailla päiväkodin vanhempainillassa. Mutta lopullisesti päätin, että asiasta voisi muutaman sanan kirjoittaa kun luin ylen uutisen jutun "Kipurajalla mennään" jossa kerrotaan, että tiukassa taloustilanteessa päivähoito järjestetään matalimman laatustandardin suhteen. Jutussa kerrotaan miten tärkeää laadukas varhaiskasvatus on ja vedotaan henkilöstön koulutuksen tärkeyteen laadun mittarina. Lisäksi todetaan että jos resursseja kiristetään, työstä tulee suorittamista. Se, mistä ei mainittu mitään oli, että kuntaa, joka päivähoitopalvelut meille Espoossakin ostaa, ei kiinnosta tippaakaan a) vanhemmilta saatu palaute/päivähoitohenkilöstön onnistuminen työssään, b) päivähoitoa tarjoavien yritysten painotukset sekä miten ne toteutuvat ja c) millaisia taitoja ja virikkeitä lapsille päivähoidossa annetaan.

Meille vanhempainillassa istuville aikuisille kerrottiin, että vuoden vaihteessa Espoo kilpailuttaa ostopäiväkotien sopimukset ja kilpailun sijaan lopulta kyseessä on arvonta. Kyllä, arvonta, jossa ei ole mitään väliä sillä, millaista hoitoa lapset ovat palveluntuottajalta aiemmin saaneet tai tulisivat saamaan jatkossa. Arpalipun saa jokainen toimija joka tarjoaa palvelua 1) tiettyyn kaupungin määräämään hintaan ja 2) täyttää henkilöstön määrä- ja minimikoulutusvaatimukset. Kuulemma jostain syystä kaikki tarjoajat täyttävät nämä esiehdot. Onko siis ihme, jos varhaiskasvatusta ei jakseta kehittää kentällä laadullisesti; työn tilaajaa kun ei moinen kiinnosta edes teorian tasolla.

En oikein tiedä mitä ajattelisin tai mistä aloittaisin. Ehkä siitä, että I:n ihana perhepäivähoitaja jäi kesäkuun lopussa eläkkeelle ja minun piti anoa lapselleni päivähoitopaikkaa syksyksi. Alueellamme on nolla perhepäivähoitajaa joten ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi jäi päiväkoti. Eikä siinä mitään, mietin - onhan I jo iso poika ja nelivuotias nauttii selvästi kaverien kanssa puuhaamisesta. Muiden vanhempien suosituksesta kävin tutustumassa moniin alueen päiväkoteihin ja lopulta löysinkin pari päiväkotia jotka olivat minusta aivan ihania.

Toisessa niistä oli liikuntapainotteinen teema; lapsia viedään metsään retkille, polkupyöräpäivä on keskiviikkoisin ja vanhempien niin halutessa lapset pääsevät päivähoidosta uimakouluunkin. Liikuntapainotteisuus tarkoittaa näin pienillä lapsilla aktiivista touhua ja perinteisten pihaleikkien ottamista mukaan ulkoiluhetkiin sekä leikkimielistä kisailua, kiipeilyä ja puuhailua. Ihan mahtihomma meidän pikku puukiipeilijälle, tuumaiin.

Toinen päiväkoti joka erityisesti sykähdytti oli täysin yksityinen Montessoripäiväkoti, missä asioita opitaan lapsentahtisesti. Lapsi on etusijalla ja ympäristö on kodinomainen. Juteltuani päiväkodin johtajan kanssa huomasin, että oma tapani ottaa I mukaan arjen puuhiin istuisi hyvin montessori-ideologian kanssa yksiin. Aivan ihana päiväkoti, jonne olsiin ollut valmis I:n laittamaan siitä paikasta. Mutta kuten varmaan arvaatte, samaisessa keskustelussa todettiin päiväkotiin olevan niin pitkä jono, ettei sinne ole toivoakaan päästä ainakaan tänä syksynä.

Niinpä sitten rustasin netissä lapselleni hakemusta kunnalliseen päiväkotiin. Merkitsin ensimmäiseksi toiveeksi liikuntapainotteisen ostopalvelupäiväkodin juuri liikuntapainotteisuuden ja kuulemieni vanhempien positiivisten arvioiden vuoksi. Henkilöstön vaihtuvuus oli ollut suhteellisen vähäistä ja lapset tyytyväisiä. Minua oli päiväkotivisiiteilläni ohjeistettu kirjoittamaan hakemukseen KAIKKI olennainen minkä haluan vaikuttavan päätöksentekoon lapseni asiassa. Ja kun sitten tulin kohtaan huomioon otettavaa ja ryhdyin kirjoittamaan nettilomakkeelle niitä tärkeimpiä asioita, huomasin hyvin nopeasti että tilaa oli kokonaiset 225 merkkiä. 225 merkkiä, johon olisi pitänyt mahduttaa että olisi kiva jos lapseni voisi päästä sen ainoan toisen samassa hoitopaikassa olleen lapsen kanssa samaan päiväkotiin, sillä nuo kaksi olivat ehtineet jo kasvaa ihan kiinni toisiinsa. Siihen piti mahduttaa flunssakierteet, astmalääkekokeilun aloitukset ja siihen liittyvät toiveet sisäilman laadusta ja vielä mielellään jotain siitä, että lapsi on aktiivinen ja liikuntapäiväkoti olisi ykkösvaihtoehto monesta syystä, eikä vähiten uimakoulun takia - vietämmehän kaikki kesät meren äärellä.

Oli kuin olisi twitteriin yrittänyt lapsestaan huudella; jollei olisi itkettänyt ja harmittanut niin paljon, olisi kyllä lähinnä naurattanut.

Paljon puhutaan siitä, miten Suomessa naisten työllisyys mahdollistuu paljolti laadukkaan, tuetun kunnallisen päivähoidon ansiosta. Mutta tuo fraasi kuulostaa tällaisten illanistujaisen jälkeen aika julmalta vitsiltä ainakin tämän korkeakoulutetun mamman korvaan. Tottakai sitä vanhempana haluaisi ideaalimaailmassa lapselleen laadukkaan, oman lapsen tarpeisiin sopivan hoitopaikan jossa olisi tutut, motivoituneet hoitajat ja monipuolista tekemistä. Äitinä jopa vähän yritin nähdä vaivaakin hoitopaikan valinnassa ja uskottelin itselleni että kyllä se siitä, kun tutustuu hoitajiin ja oppii luottamaan. Jotenkin missään vaiheessa ei tullut esiin, että vuoden päästä on todennäköistä että vain hoitopaikan seinät lasten ympärillä ovat samat.

Koska kilpailutus on arvonta, liikuntapäiväkodin sijaan I saattaa olla vuoden päästä ihan toisentyyppisessä ostopäiväkodissa. Vaikka kuulemma henkilökunnalle tarjotaan mahdollisuutta jäädä, ainakin edellisellä kilpailutuskierroksella kukaan vanhasta henkilökunnasta ei jäänyt uudelle palveluntarjoajalle töihin. Lisäksi hoitajamäärä nyt sitten putoaa yhdellä; tämän kuluvan lukuvuoden loppuun asti hoitopaikassa on vielä se yksi käsipari enemmän, määrä jolla edellinen kilpailutus tehtiin.

Pannarin voi vetää överiksi, mutta silloin siitä tulee pullavanukkaan tavoin ihanan tutunoloinen jälkiruoka.

"Kokopäivähoidon kustannukset ovat keskimäärin 1100 eur/kk/lapsi." lukee saamassani maksulapussa. Tästä minulle jää ensimmäiseen laskuun maksettavaa 148,28 eur joka on noin puolen kuun hinta. Kun nyt olen ihan rehellinen niin voisin kyllä maksaa enemmänkin kuussa I:n hoidosta jos se tarkoittaisi että I:n ei tarvitsisi syksyllä opetella tuntemaan aivan uusia hoitotätejä ja jotta lasten rakastamat metsäretket, urheilukenttäkisailut ja uimakoulu jatkuisivat seuraavana vuonnakin. Ainakin minun olisi paljon helpompaa jättää lapsi sinne hoitoon jos voin luottaa siihen, että lapsella on siellä mielekkäitä virikkeitä, turvallisia aikuisia jotka ehtivät ottaa välillä syliinkin ja lapseni saisi oikeasti sitä laaduaksta varhaiskasvatusta. Ei ihme, että yksityisiin päiväkoteihin on sellainen tunku kuin on.  Samalla tähän touhuun nyt tutustuneena pidän vähän ihmeenä että yksityisiä päiväkoteja ei ole enempää. Ehkä kyse on sopivien tilojen puutteesta?

Ymmärrän toki, että kunnan omistamat tilat on kilpailutettava, jotta uusillakin yrittäjillä on mahdollisuus päästä niihin kiinni. Se mitä en kertakaikkiaan ymmärrä on, että kilpailutuksen kriteereinä ei ole rahan lisäksi varhaiskasvatuksen laatu, monipuolisuus, mahdollisuus lisäpalveluihin (kuten uimakoulu, muskari tai vaikka kuvataidekasvatus) ja kehitys. Vanhemmilta (eli loppuasiakkailta!) saatu palaute voisi olla yhtenä onnistumista mittaavana tekijänä muiden mukana. Koko touhua voisi verrata lounasravintolan valintaan joka olisi tehty arpomalla kaikkien toimijoiden joukosta, jotka lupaavat tarjota lounarin hinnalla tietyn kalorimäärän. Siinä voi sitten miettiä kuinka paljon palveluntuottajaa ja keittiötä jaksaa kiinnostaa se, että ruoka olisi vaihtelevaa ja herkullistakin.

Aika moni varmaan käy työssä ainakin siksi, että voi tarjota perheelleen hyvän elämän. Jos siitä näkökulmasta mietitään, tällaisia kaltaisiani koulutettuja mammoja voisi olla helpompaa saada töihin jos lastenhoidossa olisi enemän valinnanvaraa.  Ainakin kotiinjäämisen halukkutta merkittävästi lisää jos ei ole luottamusta että lapsi aidosti hyötyy siitä paljon puhutusta varhaiskasvatuksesta.

Voihan tässä tietysti sanoa että valitus seis, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Mutta jos saisi valita, niin olisihan se kiva syödä muuallakin kuin lounasruokalassa. Ja juuri siksi niin monet koulutetut naiset valitsevatkin töiden sijaan kotiin jäämisen jos se suinkin on mahdollista; silloin asioihin voi ainakin vaikuttaa itse.

Jäin vähän miettimään, mitä kävisi jos mustikat korvaisi omenilla ja antaisi seoksen akramellisoitua jo hieman ennen taikinan lisäystä...

Ja samassa valinnan hengessä jatkan vielä siihen pannarivanukkaaseenkin. Sen keksin sattumalta toissaviikonloppuna rapujulien jälkeisenä päivänä kun halusin tarjota vieraille jotain helppoa ja hyvää lounaan jälkeen. Tottakai olisin voinut tehdä tavallisen pannarin, mutta koska minulla oli jääkaapissa rasiallinen pensasmustikoita ja teki mieli jotain syntisen hyvää, rupesin tuumailemaan. Lopulta sain aikaan jotain, mikä on syntisellä tavalla vähän kuin perinteinen pullavanukas mutta jonka reunoissa on karamellisoituneen keikauskakun herkullista sokeritahmaa ja pannarin rapsakkaa reunaa. Ja silti se oli ihan yhtä helppoa tehdä kuin pannari. Ja jos oikein vaativaksi ryhtyy, tämän kanssa voisi tarjota pallon vaniljajäätelöä.

Karamellisoitunut pannarivanukas (n. 22 cm alumiiniseen kakkuvuokaan)

vuuan pohjalle
250g rasia pensasmustikkaa
n. 40-50g voita
n. 4-5 rkl fariinisokeria

Pannaritaikinaan
5 dl maitoa
2 munaa
1 dl kaurajauhoa (voit myös käyttää ohrajauhoa tai vehnäjauhoa, kaurasta tuli minusta kuitenkin hyvä maku. )
2 dl vehnäjauhoa
3/4 dl sokeria
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
0,5 dl sulaa voita

Lisäksi:
Vuuan voiteluun voita
ja tarjolle jäätelöä (jos haluaa)

Laita uuni päälle 180 asteeseen. Voitele kakkuvuoka kunnolla. Laita pohjalle marjat, fariinisokeri ja 40g voita palasina.

Sekoita pannaritaikinan aineet. Kaada kakkuvuokaan. Paista uunissa 45-50 min tai kunnes pannari alkaa olla hyytynyt kokonaan. Mikäli pinnasta alkaa tulla liian tumma, voit peittää vuuan leivinpaperiarkilla. Minulla oli n. 22 cm vuoka, mutta jos käytät laakeampaa vuokaa, paistoaika lyhenee.